Rian tarina
Rian Tarina: ”Huomattiin, että ollaankin kaivattu toisiamme”
Teksti Raili Mykkänen Kuvitus Kaisa Eskola
”Meillä on neljä lasta ja asumme vuokralla vanhassa omakotitalossa, joka kuluttaa öljyä neljän sadan euron edestä kuukaudessa. Olemme mieheni kanssa molemmat tällä hetkellä työttömiä, mutta uskomme, että työtä pelkäämätön löytää kyllä töitä, kunhan tämä koronatilanne päättyy.
Tänään raha on kuitenkin tosi tiukoilla, kun kolme lasta ja kaksi aikuista elävät kokopäiväisesti kotona. Aiemmin ainoastaan eskarilainen ja ekaluokkalainen söivät aamupalan, kun molemmat isot pojat söivät vasta koululla. Ruokaa oli varattava vain päivällistä ja iltapalaa varten. Onneksi vanhin lapsista saattoi jatkaa ammattikoulun työharjoittelussa, vaikka koulu suljettiin. Hän sentään syö työpaikalla, kaikki muut kotona.
Yhteisvastuu perintönä
Olen itse monilapsisesta perheestä ja asuimme kaikki kuusi sisarusta samassa huoneessa ja vanhemmat nukkuivat olohuoneessa, sitten taloon kuului keittiö. Ahdasta oli, mutta vanhempani olivat todella nuoria ja rakastivat toisiaan, joten meillä oli kotona iloinen ilmapiiri. Minulle ja sisaruksilleni oli ihan selvää, että jokainen osallistuu kotitöihin, ettei kodin hoito ole mikään ”äitien etuoikeus”. Luulen, että yhteisvastuullisuus on niin minulla verissä, että olen saman kasvattanut sisään lapsiini. Työtilanteidemme takia, meidän on ollut myös pakko puhua lapsille rahasta, toimeentulosta, ruuasta ja kaikenlaisen turhan menon karsimisesta.
Ennen koronaa käytin viikossa 70 € koko perheen viikon ruokiin. Nyt lapset syövät kotona aamupalan, välipalan, lounaan, toisen välipalan, päivällisen ja iltapalan. 8- ja 13-vuotiaat pojat syövät ihan mahdottoman paljon. Ruokaan kuluu jo 120 € viikossa. Koska meillä on niin tiukka talousbudjetti, 200 € menolisä kuukaudessa on valtava summa.
Lahjoita perheille ruokaa ja tukea
Kotiviikot yllättivät
Kun kerran ei minnekään sovi mennä, meille aikuisille on sopinut hyvin pelata iltasella korttia tai lautapelejä. Sinne sitten pojatkin ilmaantuivat pöydän ääreen. Niinpä eräänä päivänä tajusin, että meillä ihan kaikki halaavat toisiaan. Nuo esiteinitkin. Miten se ei nyt olekaan sellaista silmät kiinni noloa, äiti älä!- halauksen sietämistä, vaan läheisyys ja viihtyvyys omien kesken on aidosti alkanut tuntua taas hyvältä.
Vaikka talon öljylasku saakin minut tuskailemaan näitä vähiä rahojamme, talon etuna on valtava piha. Kenenkään ei tarvitse kestää olemista neljän seinän sisällä, vaan ulkona on tilaa touhuta. Olen aivan varma, että juuri talo on auttanut meitä tämän karanteenin aikana. Kaikilla meillä on tilaa olla myös ominemme, mutta myös riittävästi yhteenkuuluvuuden tunnetta luoda viihtyvyyttä yhdessä.
Koronakaranteeni synnytti jotain yllättävää. Huomattiin, että mehän ollaan kaivattu toisiamme. Kuopus, joka käy eskarissa on kuusivuotias, ja hän sen kai aloitti, tuli tykö ja huikkas ”Äiti, välihali”. Pojat alkoivat hekin jotenkin suhtautua ”välihaliin” ensin hyväntahtoisesti naureskellen, mutta suopeudella. Ehkäpä, kun kaverien seura ei nyt niin vaikuta, heillekin alkoi kelvata ”hyvän yön hali”.
Lukkarin rinnalla on työlistat
Perhepalaverissa listaamme päivittäin hoidettavat asia. Meillä niitä ovat kissat, koirat, roskat, tiskit, keittiön ja eteisen järjestäminen, olohuoneen siivous ja pyykit, kahdesti viikossa puolestaan on hoidettava oman huoneen siivoaminen sekä koko talon imurointi. Ollaan kaikki velvoitetyöllistettyjä täällä.
Minä etsin lisäksi meille ruoka-apua kaikista mahdollista paikoista. Sosiaalitoimistosta tuli kielteinen päätös. Diakoniatoimisto antoi 120€ lahjakortin ruokakauppaan ja Punainen risti toi EU-kassin kotiin. Pelastakaa Lapsillakin on ruokahätäapuohjelmansa. Pieni apu on todella suuri apu, kun jo ruuasta tekee tiukkaa.
Sen sanon, ettei ole ihan vaivatonta saada näitä avustuksia. Ei ne mitään pizzataxeja ole. Mutta, kun sitten ensimmäinen ruoka-apu saatiin kotiin, kyllä meillä juhlittiin. Tehtiin pannukakkua. Se maistui niin hyvältä. Ihan kuin sokerin seassa olisi sirotellut mukaan toivoa ja hyviä lupauksia. Olihan meistä pidetty huolta.”