Olin perhekeskeinen lapsi. Kotimme oli täynnä elämän ääniä. Emme olleet varakkaita, emmekä riitaisia. Viihdyin kotona. Sitten muutin omilleni. Minulla ei ollut rahaa kuin ruokaan ja vuokraan. Olin yksin, pysyin yksin, aloin syrjäytyä, kertoo Sofia, 25.
Teksti Raili Mykkänen Kuvitus Kaisa Eskola
”Minun tarinani liittyy köyhyyteen yhä tänäkin päivänä, mutta vaikeuteni liittyivät taloudellisen ja sosiaalisen köyhyyden yhdistelmään. Se oli minulle liikaa. Perhekeskeisyyteni on sekä voimavarani että heikkouteni. Muutettuani omilleni minulla ei ollut varaa tehdä muuta kuin opiskella. Olin uudessa kaupungissa yksin. Minulle ei oikein ollut aiemmin edes hahmottunut missä määrin henkinen hyvinvointini oli sidoksissa muihin ihmisiin. En ollut lainkaan vahva vain itseni varassa.
Rahalla ei saa ihan mitä vain
Elin opiskeluvuoteni aika syrjäytymisen rajamailla. Jaksoin opiskella pari vuotta. Kärsin kaiken aikaa yksinäisyydestä. Sen olon ajamana aloin rukoilla. Niin, ja tulin lopulta uskoon. Uskossa sain rauhan, joka helpotti. Rukoilemalla loin itselleni yhteyden, puhkoin yksinäisyyttä. Tiedän, ettei jumalayhteys ole kaikille mikään ratkaisu.
Mutta uskoon tulemiseni ei ole tämän tarinan pointti. Pointti on se, että sosiaalinen köyhyys voi olla jopa vaarallista. Se on näkymätöntä ja silti hyvin väkevä olotila. Merkitystä hakeva ihminen on altis monenlaisten yhteisöjen houkutuksille. Eivät kaikki yhteisöt ja niiden toimintatavat suinkaan ole hyväksi.
Sosiaalista köyhyyttä ei myöskään ratkaista pelkästään rahalla. Yksinäisyyttä voi toki jossain määrin ostaa pois. Käydä elokuvissa tai jotain. Etenkin silloin, kun vanhemmillani oli siihen varaa, ja he antoivat minulle rahaa, ja minäkin kävin kahviloissa tai ulkona.
Kaipuu vahvempaan yhteisöllisyyteen
Noina vuosina minua alkoi houkutella ajatus muiden ihmisten kanssa yhdessä elämisestä. Siitä puolestaan alkoi itää ajatus hyväntekeväisyystyöstä. Olin vasta parikymmenvuotias, joten annoin vallan missiolleni lähteä ulkomaille työskentelemään lasten hyväksi. Pois Suomesta, jonnekin, missä elintasoajattelu ei ole näin vahvasti läsnä kuin meillä täällä. Koin, että taloudelliset kriteerit eristävät meitä toisistamme. Elämme niin ominemme, nuoretkin. Täältä on vaikea löytää yhteisöllistä elämäntapaa.
Niin siinä kävi, että pääsin lähetystyön kautta Filippiineille. Siitä ei koitunut minulle kuluja. Siispä sinne.
Työ Filippiineillä
Minua kiehtoi maan uskonnollinen ja kulttuurinen kirjavuus. Köyhyydessä on aina jollakin tavoin turvattava toisiin ihmisiin. Se on ihan luonnollista. Filippiineillä tapa, jolla ihmiset olivat keskenään tekemisissä, viehätti minua.
Miksi meidän on vaikea suhtautua toisiimme rakkaudellisesti, ilolla? Onhan sekin eräänlainen päätös. Olemalla yhteydessä toisiimme myötätuntoisin ajatuksin, olisimme kaikki enemmän turvassa kuin pelkän rahan varassa. Tämän minä käsitin Filippiineillä.
Yhteisöllisyys on niin merkittävä voimavara, kun siihen liitetään auttamisen halu ja elämänmyönteisyys, suurestakin köyhyydestä huolimatta. Mieli on meidän ydinvoimaamme.
Työ lasten parissa yhdistää
Näihin aikoihin tapasin tulevan puolisoni. Hän tuli Pakistanista, jossa hänkin oli tehnyt töitä huono-osaisten lasten parissa. Vaikka toimimme Filippiineillä köyhissä oloissa olevien ihmisten hyväksi, vasta muutettuamme Pakistaniin tajusin, millaista on miljoonien ihmisten köyhyyden summa.
Pääkaupungin slummeissa asuu jotain 6 000 ihmistä neliökilometriä kohden. Sellaisia ylellisyyksiä kuin vettä ja sähköä ei useimmilla ollut. Selviytyäkseen ihmiset kyhäsivät omia virityksiä, vaikka saadakseen sähköä. Köyhiä ihmisiä tuli kaupunkeihin, kun elinolosuhteen maaseudulla ovat heikentyvät kaiken aikaa. Kuumuus polttaa – ilman, maan ja ihmiset. Vain hyvin harvoilla on varaa ilmastointiin.
Suurin osa eli alle kahdella eurolla päivässä. Kun köyhyys riistäytyy näin täysin hallinnasta, seuraukset ovat ihmiskohtaloina aivan järkyttäviä. Olin kulkenut aika kauas opiskelukaupunkini opiskelija-asunnossa kärsimästäni eristyneisyydestä, jonka koin johtuneen aika tavalla juuri rahan puutteesta.
Elämänarvot kannattelevat
Mentyämme naimisiin, päätimme muuttaa Suomeen. Olin raskaana. Vähävaraisena eläminen Suomessa ei tuntunut lainkaan uhkaavalta. Pian muuttomme jälkeen esikoisemme syntyi ja jäin äitiyslomalle. Tuloni ovat olemattomat. Mieheni työskentelee siivoojana. Tulemme toimeen varsin vähällä.
Nähtyäni kaiken sen köyhyyden, joka uhkasi jo ihmisen hengissä pysymistä, tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että meillä on terve vauva, siisti koti ja miehelläni on työpaikka. Toimin aktiivisesti omassa seurakunnassani ja olen löytänyt sieltä itselleni yhteisön, joka ravitsee kuuluvuudentunnetta. Olemme siellä kaikki avuksi toinen toisille. Kutsumme syömään ja kierrätämme. Huolehdimme toinen toisistamme.
Nuorten sosiaaliseen köyhyyteen tulisi kiinnittää enemmän huomiota
Ajattelen, että nuorten sosiaalisen köyhyyden ehkäiseminen olisi erityisen tärkeää taloudellisen köyhyyden rinnalla. Internetin hyvä puoli on se, että siellä on mahdollista löytää saman henkisiä ihmisiä, vaikka asuisi haja-asutusalueella tai olisi ihmisenä hyvin sulkeutunut. Ihmisen läsnäoloa ei kuitenkaan voi korjata laittein.
Asuinalueilla tulisi säilyttää sellaisia avoimia tiloja, kuten Perheentalo tai nuorisotila, joissa ihmiset saavat mahdollisuuden kohdata ja muodostaa omia yhteisöjään. Olla yhdessä. Yhdessä oleminen on lääke köyhyyden kipuihin. Yhdessä koettuna elämä ei ole sillä tavalla ankeaa, kun ajatus ei pääse jäämään liiaksi kiinni siihen, miten vähin rahoin sitä onkin pärjättävä.
Haastateltava on itse saanut valita nimen, jolla esiintyy.