”Pakolaisuus on pitkäkestoista. Pakolaisleireissä ihmiset viipyvät keskimäärin ainakin seitsemän vuotta. Suomessakin odotusaika vastaanottokeskuksessa voi olla yli neljä vuotta. Ei se ole väliaikaista. Se on koko lapsuus.” Pakolaistaustaiset vanhemmat ja nuoret sekä maahanmuuttajataustaisten perheiden ja lasten kanssa työskentelevät ammattilaiset jakoivat kokemuksia pakolaisuudesta Pelastakaa Lasten Erätauko-keskustelussa.
”Kun ihminen joutuu pakenemaan esimerkiksi katastrofin jälkeen, on elämän ja rutiinien turvaaminen tärkeää. Vaatimattomatkin pysyvyyden tuet auttavat lasta ja perhettä pitkälle jatkossa. Miten siis esimerkiksi maanjäristysalueelle saadaan nopeasti tällaista tukea, kuten telttakouluja pystyyn, mutta Suomen vastaanottojärjestelmässä ei riittävää tukea ole tarjolla?”
Pelastakaa Lasten viime viikolla toimistollaan Helsingin Käpylässä järjestämän Lapsuus paossa -aiheisen keskustelun tavoitteena oli puhua kotimaastaan paenneiden lasten ja perheiden tilanteista. Osana Erätaukosäätiön Erätaukoviikkoa käyty keskustelu sai kiitosta ja tuotti oivalluksia, joita virallisissa keskusteluissa ei aina synny. Keskustelu käytiin pelkillä etunimillä ja se muotoutui osallistujiensa mukaisesti. Teemoina esiin nousi muun muassa suru, selviytyminen, sopeutuminen ja rasismi. Havaittiin myös, että Suomellakin on vielä paljon tehtävää, jotta maahanmuuttajataustaisten lasten oikeudet toteutuisivat Suomessa. Keskusteluun osallistui yhdeksäntoista keskustelijaa. Alla olevat sitaatit ovat keskusteluun osallistuneiden henkilöiden kommentteja.
”Suomi ei ole maahanmuuttajien näkökulmasta ihmisoikeuksia kunnioittava maa”
”Joskus turvapaikanhakijaperheitä siirrellään keskuksesta toiseen pitkin Suomea. Tällöin perheen ja lapsen vähäinenkin pysyvyys järkkyy. Lapsilla saattaa kestää kouluun pääsyssä monta kuukautta. Ja sitten on tietysti alle kouluikäiset lapset, joilla ei ole lainkaan pääsyä varhaiskasvatukseen. Vanhemmat voivat olla huonokuntoisia, eivätkä välttämättä pysty olemaan sellaisia vanhempia kuin haluaisivat olla. Lastensuojeluilmoituksiakaan ei aina lähdetä tekemään, jos ajatellaan, että perhe pian siirretään.”
Keskustelijoiden joukossa oli muun muassa pakolaisten mielenterveyden parissa työskenteleviä ammattilaisia, joiden työn näkökulmasta viranomaispäätökset tuntuvat toisinaan mielivaltaisilta.
”Jouduin todistamaan muun muassa erästä järkyttävää tapausta, jossa yhtäkkiä keskellä lapsen vakavan oireilun toinen vanhemmista lähetettiin takaisin kotimaahan.”
”Jos ajattelee suomalaistaustaista nuorta tällaisessa epävarmuudessa ja psyykkisen huonovointisuuden riskissä, niin siihen puututaan. Tässä näkyy sama kuin muussakin – turvapaikanhakijuus menee herkästi lapsen edelle. Lapsi pitäisi nähdä kuitenkin ensisijaisesti lapsena.”
Myös ilman huoltajaa maahan tulleiden lasten ja nuorten kohtelussa oltiin havaittu puutteita.
”Erään 16-vuotiaan yksin maahan tulleen 18-vuotias isoveli asui jo perheineen Suomessa. Tämä nuori ei voinut kuitenkaan asua veljensä kanssa, koska oli itse alaikäinen ja hänet sijoitettiin alaikäisyksikköön. Eikö viime kädessä lapsen edun pitäisi kuitenkin määrittää päätökset?”
”Yksin tulleiden alaikäisten perheenyhdistäminen on tehty vaikeaksi. Ja kun täyttää 18, täytyy selviytyä yksin. Yksin eläminen on hankalaa, kun turvaverkostossa on vain viranomaisia. Tunneverkosto puuttuu.”
”Joillakin tuntemillani yksin maahan tulleilla nuorilla ei ole oleskelulupaa. Yksi ystäväni on saanut kahdeksan negatiivista päätöstä, vaikka hän on valmistunut ammattiin ja saanut vakituisen työpaikan. Hän menetti työlupansa eikä pysty maksamaan vuokraa.”
Epäoikeudenmukaisuuden kokemusten ja riittämättömän tuen lisäksi myöskään vakavampien ihmisoikeusrikkomusten, kuten ihmiskaupan tai kansalaisuudettomuuden mahdollisuutta ei keskustelijoiden mukaan voi jättää huomiotta. Edes Suomessa.
”Ihmiskauppa hankaloittaa meilläkin tilannetta. Joku saattaa sanoa olevansa lapsen äiti tai täti, eikä lapsi osaa sanoa tai ei tiedä onko aikuinen oikeasti sukulainen. Viranomaisten täytyy pitää tämä mielessä. Siksi meillä tehdään muun muassa dna-testejä.”
”Suomessa on paperittomia perheitä ja lapsia, joita ei huomioida. Sanotaan, ettei Suomessa ole kansalaisuudettomuusongelmaa, mutta paperittomien tilanne on sellainen, että me luomme parhaillaan sitä ongelmaa.”
”Me muualta muuttaneet opimme nopeasti sanan rasismi”
”Aiemmin olin ainoa maahanmuuttajataustainen nuori luokallani. Kerran puhuimme peloista. Kaikki muut sanoivat pelkäävänsä maahanmuuttajia. Minä sanoin pelkääväni rasismia.”
Keskusteluun osallistuneet maahanmuuttajataustaiset henkilöt kokivat saavansa ympäristöstään usein negatiivista energiaa. Leimaaminen, haukkuminen, jopa perheen pienimpien lasten syrjintä ja tähän liittyvä huoli ja masennus olivat osallistujille tuttuja. Sosiaalinen kanssakäyminen on tällöin vaikeaa.
”Minulta kysyttiin alkuvaiheessa, että miksi olet täällä, vaikka et puhu suomea? Miksi toit lapsesi tänne? Heidät pitää palauttaa, koska et osaa suomea. Itkin tätä paljon. Ei meillä ole enää edes sukulaisia kotimaassa.”
Keskustelijat pohtivat, että myös perheiden sisällä saattaa syntyä ristiriitoja lasten keskinäisestä asemasta johtuen. Jos vanhempi ei saa kansalaisuutta, ei lapsikaan välttämättä saa. Jos lapsi on kuitenkin syntynyt ja ollut viisi vuotta Suomessa, voi hän saada kansalaisuuden.
”Joskus osalla perheen lapsista voi olla kansalaisuus. Ja osalla taas ei ole, koska on sattunut syntymään väärään paikkaan.”
Pakolaisuus tuntuu monesti määrittävän liian vahvasti ihmistä itseään.
”Aika ajoin nuoret kysyvät, että miten kauan mä olen pakolainen? Pakolaisuuden pitäisi olla kokemus, ei identiteetti.”
”Se mikä tässä puhuttelee, on väliaikaisuus – miten se näille lapsille on pysyvää lapsen elämää, ettei matka pääty, kun tulee Suomeen, kuinka lapsi on pysyvästi pakolainen, häntä pidetään pakolaisena ja hän on ikään kuin aina matkalla.”
Keskusteluun osallistuneet ammattilaiset miettivät, että päiväkodeissa ja kouluissa pitäisi toteutua tasa-arvoinen kohtelu. Silti lapsen kokemus voi olla erilainen kuin aikuisen tai ammattilaisen. Vanhemmille toivottiin työkaluja rasismin käsittelemiseen lapsen kanssa, ja myös ammattilaisten kouluttamiselle nähtiin suuri tarve.
”Ammattilaisenkin ajattelu saattaa joskus olla hyvin stereotyyppistä. Itsekin tunnistan itsessäni tämän.”
Huomio vanhempien tukemiseen ja kotoutumiseen
Keskustelussa pohdittiin, että turvapaikanhakijana Suomeen tulleilla saattaa kulua useita vuosia ennen kotoutumisen aloittamista. Lapset oppivat yleensä kielen nopeammin ja siksi myös usein sopeutuvat nopeammin. Tämä voi johtaa kahden kulttuurin ristiriitaan perheen sisällä. Lapsi saattaa joutua muutenkin vääränlaiseen rooliin.
”Vanhempi saattaa olla tuuliajolla, vaikka lapsi jo sopeutuisi. Jos vanhempi voi huonosti, roolit herkästi vaihtuvat perheen sisällä ja lapsi ottaa vanhemman roolin. Lapset joutuvat asemaan, jossa ohjeistavat vanhempiaan.”
Jos vanhempi ei ole tottunut saamaan sellaisia palveluita, joissa lapsen hyvinvointi ja etu ovat ensisijaisia, viranomaisen pelko saattaa oli hyvin vahva.
”Palveluissa aina ensin on selvitettävä vanhemmalle, että mistä palvelussa on kyse, mikä on työntekijän rooli ja miksi henkilö on siellä.”
Kotoutumisen haasteeksi koettiin myös yksilöllisyyden puute. Vaikka kotoutumissuunnitelma tehdään kaikille, ei siinä yleensä huomioida esimerkiksi harrastuksia, vapaa-aikaa tai perhedynamiikkaa. Samat toimintamallit eivät toimi kaikissa kulttuureissa.
”Oma kokemukseni on Afganistanista, jossa yritimme toimia samalla tavalla kuin eräässä toisessa maassa, jossa käytimme toimintamme toteuttamiseen valokuvausta. Paikalliset naiset säikähtivät, he eivät halunneet tulla valokuvatuiksi. Mitä tapahtuu, kun nämä ihmiset siirtää Suomeen? Myös kotoutumisessa pitää ymmärtää, että muutos vaatii aikaa ja se voi olla todella vaikeaa. Ihmisen ajattelutapa ei muutu yhdessä yössä.”
Keskustelussa havaittiin, että vastaanottojärjestelmässä on tapahtunut muutos, sillä aiemmin kotoutuminen ei kuulunut vastaanottosanastoon. Nyt on alettu puhua esikotoutumisesta. Keskustelijat tuntuivat myös olevan samaa mieltä siitä, että maahanmuuttajataustaisilla perheillä vaikeudet ovat aina moninkertaisia ja työtä täytyy tehdä kymmenen kertaa enemmän, jotta pärjää ja sopeutuu. Tässä motivaation merkitys on suuri.
”Jokaisella tänne pakenevalla ihmisellä on jokin tavoite. Kun prosessi pitkittyy, tavoite unohtuu. Kun hakija ei saa lupaa jäädä, tavoite tuhoutuu. Yksi tai kaksi vuotta oleskelulupaa ei riitä tavoitteiden saavuttamiseen, ja motivaatio esimerkiksi suomen kielen opiskeluun katoaa. Tärkeää on, että me ei tuhota tavoitteita.”
4.12.2019 järjestetty Lapsuus paossa -keskustelu oli osa Pelastakaa Lasten STEA-rahoitteista Yhdessä lasten tueksi -hanketta ja Erätaukosäätiön Erätaukoviikkoa (eratauko.fi). Keskusteluun osallistui pakolaisuuden asiantuntijoita kansalaisjärjestöistä, ministeriöistä, terveydenhuollon puolelta, toimituksista sekä henkilöitä, joilla on omakohtainen kokemus pakolaisuudesta.