Toivon, ettei kukaan huomaisi, että olen köyhä. Häpeän sitä, mitä köyhyys on minussa saanut aikaan. Minut on sijoitettu köyhistä oloista ensin yhteen huonoon lastenkotiin, sitten toiseen, sitten kolmanteen. Niissä ympyröissä ei oppinut kuin voimaan entistä huonommin. Haluan todellakin elämäni vihdoin omiin käsiini, sanoo Lumi, 20.
Teksti Raili Mykkänen Kuvitus Kaisa Eskola
”Ensimmäiset viisi vuotta olin kaiketi ihan tavallinen lapsi. Minulla on isoveli. Asuimme pohjoisessa isän ja äidin kanssa. Muistan niistä ajoista, kuinka teimme veljen kanssa oksista onget ja kävyistä kohot. Sitten leikimme kalastamista läheisen ojan pientareella. Muistan meidän vanhan koiran, ja sen, kun se kuoli. Äiti oli kotona, vain isä kävi töissä. Sitten vanhempani erosivat. Isä jäi työnsä takia pohjoiseen ja me muutimme äidin kanssa etelämmäs, yhdelle slummialueelle.
Köyhien korttelit
Niissä kaupungin vuokrataloissa asui paljon työttömiä, maahanmuuttajia, mielenterveyspotilaita, yksinhuoltajia ja lapsia. Ei siellä kellään ollut rahaa. Olin niissä olosuhteissa todellinen koulumenestyjänä, kasin ysin keskiarvollani. Ei siellä asuneet lapset suinkaan kaikki saaneet koulua käytyä.
Äiti teki joskus jotain sijaisuuksia ja tuurauksia, mutta pääasiassa hän oli kotona. Sekin tuntui ihan luonnolliselta, koska niissä taloissa aikuiset pysyivät päivät kodeissaan. Äiti kävi leipäjonossa ja me lapset kävimme lastensuojelun kustantamina harrastamassa milloin mitäkin. Kesäleirit olivat ihan huippujuttuja. Lastensuojelu piti huolen myös siitä, että meillä oli ihan ok näköisiä vaatteita. Jouluna äiti otti yhteyttä Jouluapua-sivustoon. Hyväntekeväisyysjärjestöistä saatiin joululahjat.
”Olisiko sulla lainata vähäsen?”
Sain kaksi euroa viikkorahaa. Lisäksi keräsin tölkkejä. Pistin kaiken rahan säästöön. Tuntui turvalliselta, että oli omaa rahaa. Ajattelin kai, että pahan päivän varalle. Tai minun elämäni realiteetit huomioiden, olisi ehkä pitänyt ajatella, että sen mahdollisesti joskus minunkin eteeni osuvan hyvän päivän varalle. Teki pahaa, kun äidin piti tulla lainaamaan minun rahojani. Mietin, että miten kehtaan pyytää häntä maksamaan takaisin, sillä lasten takianihan hänellä ei sitä rahaa ollut. Lainasin mitä minulla oli. Sitten aloin säästämisen alusta. Äiti on tätä myöhemmin pyytänytkin anteeksi.
Olin kahdeksan, kun äiti alkoi seurustella. Miehellä oli kuitenkin joku fyysinen sairaus, joten hän vain nukkui. Sinällään mies oli ihan ok tyyppi. Mutta ei hänestä ollut äidille tueksi. Eikä silläkään ollut rahaa.
Aina sekaisin, tai ainakin vähän
Tuntuu, että olen aina ollut sekaisin. Vaikka tuskin olen ihan aina ollut. Aika pian pohjoisesta pois muuton jälkeen meillä lapsilla alkoi kaikilla ilmetä mielenterveydellisiä ongelmia. Viiltelyä, masennusta, ahdistusta, käytöshäiriöitä – kaikenlaista. Muistan, että olin jossain teini-iän kohdassa ihan varma, että äiti halusi minulle niin sinnikkäästi uuden diagnoosin, jotta se saisi enemmän tukirahoja lapsensa vammaisuuden vuoksi.
Vaan mistä sen tietää, miten sekin asia oikeasti oli. Meillä ei oikein puhuttu selkeästi. Epäiltiin ja vihjattiin, oltiin väsyneitä ja pettyneitä, mutta sellaista hyvässä hengessä asioista juttelua me ei onnistuttu rakentamaan. En minä sillä, ettenkö olisi ollut teininä kauhea, rääväsuu, haastava, vaikea, olin minä, mutta en tiedä… äiti oli jo saanut minulle alakoulussa adhd-diagnoosin, ja siitä hän ymmärtääkseni sai pitkään jotain vammaistukea. Mutta kuten sanoin, ei minulla ole itsellänikään kovin selkeää käsitystä, mistä kaikesta olen kärsinyt tai kärsin edelleen. Sen tiedän, ettei minulla vieläkään ole kovin hyvä olla. Olen nähnyt niin läheltä, mitä kaikkea köyhyys tekee ihmisille, jotka pakotetaan elämään kaiken aikaa polvillaan.
Laitoskierteessä
Olin 12, kun äiti ei enää jaksanut meidän kanssa ja meidät sijoitettiin lastensuojelulaitokseen. Veli pääsi kuitenkin myöhemmin takaisin kotiin ja se oli minulle paha paikka. Koen edelleen, että veli on äidille kaikki kaikessa, rakas. En minä niinkään, tai ainakin paljon vähemmällä huomiolla olen ollut kuin veli.
Ensimmäisessä laitoksessa minua kiusattiin seksuaalisesti, kosketeltiin, kähmittiin, tultiin iholle väkisin, ja kun puhuin tästä ohjaajille, minulle sanottiin, että rakkaudesta ne hevosetkin potkii. Niinku mitä! Poika ylitti yksiselitteisesti kaikki sopivuuden rajat. Käyttäydyin sitä kohtaan kuin se olisi ollut näkymätön, mutta ohjaajille raivosin. Tällä tavalla päädyin sosiaalisesti paikan alakastiin, paskatyypiksi. Siksi aloin pojalle ystävälliseksi, vaikka inhosin sitä. Sain ohjaajilta kiitosta. Osaat antaa anteeksi, he sanoivat, hienoa. Äitikin lohdutti, että tulkitsit sen pojan vain väärin. Osaatko nähdä, miten täysin sitä voi päätyä toisten armoille?
Toisessa laitoksessa rupesin nälkälakkoon. Siksi, että halusin psykiatriselle osastolle. Se oli ainoa paikka, jossa kohdeltiin ok. Siinä nuorisokodissa simputtaminen oli ihan arkipäivää. Ovia lukittiin. Kotiloman jälkeen riisutettiin. Ai, mitä se on? Joku pitelee löyhästi pyyhettä edessäsi, kun riisuit itsesi alastomaksi, siltä varalta, että olisit kätkenyt huumeita alushousuihisi. En vaan pystynyt yhtään sopeutumaan, enkä totellut. Minut siirrettiin uuteen lastensuojelulaitokseen. Olin 17.
Sitten itsenäistymisyksikköön, jossa ehdin asua kolme kuukautta, ennen kuin täytin 18 vuotta. Ei meille mitään elämisen taitoja oltu opetettu. Mutta niin meni lapsuus.
Rotukissani Rakas
Aloin yhtenä iltana täällä kotona miettiä, että kissasta olisi minulle seuraa. Pidän eläimistä, mutta erityisesti kissoista. Aloin tutkia Huutonetistä millaisia rotukissoja siellä olisi myytävänä. Ajattelet ehkä, että miten köyhä voi ostaa rotukissan? No, sain sen sijoitukseen. Rakastan sitä. Se on niin kaunis. Ja ihana. Rakas. Minun on helpompi tulla kotiin, kun tiedän sen tarvitsevan minua. Leikin sen kanssa iltaisin ja pidämme toisillemme seuraa. Näyttäisi siltä, että sillä on kohta alkamassa kiima. Vien sen kasvattajan luokse, ja se astutetaan. Ehkä seuraavat pennut saavat syntyä minun luonani, kuka tietää. Ajattele, rotukissa. Se ei ainakaan edusta köyhyyttä.
Känni on kirotun moinen tila
Oman elämän alku on ollut vaikeaa, sillä laitosvuosina minulta murtui täysin luottamus ihmisiin. En kyennyt näkemään siinä lasten suojelussa kovinkaan suurta oikeudenmukaisuutta. En ole koskaan kokeillut huumeita, enkä juuri koskenut alkoholinkaan. Päihteet eivät ole olleet minun juttuni.
Silti joku aika sitten tapahtui yks paha asia. Minuun käytiin uudestaan käsiksi seksuaalisesti, yksissä juhlissa, kun olin nukkumassa, farkut jalassa, pusero päällä, sukkiakaan en ollut riisunut. Yksikään sosiaalisesti pohjalla oleva ei ole tehnyt minulle koskaan mitään pahaa, mutta nämä molemmat tyypit, lastensuojelulaitoksen kaveri ja tämä bileissä minuun käsiksi käynyt, molemmat ovat keskiluokkaisista hyvin toimeentulevista perheistä.
Minulla on posttraumaattinen stressireaktio, sairaalassa sanottiin. Nyt on tullut takapakkia opiskeluissa ja painajaiset ovat palanneet. Minulla on taas vaikeaa olla yksin.
Havahtuminen
Olen kokemuksen jälkeen joutunut miettimään asiat jälleen kerran uusiksi. Jos haluan selvitä, minun on valittava ystäväni tosi tarkkaan. Karsimisen jälkeen huomasin, että jäljelle jäi yksi ihminen, johon yhä luotan. Hän on tuo, joka on seuranani tänäänkin. Seuraavaksi haluan löytää itselleni sopivan terapeutin. En taida selvitä näistä kaikista jutuista pääni sisällä ihan yksin, kun on ollut jo niin paljon kaikkea. Eihän nämä lähtökohdat ole kovin ruusuiset, mutta osaan hoitaa raha-asioistani ja valmistun tässä kuitenkin lähihoitajaksi ajan kanssa. Niin, minusta on mukava pitää huolta muista ihmisistä, etenkin lapsista.
Et joo. Hei kiitos, että sain puhua.
Haastateltava on itse saanut valita nimen, jolla esiintyy.
(Toim.huom. Tarinassa mainitut laitokset eivät liity millään tavoin Pelastakaa Lasten toimintaan. Osa mainituista laitoksista on tutkinnan alla.)