Ilonan tarina
Ilonan tarina: ”Ruoka-avun varassa olevalle eristyksissä olo on paha paikka”
Teksti Raili Mykkänen Kuvitus Kaisa Eskola
”Sanon tämän nyt aivan heti tähän alkuun, että rakastan lastani. Hän on elämäni valo. Sanon tämän siksi, että elämme lähes kädestä suuhun, eikä se ole mikään kehuttava lapsiperhetilanne.”
Pudotus köyhyyteen
Olen yksinhuoltaja. Olen pitkäaikaistyötön. Olin työttömänä jo silloin, kun poikani syntyi. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Avioerosta tulee kuluneeksi seitsemän vuotta. Elatusmaksuista kehkeytyy edelleen isoimmat riidat. Osan maksuista saan perinnän kautta.
Elimme perheenä mieheni tulojen varassa, joten, kun erosimme, jäin työttömälle maksettavien korvausten varaan. Taloudellinen pudotus oli melkoinen. Sellaisessa hädässä minä tulin ottaneeksi niitä pikavippejä. Olin peloissani siitä, kuinka selviän taloudellisesti kahden lapseni kanssa.
Olemme yhä sossun asiakkaita, sosiaalihuoltolain mukaisesti. Siirryimme lastensuojelun piiriin uupumukseni syventyessä. Ja nyt tuli tämä korona. Totta kai minua pelottaa lapsen huostaanoton mahdollisuus. Totta kai. Sillä uusi tilanne kysyy aiempaa enemmän voimavaroja.
Yksinolon tunne voimistuu
Olemme eläneet koronaviruksen takia eristyksissä kotikoulua pari viikkoa. Olen onnellinen siitä, että pojan koulu sujuu aika kivasti. Suurin huoleni tässä tilanteessa onkin raha. Kerron tarinani nimettömänä siksi, että on nöyryyttävää sanoa ääneen, että lapsen kotona pitäminen ottaa minun voimilleni, koska meidän on syötävä aamupala, lounas, päivällinen ja iltapala. Tai pitäisi. Kuka hyvä äiti kehtaa edes sanoa jotain tällaista, että on stressaantunut siksi, kun ruokakulut kasvavat kouluruokailun puutteessa, eikä varattomille suunnattuihin yhteisruokailuihin saa osallistua.
Pelottaa, koska uupumisen riski kasvaa. Uupuneena toivoo apua hirveän tosissaan ja pettymyksiäkin on vaikeampi sietää.
Lahjoita perheille ruokaa ja tukea
Apua vähemmän kuin tarvitsijoita
Odotimme tukiperhettä pitkään. Kun meille vihdoin järjestyi tukiperhe, perheen tilanne muuttuikin odottamatta, ja yhteistyö päättyi alkuunsa. Voit arvata miltä meistä tuntui.
Myös erilaiset vapaaehtoiset vertaistuen muodot tuntuvat hiipuvan. Avoimia tapaamistiloja tarvittaisiin. Ainakin niiden toimivuus pitäisi turvata, jotta matalankynnyksen vertaistukikohtaamisia saataisiin järjestymään. Samassa tilanteessa olevat tarvitsevat toisiaan.
Isoja tekoja satasen tähden
Olemme muuttamassa halvempaan asuntoon. Päätös tehtiin ennen tätä koronatilannetta. Taloyhtiö ilmoitti vuokrankorotuksista ja aloin etsiä halvempaa vuokra-asuntoa. Tämä muutto on meidän viides. Kukakohan normaalituloinen muuttaisi ylimääräisen satasen tähden? En usko, että kukaan.
Köyhyys on stigma. Myös yritys vaihtaa kurssia parempaan, on vaikeampaa huonoista taloudellisista kantimista käsin. Pääsin jokin aika sitten ammattikoulutukseen, mutta kustannuksia kertyi liikaa, joten opiskelu piti luopua. Ei minun tuloillani kyennytkään maksamaan oppimateriaaleja, kalliita bussimatkoja ja ruokailua. Se tuntui totiselta vääryydeltä.
Vielä pahemmaksi tämän epäonnistumisen teki se, että sama saattaa olla pojallani edessä joku päivä, kun hän on suorittanut peruskoulun. Raha ei riitä koulutukseen.
Koulu on tukeni
Karanteeni ottaa koville siksi, että koulu on ollut ainoa taho, jonka olen kokenut jakaneen niin sanottua ”huoltajuutta” kanssani. Koulu on perheemme toinen vanhempi. Pojan ollessa koulussa, tiedän hänen saavan ruokaa ja hyvää kohtelua. Sillä välin ulkoilen, vietän aikaa kuvataiteen parissa, kuuntelen musiikkia ja pähkäilen näitä raha-asioita. Aurinkoisemman tulevaisuuden avainsanat ovat, etenkin tänä aikana, ”eletään tässä ja nyt”. Tällä asenteella uskon pystyväni olemaan myös pandemian läpi kyllin vahva äiti.”
Haastateltava on itse saanut valita nimen, jolla esiintyy.