Olen itse jäänyt vaille ystävyyttä, koska minulla ei ole lapsuudessani ollut ainuttakaan vaatetta tai välinettä, jolla porukoihin olisi kelvannut. Olen edelleen rahasta tarkka, mutta pelkkä tietoisuus siitä, että olen tänä päivänä vapaasta tahdostani nuuka, tekee minusta rikkaan, sanoo Jonna, 26.
Teksti Raili Mykkänen Kuvitus Kaisa Eskola
Minulle on käynyt onnekkaasti. Olen naimissa hyvin toimeentulevan miehen kanssa, joka on paras ystäväni. Meillä on kaksi lasta ja oma asunto. Ei kulu päivääkään, etten kokisi kiitollisuutta riittävästä elintasostamme. Kiitollisuudelleni on syynsä. Olen ainoa lapsi. Olin köyhän perheen lapsi. Olin koulukiusattu lapsi. Olin yksinäinen lapsi. Eikä se ole ollut minulle hyväksi. Tämä, mikä minulla nyt on, on.
Muuton jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan
Vanhempani erosivat, kun olin vuoden vanha. Jäimme kahden äitini kanssa. Elämä muuttui, kun äitini joutui auto-onnettomuuteen. Olin silloin yhdeksän. Aluksi vaikutti siltä, ettei äidin ollut käynyt onnettomuudessa kuinkaan, mutta ajan saatossa hänen hermosärkynsä lisääntyivät, samalla kun käsissä liikeradat kangistuivat. Lopulta hänen oli jätettävä matalapalkkainen työnsä.
Muutimme halvemmalle asuinalueelle. Samalla vaihdoin koulua. Kun kysyit, mihin kohtaan elämääni sana köyhyys vaikutuksineen asettuu, niin tähän. Vielä ala-asteella kuljimme koulun jälkeen kolmen neljän tytön porukoissa. Meillä oli aina sovittuna jotain kivaa yhdessä. Olimme lapsia ja olimme ystäviä.
Muuttopäivä muutti lapsuuteni suunnan. Sen jälkeen olin vain yksin.
Varaa oli olla vain paitsi
Aloittaessani uudessa koulussa, en saanutkaan ystäviä. Sain kiusaajia. Tulin luokalle todella erilaisesta todellisuudesta kuin toiset oppilaat. Ehkä se oli vain kurjaa sattumaa, että sen luokan oppilaat eivät tunteneet köyhyyttä. Eivätkä myötätuntoa.
En ollut koulussa kovin hyvä, vaikka tein läksyistä itselleni tärkeitä. Sain niistä sisältöä elämääni. Olin sellainen seiskan oppilas. Sain koenumeroista kannustinrahaa, 50 senttiä kasista, kaverit saivat 20 euroa. Tällaisella mittakaavalla meidän elintasomme erosivat.
Moni hyvää tarkoittanut aktiviteetti kääntyi köyhyyttäni vastaan, tavalla tai toisella. Koulu esimerkiksi järjesti kesälomilla retkiä. Kaavakkeessa oli esiteltynä erilaisia kohteita, joihin oli mahdollista osallistua. Kohde, päivä, kyyti ja hinta, raksi ruutuun. Minun ei tarvinnut kuin katsoa hintoja, niin sain laskea kynäni. Ei ollut ruksattavaa.
Pienen pupun silitys
Tai joo, kyllä minä kerran osallistuin yhteen kesäretkeen. Se oli maksuton vierailu kotiseututilalla. En tosin kertonut syksyllä osallistumisestani luokassa. Kuuntelin vain muiden retkikokemuksia Linnanmäellä, Särkänniemessä, Korkeasaaressa, miten siinä ohessa oli käyty hampurilaisilla tai pizzalla. Ymmärsin kyllä, että heillä oli ollut valtavan hauskaa. Sillä tavalla aloin ymmärtää varakkaiden ihmisten huolettomuutta. Täytyihän sen olla ihanaa. Kotiseututilalla oli muuten vuohia, kanoja ja pupuja. Minusta oli ollut ihana pitää pientä, pehmeää pupua sylissä ja silitellä sitä, vaikken tuntenut tarvetta jakaa kokemaani kenenkään kanssa.
Peruskoulun päättäjäisistä lähdimme äidin kanssa kahden jonkun hänen ystävänsä mökille, ikään kuin matkalle. Luokkakaverini olivat vuokranneet limusiinin koulun pihaan. Vähemmin ei näemmä peruskoulua olisi sopinut lopettaa. Luokkalaiseni tytöt tungeksivat äidin ja minun ohitseni autoon ja juhlimaan uusissa mekoissaan ja kesäkengissään tyylikkäiden käsilaukkujen kera. Niissä juhlissa muuten minullakin oli ylläni ensimmäinen oikein kaupasta uutena ostettu mekko. Se maksoi kymmenen euroa.
No, mökillä luin sitten jotain kirjaa, sillä siellä ei harmikseni ollut edes televisiota.
Se mitä isot edellä, sitä…
Kelpaamattomuus. Se minulle on jäänyt tunteeksi kouluajoista. Tai, sanoisinko, kokonaiseksi olotilaksi kouluvuosista. Etenkin tilanteet, joissa ei opettaja ollut paikalla. Vaikeinta oli todistaa opettajille toisten oppilaiden asenteet, ilmeet, perään katsomiset ja porukoista erilleen jättämiset. Näin se kuitenkin alkoi ensimmäisenä koulupäivänä, kiusaaminen.
Sitten tuli talvi ja sisäliikuntatunnit. Minun alusvaatteeni. Äidin minulle kirpparilta ostamat pitkät kalsarit. Muiden tyttöjen legginsit tai nailonsukkahousut. Ne tirskahdukset. Tukehtumista imitoivat kakomiset. Tommoset. Kalsarit. Ai kauhee. Onko siinä muuta keinoa kuin sietää, kuolettaa kasvonilmeensä, olla kuin ei välittäisi. Hokea, älä itke, älä itke, älä nyt vaan itke. Näin kai minä karaistuin kokemaan elossa olemisen yksinäni. Tuli mitä tulin, minulla on vain minut itseni.
Koetin saada kohteluni loppumaan kertomalla opettajalle konkreettisista asioista, niin kuin nimittelystä tai haukkumisesta. Yllätyksekseni nimittely lakkasi. Mutta samat nokkelat fraasit siirtyivät koulun pihalta kotipihalle, luokkatovereiden pikkusisarusten suuhun.
Koulu, jonka köyhyys eväsi
Yksin olemisen hiljaisuudesta tuli minulle seuralainen. Ajattelin, että olisi hienoa päästä työskentelemään viittomakielen parissa. Mutta ihan ensi sijaisesti halusin päästä pois koko paikkakunnalta. Aloittaa jossain omineni, tyhjältä pöydältä. Olin 16-vuotias, kun yhteishaku tuli ajankohtaiseksi. Hain Turkuun opiskelemaan logopediaa. Mutta ei äidillä ollut varaa mihinkään tarjolla olevista majoitusratkaisuista. Ei siis opiskelemaan. Pois kuitenkin, kiusaamisen takia. Isä, joka asui ihan eri puolella Suomea, lupasi ottaa minut luokseen. Ihmeekseni pääsin sen paikkakunnan lukioon. Mutta lukio oli minulle aivan liian vaikea. En selvinnyt englannin, ruotsin enkä matematiikan kokeista.
Jätin lukion yhteen vuoteen ja palasin äidin luo. Vuosi isän kanssa oli kuitenkin onnistunut valinta. Ei minulla sielläkään ollut ystäviä, mutta lukiossa minua ei kiusattu. Täysi-ikäisyyteen oli nyt enää vuosi, joten jotain piti keksiä. Löysin siihen hätään ammattistartin.
Vihdoin omillaan
Heti 18 vuotta täytettyäni pyrin opiskelemaan nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi, ja pääsin. Opiskeluaika merkitsi minulle elintason nousua. Oli laina ja ympärillä ihmisiä, joilla oli samalla tavalla lainan rajoittama elämä. Sitä parasta ystävää minä en itselleni löytänyt, mutta nyt mentiin sentään porukalla. Jos jollain oli rahasta tiukkaa, toinen tarjosi. Sitten tasattiin velat toisessa kohtaa. Yhteisöllisyys tuntui.
Minussa vähän liiankin. Lensin kukasta kukkaan. Mutta en kiintynyt kehenkään erityisesti. Olin omillani, tulin toimeen, käsitin olevani yhdenvertainen muiden kanssa – sitten äkkiä aloin kuitenkin kokea olevani yksinäisempi kuin milloinkaan ennen. Olin elänyt liian nuoresta ja aivan liian pitkään ainoastaan itseni varassa. Aloin masentua.
Vapaaehtoisporukoihin mukaan
Olin parikymppinen. Koetin hoitaa lisääntyvää alakuloani osallistumalla vapaaehtoistoimintaan. Onneksi osallistuin, sillä eräällä kurssilla tapasin Ninan. Nina se ehdotti, että lähdetään samoihin hommiin, mutta ulkomaille. Ja niin me lähdimme parin kuukauden tuttavuuden jälkeen.
Tuolla reissulla oli mukana minua reilusti vanhempi team leader, joka kulki meidän mukanamme. Tutustuttiin. Sitten palasin kotiin ja jatkoin blogin kirjoittamista. Olen purkanut blogiini aika avoimesti elämääni jo usean vuoden ajan.
Vastuuntunnosta rakkauteen
Team leader alkoi Suomeen palattua hänkin lukea blogiani ja huomasi, että mielialani oli muuttunut kovin synkäksi. Minä puolestani olin hakenut apua masennukseen, mutta en saanut kuin lääkkeitä. Oppilashuollossa ei ollut aikoja, eikä minulla varaa yksityisiin terapioihin. Kun oloni paheni, minulle tarjottiin lisää lääkkeitä. Aika vastuutonta, mutta kun muutakaan ei ollut, nielin lisää pillereitä. Ja nukuin. 20 tuntia vuorokaudessa. En syönyt, en peseytynyt, en puhunut kenenkään kanssa enkä enää kirjoittanut. Paljon pillereitä ja unta, eikä minun masennukseni ollut millänsäkään moisesta hoidosta.
Sitten team leader soitti ja kysyi, voisimmeko tavata. Matkustin viikonlopuksi hänen luokseen. Näin me ystävystyimme. Hän on minun elämässäni ensimmäinen ihminen, jonka kanssa olen jakanut sisäisiä tuntoja, jonka kanssa keskustellen olen saanut asioihin mielekkäät mittasuhteet. Matkustin muutaman vuoden ajan hänen luokseen kerran pari kuussa.
Rohkeampi kuin koskaan
Sitten team leader sai uuden työpaikan ja muutti toiseen kaupunkiin. Minä olin valmistunut ja hain itselleni työpaikan samasta kaupungista.
Siinä kohtaan olin jo niin jaloillani, hänen ihmisyytensä takia, että päätin ehdottaa yhteistä asumista. Okei, hän sanoi. Sitten päätin ehdottaa yhteistä lasta. Okei, mutta tästä pitää jo vähän keskustella, hän sanoi. Karkauspäivänä kosin. Mikäs siinä, hän vastasi. Nuorin lapsistamme on nyt kolme kuukautta.
Kiitollisuus kohdalle osuneista sattumista
Arvaa vaan osaanko arvostaa tätä mitä minulla on? Minulle ei todella tule mieleen marista pienistä. Minulle on niin merkityksellistä, että minulla on perhe, että lapsillani on molemmat vanhemmat. Ja sitten raha. Kyllä, myös se on merkityksellistä, että meillä on taloudellisesti mahdollisuus ostaa lapsillemme, vaikka ihan upouusia vaatteita, jos tarpeen. Tosin kyllä minä käytän pääasiallisesti kirpputoria. En ymmärrä mitään shoppailun päälle. Merkkituotteissa on melkeinpä jotain pelottavaa. Näillä minun kokemuksillani asiaa tarkastellen.
Haastateltava on itse saanut valita nimen, jolla esiintyy.