Jonnan tarina: ”Yksikään positiivinen ajatus ei ole turha”

Teksti Raili Mykkänen Kuvitus Kaisa Eskola

”Asun kouluikäisen tyttäreni kanssa kahden. Itselläni on ollut teini-iästä asti mielenterveyshäiriöitä. Lapseni on siksi joutunut kohtaamaan ja hyväksymään aikuisen heikkoutta enemmän kuin lapset ehkä keskimäärin. Elämämme on kuitenkin löytänyt tasapainon.

Sitten kohdallemme osui korona. Ihmiset lakkasivat liikkumasta. Eristäytymisestä tuli lääke koronaa vastaan. Mutta asialla on kääntöpuolensa. Siis sillä, että ihmiset lakkasivat liikkumasta tarkoittaa, että me jäimme ilman tukihenkilöitä.

Ihmisten tuen turvin

Toisen ihmisen elämänhaluinen ja iloinen energia on tarttuvaa, vaikka itse kävisikin puolitehoisesti. Kyllä jo se antaa turvaa, että muut jaksavat auttaa. Kuulun niihin etuoikeutettuihin, jonka perheelle on järjestynyt riittävät tukitoimet. Tyttärelläni on sekä tukiperhe että tukihenkilö, lisäksi sairas äitini on ollut meille isoksi avuksi. Myös isovanhemmat ovat edelleen elossa. Tueksemme tulleiden ihmisten vaikutus on ollut ratkaisevan merkittävää. Ainoa harmi tässä koronatilanteessa on, ettei toisen ihmisen läsnäoloa saa tabletteina. Ei aikuisten, eikä lasten annoksina.

Tyttäreni on käynyt tukiperheessä kerran kuussa lauantaisin päiväkylässä, sillä hän ei ole halunnut jäädä yöksi pois kotoa. Tukiperhe etsi oman tyttärensä ikäistä lasta, ajatuksella, että jos lapsilla synkkaa, heillä olisi mahdollisuus myös ystävyyteen. Ja niin vain kävi. Ennustus toteutui. Tytöt viihtyvät toistensa seurassa. Myös tukihenkilön kohdalla kävi tuuri. Kemiat osuivat yhteen niin, että molemmat motivoituivat tutustumisesta. Tukihenkilö käy useamman kerran kuussa.

Järjestelmä on olemassa lapseni kehityksen ja jaksamisen turvaamiseksi. On riski, että tytär ottaa tilanteestamme liikaa vastuuta ja huolta. Vaikuttaa siltä, että näiden aikuisten kannattelemana lapseni on kyennyt löytämään lapsena olemisen etuoikeutta ja kykyä heittäytyä hänelle tarjoutuviin kokemisellisiin hetkiin ilman huolta minusta.

Lahjoita perheille ruokaa ja tukea

Mielenterveys vaatii toisten apua

Kärsin vakavasta paniikkihäiriöstä, joka estää minua lähes täysin liikkumasta kodin ulkopuolella. Pelkää kodin ulkopuolella ihmisiä. Jos tietäisin miksi, itsenikin olisi helpompi käsitellä asiaa. Joka on joskus kokenut paniikkikohtauksen, tietää, että kokemus on todellinen ja menehtymisen pelko tosi, vaikka tietää, että tämä on se paniikkikohtaus. Hätäännyksen määrä on niin valtavan musertava, ettei sen kourissa selviä yhtikäs minnekään.

Koska sairauteni koettelee juuri henkisiä voimavarojani, perhettäni auttavien ihmisten energia on aivan parasta lääkettä. Saatan nimittäin jo herätä niin uupuneena, etten ikään kuin olisi milloinkaan nukkunut. Niinä päivinä en pääse sängystä ylös. On päiviä, jolloin itku ei lakkaa. Surua vaan pusertuu ulos, vaikken ole lohduton, olen allapäin ja sisäänpäin kääntynyt.

Elämme nyt eristyksissä, kuten niin monet muut. Tiedän, että vallitseva tilanne on myös uusi riski.

Rutiinien turvin toivon selvittävän

Tyttäreni käy etäkoulua. Olen kiitollinen tästä lapsen ja koulun kautta tulevasta rytmistä. Se antaa päivälle alun. Pyrin pitämään siitä kiinni niin pitkään kuin ikinä kykenen. Me selviämme. Teen kotityöt. Petaan sängyn, tiskaan, laitan ruokaa, siivoan… tärkeintä on tehdä itselleen lista velvollisuuksista, jotka ovat nyt minun omahoito-ohjelmaani. Heti, kun huomaan ajatusteni kääntyvän melankolian ja negatiivisuuden suuntaan, soitan mielenterveystoimistoon. Anna heidän puhua mieleeni positiivisia näkökulmia ja toivoa. Päätän uskoa siihen mitä he sanovat. Myös minulla on vastuuni tässä. Sitä paitsi, tänään vielä on kaikki ok.”

Lahjoita perheille ruokaa ja tukea

Haastateltava on itse saanut valita nimen, jolla esiintyy.