Minnan tarina
Minnan tarina: ”Korona ajoi äärimmäisyydestä toiseen”
Teksti Raili Mykkänen Kuvitus Kaisa Eskola
”Kolmivuotias poikamme on koronan takia kotona työttömän isänsä kanssa. Isällä ja pojalla ei kuitenkaan ole yhteistä kieltä. Mieheni oli näet juuri saapunut väliaikaisen oleskeluluvan turvin Suomeen, kun korona muuttui pandemiaksi. Kotoutumisesta tulikin kotiin jumiutumista. Puolisoni suomen kielen kurssi peruttiin ja jo sovitut siivoustyöt jäädytettiin. Yhteen pääsemisen toivo on vaarassa muuttua yhdessä olemisen epätoivoksi.
Koska teen töitä vanhusten parissa, olen ammattieettisesti tarkka, enkä riskeeraa asiakkaitteni terveyttä. Joten kaikki turha liikkuminen on perheessämme eliminoitu.
Osa-aikatyön palkka ei riitä
Perheeni tulee toimeen minun osasairauspäivärahallani. Käytettävänämme on 1000 euroa kuukaudessa. Se ei riitä. Se ei vain riitä.
Sosiaalitoimen mielestä harkinnanvaraiseen tukee ei vielä ole tarvetta. Sain sieltä kaksi neuvoa. Tyhjennä ASP-tilisi ja mene paikalliselle hävikkiruokapisteelle. Ja näin minä tein. On vain niin, ettei hävikkiruokajakeluun tule suinkaan joka päivä ylimääräistä jaettavaksi. Aina ei suinkaan ole ruokaa jaossa. Kaupasta saisin sen, mitä tarvitsen, kun tarvitsen, mutta se maksaa.
ASP-rahojen kanssa mietin, monelleko kuulle asuntosäästötilin paritonninen tulee jakaa. Kauanko tätä jatkuu? Sillä jokaisen kuukauden tiliä on jatkettava näillä rahoilla.
Minusta on tullut jotenkin perheen ainoa aikuinen, koska miehellä ja pojalla ei kummallakaan ole nyt omaa itsenäistä elämäänsä. Mies ei yksinkertaisesti ehtinyt kuin saapua, ja tilanne oli jo tämä. Lapsi on lapsi.
Lahjoita perheille ruokaa ja tukea
Sopeutumisen intensiivikurssi
Koronapanepidemian takia yhdessä olemisen intensiteetti ylitti kaiken ennakkovarautumiseni. Miestäni koettelee kielimuuri lapsen ja hänen välillään, hehän vasta tutustuvat. Lastenhoitorupeamat ovat hänelle väliin raskaita. Pojan arkeen kuului päiväkoti, kavereineen ja ruokineen. Lasta turhauttaa kavereiden puute, sekä kommunikointivaikeudet vasta tulleen isän kanssa. Minua puolestaan kuormittavat taloushuolet, koska toimeentulo, perheytyminen, kotoutuminen ja juoksevien asioiden hoitaminen vaativat nyt minun kykenevyyttäni. Olen henkilökohtaisesti jaksamiseni äärirajoilla.
Yritämme molemmat olla aikuisia vanhempia parhaamme mukaan. Tämä on rakkausliitto. Pelottaa vain, mitä kaikkea koronaviirus kykeneekään tuhoamaan. Kolmen vuoden etäsuhteen jälkeen kohtaamme sen rujon tosiasian, ettei toista tunne. Että kotonamme on vieras ihminen. Niin kuin onkin. Mutta samaa olemme me hänelle. Vaimo ja poika, monella tapaa täysin vieraat. Siksi olisi myös oltava riittävästi voimavaroja ymmärtää varoa ulkopuolisuuden tunteen riskejä.
Mieheni tulee Botswanasta. Heillä syödään joka päivä kyseiselle päivälle valmistettu ruoka. Ruoka pilaantuu kuumassa ilmanalassa niin helposti, ettei sellaista kantasuomalaiselle tuttua pyttipannuperinnettä tunneta. Minä pihtaisin ja jatkaisin ruokaa, vaikka kuinka monelle päivälle tavalla tai toisella, mutta haluan helpottaa mieheni olemista, ja valmistan ruuan jokaiselle päivälle erikseen. Vaikka koen sen pienistä rahoista eräänlaiseksi tuhlaamiseksi. Hyvää tarkoittavillakin valinnoilla on kantapäillään stressiä lisäävä huoli.
Netti ei korvaa kotikäyntiä
Luonani on käynyt synnytyksen jälkeen syventyneen masennukseni takia sosiaalitoimen perhetyöntekijä viimeiset kolme vuotta. Pelkkä tieto siitä, että minulla on näin konkreettinen tuki, on lisännyt jaksamistani kaiken aikaa. Kunnes tuli korona. Niinpä minua huolettaa sekin, että perhehoitajien kotikäynnit ovat koronan takia tauolla.
Minä vain en taidakaan olla niin vahva, kuin aikana ennen koronaa oletin olevani.”
Haastateltava on itse saanut valita nimen, jolla esiintyy.