Teksti ja kuva Raili Mykkänen
Jo päiväkodissa ja ala-asteella kiusatuksi tullut Laura on miettinyt, että vielä tuossa elämänvaiheessa aikuiset olisivat voineet vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa. Kiusaaminen jäi huomiotta. Huono itsetunto, ja epävarmuus itsestä ylipäänsä, olivat tunnealustoja, joihin päihteet ja itseä vanhemmat päihdeorientoituneet kaverit tuntuivat tekevän vain hyvää. Siinä määrin, että kaikki muu alkoikin sitten mennä huonosti. Laura jätti koulun ja lähti kotoa. Huumeista tuli koko elämä.
Kun huumeiden käyttö oli jo niin kovaa, että alkoi itse oivaltaa, että tästä ei hyvä heilu, niin pääni oli jo niin sekaisin, ettei siellä järkeviä ajatuksia enää syntynytkään. Niinpä tyttäreni isän kanssa saimme loistoidean, että hankitaan lapsi. Sitten me raitistutaan, Laura muistelee.
”Ajattelimme sekaisissa päissämme, että raskaus raitistaa meidät molemmat”
Laura tuli raskaaksi. Mutta ihme ei tapahtunutkaan! Päihdepariskunnasta ei tullut raitista auvoista perhettä. Mies jatkoi päihteiden käyttöä, ja niin olisi halunnut tehdä Laurakin. Mutta. Nyt oli jo kyse toisesta ihmisestä, ei vain hänestä itsestään. ”Toisen ihmisen koko elämä on kiinni minusta”, mietti Laura ja puri hammasta, kärvisteli vieroitusoireissa ja raskauspahoinvoinnissa, ja pysyi irti huumeista koko raskauden ajan.
TÄNÄÄN HÄN IHMETTELEE, kuinka neuvola ohitti täysin hänen tilanteessa. Tässä hän näkee toisen hukatun hetken, jossa olisi saattanut itää toivo, että alkanut päihteettömyys olisi voitu vahvasti tuettuna vakautua raittiudeksi.
”En minä omin avuin kyennyt myöntämään riippuvuuteni laatua, enkä sitä tosiasiaa, että olin totaalisen hukassa koko vanhemmuuden lähtöajatuksen kanssa.”
Laura synnytti terveen tyttölapsen. Sairaalassa vastasyntyneen tytön äiti suoritti äitiyttään teknisesti, annettujen ohjeiden mukaisesti, mutta ajatus oli jo käyttämisessä. Pitkä ero rakkaista huumausaineista sai nuoren tytön levottomaksi. Niinpä hän lähti vauva kainalossa takaisin entiseen. Kielsi käyttävänsä ja peitteli olotilaansa. Kyllä hän lapsensa hoitaisi.
”Kuten moni narkkari, myös minä pidinseulojen ottamista hirveänä loukkauksena”
Tytön isän jouduttua vankilaan, lastensuojelu vaati Lauran muuttamaan turvakotiin ja toteuttamaan vanhemmuuttaan valvovien silmien alle. Niin Laura jäi kiinni aineiden käytöstä ja hän sai lähteä turvakodista.
”Olin häpeän lyömä. Halusin vain olla sekaisin ja pois koko todellisuudesta. Tajusin, mitä tapahtuu, mutta olin jotenkin täysin voimaton vaikuttamaan itse omiin tekemisiini”, Laura kertoo.
LAURALLA OLI KUITENKIN onnea valitsemallaan tiellä, sillä se elämäntapa vei hänet Hämeenlinnan naisvankilaan, jossa hän pyysi päästä päihteettömälle osastolle.
”Lapseni syntymä oli sittenkin vaikuttanut minuun valtavalla voimalla. Halusin raitistua. Halusin olla lapselleni äiti. Tajusin täysin päihdehuuruisen elämän merkityksettömyyden. Tajusin, että vankilassa voisin saada raitistumiseeni tukea sekä päihdeosaston ohjaajalta että vertaisryhmältä. Olin valmis.
”Heti ensimmäisellä lomalla sitten retkahdin ja jouduin pois päihteettömältä osastolta.”
Lauran vastuuntunto oli herännyt. Se ylläpiti tahtoa onnistua.
Laura vietti lopun vankeusaikansa tavallisella osastolla, jossa ei ole minkäänlaisia hoito-ohjelmia. Retkahduksestaan oppineena, hän pysyttäytyi raittiina omin voimin ja hakeutua heti vapauduttuaan uudelleen hoitoon.
NÄIN ALKOI LAURAN vanhemmuuteen kasvu. Hän tapasi tyttärensä ensi kertaa valvotusti Tampereen turvakodissa heti vapautumisensa jälkeen. Tytär on asunut nämä vuodet sijaisperheessä, mutta ollen yhteydessä syntymä-äitiinsä, joka puolestaan pysytteli raittiina ja opetteli hyväksymään sen tosiasian, että henkinen toipuminen on hidas, epävakaasti etenevä prosessi, joka vaatii kaiken toipuvan narkomaanin voiman ja tahdon.
”Olin vankilassa raittiina ollessani saanut hyvin selkeän kuvan siitä, mitä päihteet ihmisen psyykelle tekivät. Osasto oli täynnä aikuisia ihmisiä, jotka käyttäytyivät kuin lapset tai teinit. Henkinen aikuistuminen oli täysin hukassa. Siellä minä sanoin itselleni, että ei, minä en ole tuollainen.
No, olinhan minä samanlainen. Ihminen kuitenkin alkaa kehittyä ja kypsyä henkisesti, kun hän pääsee aineista eroon ja hyväksyy tilanteensa. Silloin hän voi alkaa hoitaa itseään. Monen päihteiden käyttäjän on vain vaikea hyväksyä tämä tosiasia, että he eivät ole valmiita vanhemmuuteen siksi, että ovat lopettaneet aineiden käytön, vaan heidän on vielä tämän jälkeen kasvatettava itsensä aikuisiksi.”
”Olen ollut luotettava ja tunnollinen, lapseni arvoinen äiti sijaisperheen rinnalla”
LAURA SANOO JOUTUNEENSA käymään vaikeita ajatuksellisia ja asenteellisia kamppailuja itsensä kanssa siitä, alkaako toipumisen jossain vaiheessa taistella lapsensa huoltajuutta itselleen.
”Raitistuvan narkomaanin tulisi olla hyvin rehellinen itselleen – kaikessa. Vaikka äidillä on oikeus lapseen, niin mikä on lapsen paras? Tyttäreni on kasvanut perheessä, jossa on kaksi täyspäistä aikuista hänen hyvinvoinnistaan vastaamassa. Heillä on henkisiä voimia, joita minun on ollut edelleen tervehdytettävä itsessäni.
Olen kuitenkin voinut olla lapseni arvoinen äiti sijaisperheen rinnalla. Ensi tapasin häntä valvotusti muutamia tunteja, sitten päivän, sitten viikonlopun minun kotonani ja lopulta hän vietti kesälomistakin osan kanssani. Tyttäreni kasvaessa myös hänen näkemyksensä vaikuttaa siihen, kuinka paljon tapaamme.”
”Sijaisperhe on aidosti välittänyt meistä molemmista. Olemme saaneet olla äiti ja tytär. Ilman heitä en olisi tässä. Kiitollisuutta tunnen, syvästi.”
PÄIHDEHOIDOSTA KOTIUDUTTUAAN Laura jäi kuudeksi vuodeksi asumaan samalle paikkakunnalle tyttärensä sijaisperheen kanssa, jotta lapsen tapaamiset ja oma toipuminen kulkisivat yhden suuntaisesti. Viisi vuotta sitten hän muutti takaisin syntymäkaupunkiinsa, sillä koki olevansa valmis rakentamaan elämän myös omista lähtökohdistaan raittiuden perustalle, sekä irrottautumaan etuliitteestä ”toipuva narkomaani”.
”Eheytymiseni oli siinä vaiheessa sellaisissa kantimissa, että uskalsin uskoa suhteeni tyttäreeni säilyvän, vaikka minulla olisi elämässä muukin tarkoitus kuin hänen äitinä olemisen varmistaminen. Pidän yhteyttä lapseeni säännöllisesti ja meillä on jo yhteisiä tulevaisuuden unelmia. Olemme luottavaisia, että meillä on elämä aikaa toisillemme.
Olemme luottavaisia, että tyttärelläni ja minulla on koko elämä aikaa toisillemme”
Toipuakseen Laura on
- ollut naisvankilan päihteettömällä osastolla
- käynyt läpi Silta-valmennuksen intensiivijakson
- asunut kolme vuotta tukiasunnossa
- osallistunut vertaisryhmätoimintaan
- on ollut töissä vertaistukiyhdistyksessä
Eheyttääkseen vanhemmuuttaan Laura on
- hyväksynyt oman päihdesairautensa
- tutustunut lapsensa sijaisperheeseen
- ollut vastuuntuntoinen ja luotettava
- pitänyt yhteyttä lapseensa
- antanut lapselleen aikaa tutustua itseensä
- antanut mukisematta seulat ennen lapsensa tapaamista