Markku, 32 -vuotias kahden lapsen isä, havahtui hakemaan apua unettomuuteensa. Hän asui asumuserossa, jota itsekin piti nyt tarpeellisena, vaikka ei ollut sitä alun perin halunnut. Lapset olivat 4- ja 2 -vuotiaita ja tapasivat molempia vanhempiaan säännöllisesti ja tasapuolisesti. Markku oli avioitunut viisi vuotta aikaisemmin lyhyen seurustelun jälkeen Eijan, ”elämänsä ihmisen” kanssa, niin kuin hän silloin oli kokenut. Puolisot olivat kumpikin juuri valmistuneet ammatteihinsa, ja molemmat kokivat olevansa valmiita heittäytymään sitoutuneeseen suhteeseen ja perhe-elämään, kun kerran ”oikea osui kohdalle”.
Käytännön järjestelyt sujuivat vanhempien välillä ilman suurempia vaikeuksia. Vanhemmat asuivat lähellä toisiaan, ja perheen tukiverkosto oli säilynyt eron mahdollisuudesta huolimatta. Koulutukseltaan Markku oli insinööri, ja teki haluamaansa työtä perheyrityksessä entisen opettajansa alaisena.
Lapset syntyivät toivottuina peräkkäin. Markku koki kaiken olevan hyvin, vaikka välillä olikin rankkaa. Vaimon töihin paluun alkaessa olla ajankohtaista, tämä kertoi olevansa tyytymätön heidän suhteeseensa. Markku ei voinut ymmärtää mitä häneltä odotetaan enemmän, eikä Eijakaan oikein osannut sanoittaa tyytymättömyyttään tarkemmin. Hän oli vain jo pidemmän aikaa ajatellut, että haluaisi tauon suhteeseen.
Markun vaimo ei tiennyt haluaako erota, mutta ei myöskään tiennyt haluaako jatkaa suhdetta.
Arki jatkui monelta osin turvallisesti, vaikka tilanteeseen liittyikin paljon hämmennystä ja vahvoja tunteita. Markku tunsi neuvottomuutta tilanteessa, jossa halusi itse jatkaa suhdetta, mutta puoliso ei. Mitä hän saattoi tehdä?
Tässä tilanteessa Markku alkoi heräillä muutaman tunnin unen jälkeen, eikä enää saanut unta. Jonkin ajan kuluttua hän alkoi olla niin väsynyt, että pelkäsi menettävänsä työkykyisyytensä. Markulla ei ollut koskaan aikaisemmin ollut univaikeuksia, joten hän hakeutui keskustelemaan tilanteesta työterveyshuollossa. Ristiriitaisen tilanteen stressi selitti tietysti osaltaan Markun vaikeuksia.
Keskustelut työterveyshuollossa auttoivat myös tulemaan tietoiseksi jostain ehkä syvemmällä olevasta kysymyksestä, joka koski häntä itseään.
Näin Markku hakeutui terapiaa ja alkoi tarkastella lähemmin tuota epämääräistä pahaa oloa aiheuttavaa kysymystä. Tässä kohtaa hänen oma ”isättömyytensä”, kuopuksen ja etäisen isän poikana nousi valokeilaan.
Yllätyksenä Markulle itselleenkin alkoi näyttää siltä, että hänen olisi tarpeen opetella tunnistamaan ja ottamaan vastaan sitä vanhemmuutta, mitä paitsi hän oli itse jäänyt, eikä vain yritettävä tekemisen kautta muuttua ”paremmaksi mieheksi” puolisolleen tai ”paremmaksi isäksi” lapsilleen.
Markku käytti niin sanotun Self Reparenting -ohjelman kysymyksiä ”kotitehtävinään”. Teoria ja ohjelma auttavat henkilöä tulemaan tietoiseksi siitä, mitkä opitut ominaisuudet ovat myönteisiä ja mitkä opitut ominaisuudet puolestaan ovat kielteisiä oman nykyisen hyvinvoinnin kannalta. Kysymyksissä on tarkoitus nimenomaan tarkastella sitä mitä me olemme vanhemmuudesta oppineet ja sisäistäneet alkuperäisessä kasvuympäristössämme.
Osa vanhemmiltamme omaksutuista ajatuksista, asenteista ja tavoita on ollut myönteistä, ja on edelleen omaa elämänlaatuamme tukevaa ja toimivaa. Mutta osa omaksumistamme asenteita on saattanut olla kielteistä, jopa vahingollista. Tämä osa toimii yhtä lailla kuin hyväkin, tiedostamattoman kautta, mutta tulisi silti tulla korvatuksi oman nykyisen elämäntilanteen hyvinvoinnin kannalta toimivammilla malleilla.
Kysymykseen ”Mikä olisi elämässäni toisin, jos minulla olisi ollut parhaat mahdolliset vanhemmat?” Markku huomasi vastanneensa ”Pitäisin itsestäni enemmän”. Se yllätti ja hämmensi häntä.
Markku oli kokenut murrosiän epävarmuuksien jälkeen oppineensa hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, mutta itse kirjoitettu vastaus tuntui osuvan johonkin syvemmälle ja olevan totta.
Markun alkuperäiseen perheeseen kuuluivat biologiset vanhemmat ja kolme lasta. Hän oli syntynyt nuorimmaiseksi kolmesta veljeksestä. Vanhemmat veljet olivat syntyneet peräjälkeen, ja hän seitsemän vuotta myöhemmin. Vanhemmat olivat eronneet Markun ollessa viisitoistavuotias. Lapset eivät paljoakaan tienneet siitä, mitä vanhempien keskinäiset vaikeudet olivat. Ennen Markun syntymää vanhemmat olivat kuulemma käyneet jossakin puhumassa suhteestaan. Kun ero sitten tapahtui, se tapahtui vanhempien keskinäisellä sopimuksella ilman ”draamaa”, kuten Markku kuvasi. Vanhemmat veljet olivat tuolloin jo opiskelemassa, ja Markun monet harrastukset kavereiden kanssa veivät hänen huomionsa.
Markku alkoi käsitellä kysymyksiä siitä, mitä oli oppinut äidiltään ja isältään, ja mitä muilta tärkeiltä vanhempihahmoiltaan sellaista asioista kuin oppimisesta, työnteosta, onnistumisesta, tunteiden ilmaisusta, hauskan pidosta, rentoutumisesta, rahan merkityksestä, parisuhteesta, perheestä, vanhemmuudesta, rakkaudesta, läheisyydestä, ystävyydestä, miehenä ja naisena olemisesta, seksuaalisuudesta, politiikasta, hengellisyydestä, ja mitkä olivat olleet hänen omat reaktionsa niihin opetuksiin, sanallisiin ja sanattomiin.
Markku huomasi, että kaikki vanhempien toimeentuloon, opiskeluun ja ammattiin liittyvät viestit olivat olleet molemmilla vanhemmilla samansuuntaisia ja hän oli omaksunut ne omikseen, mutta tunteisiin, läheisyyteen ja tarvitsevuuteen liittyvien viestien kohdalla hän ei enää tiennytkään mitä ajatella.
Markku alkoi tiedostaa, että hänen kasvuympäristössään äiti oli ikään kuin antanut tunteille liikaa valtaa ja isä sivuuttanut ne kokonaan. Äiti hätääntyi helposti, varoitteli ja varmisteli. Perheessä oli tapana naureskella asialle, että ”tiedäthän sinä äidin”, mutta myös varmistella, että ”tätä ei nyt kannata äidille kertoa” tai ”tämä kannattaa kertoa äidille tässä tai tässä muodossa”. Isän kanssa taas puhuttiin vain opiskelusta, työstä, autoista ja politiikasta.
Markku alkoi ymmärtää, että vaimo saattoi olla oikeassa siinä, ettei hän tunnista ehkä tunteitaan.
Markku oli lapsilleen turvallinen isä, koska oli halunnut sitoutua perheeseen ja halunnut isäksi, vanhemmaksi, ja koki siitä iloa. Mutta, voisiko sittenkin olla niin, että hänen itsensä oli vaikea luottaa itseään kenenkään varaan. Mutta miksi näin olisi, ja mitä voisi tehdä?
Sanotaan, että hyvässä suhteessa toteutuu molemmin puolinen, hyvä ja riittävä puheyhteys. On tärkeää, että asioista puhutaan riittävästi, niin että kumpikin voi kokea tulleensa kuulluksi ja nähdyksi oikein, vaikka sitten itse asioista oltaisiinkin eri mieltä. Silloin päästään sopimaan asioista, ja tekemään myös kompromisseja ilman, että kumpikaan kokee joutuneensa alistumaan, sanallisen tai sanattoman painostuksen alla. Kumpikin voi kokea vaikuttaneensa, ja siten kummallakin on henkisesti varaa myös luopua tilanteen mukaan, vapaasti ja omaehtoisesti, omista tarpeistaan yhteiseksi hyväksi. Antaa tilaa. Minkä jälkeen on mahdollista puhua sekin, miten molemmat voisivat saada myös sen, mikä itselle on tärkeää.
Hyvän puheyhteyden lisäksi hyvässä suhteessa toteutuu myös puolisoiden – toinen toisensa -, sekä suhteen ja perheen kantaminen. Se on jotain enemmän kuin asioista sopimista, tai toisen ja lasten auttamista ja tukemista. Emotionaalinen toisen kantaminen on halua ja kykyä läsnäoloon. Sitä, että on kiinnostunut, näkee toisen sellaisena kuin hän aidosti on, ja haluaa arvostaa ja rakastaa sitä mitä näkee. Puolisoilla on mahdollisuus tehdä valinnoillaan toinen toistensa elämää helpommaksi.
Puheyhteyden vaivattomuuden takia he tietävät, mitä se toisen hyvä on.
Ihmisen on näin mahdollista kokea tulevansa kannetuksi. Kannettu ei tarkoita heikkoutta, vaan oikeutta, joka liittyy johonkin kuulumiseen. Kyse on omaehtoisuudesta, luottamuksesta, antautumisesta yhdessä luodun yhteyden varaan. Tällöin on mahdollista syvemmin kokea, ettei ole yksin, mutta myös, että on mahdollista olla samalla ”kartalla” toisen kanssa, siitä huolimatta, että jokaisella ihmisellä on se oma, toisesta erillinen, ainutkertainen elämänpolkunsa kuljettavana ja suunnistettavana.
Puheyhteys siis mahdollistaa toisen kantamisen, se mahdollistaa myös kokemuksen, että olo helpottuu ja ratkaisunmahdollisuudet ovat olemassa.
Tämän lisäksi hyvässä suhteessa toteutuu myös leikki. Leikki sisältää antautumisen läsnäoloon, kyvyn pitää hauskaa yhdessä.
Kolmas elementti on pieneksi suostuminen eli uskallus päästää irti, antautua toisen ja keskinäisen yhteyden varaan. Ellei itse uskalla näyttäytyä tarvitsevana, haavoitettavana, pienenä eli paljastamaan ja jakamaan sitä inhimillistä puolta itsestään, jossa näkyy epävarmuus, neuvottomuus ja tarvitsevuus, ellei itse uskalla pyytää ja ottaa ehdoitta apua vastaan, ei ole mahdollista tavoittaa toisenkaan tarvitsevuutta. Ellei itse uskalla olla tarvitseva ja heikko, toisen tukeminen, auttaminen ja turva tulee annetuksi ylhäältä päin, muodollisesti ehkä oikein tekemällä, mutta ei sen ymmärryksen kautta, jonka oman vajavuutensa näyttäminen ja tarvitsevana nähdyksi tuleminen mahdollistaa.
Heikkouteen suostuminen on rohkeutta. Siksi, että siinä hyväksyy oman turvattomuutensa. Oman turvattomuuden näyttäminen on mahdollista silloin kun se ei ole itselle uhka, kun häpeä ei määritä heikkoutta. Sillä tarvitsevuus on inhimillistä, ihmisluontoon olennaisesti kuuluvaa. Siksi ihminen on lähtökohdiltaan sosiaalinen. Mitä pärjäävinkin ihminen on monestikin epävarma, osaamaton, avuton, hukassa, turvan ja hoivan tarpeessa, niin lapsena, aikuisena kuin vanhuksena.
Läheinen ihmissuhde nostaa meissä pintaan myös tiedostamattomia opittuja toimintamalleja pintaan, jotka saattavat vaikuttaa häiritsevästi vuorovaikutukseen ja yhteyteen, etäännyttäen läheisyyden kokemuksesta.
Läheisyyden etääntyessä kyse ei ole ensisijaisesti ratkaisun tekemisestä, toiminnasta, vaan tarpeesta pysähtyä, olla läsnä itselle ja toiselle, jotta olisi mahdollista tunnistaa ja ilmaista tunteet ja tarpeet, joita itsellä on, mutta joihin ei ole vastattu.
On pysähdyttävä ja tunnistettava tarpeensa, jotta olisi mahdollista sanoittaa itsensä toiselle, selvittää realiteetit, ja vasta sitten on aika miettiä, onko läheisyyden saavuttamisen / yhteyden palautumisen jälkeen enää tarpeen toimia jotenkin.
Hyvä suhde tarvitsee osapuolilta kolme kykyä, tuottaakseen sitä hyvää, jonka takia hyvää ihmissuhdetta pidetään voimaannuttavana
- kyvyn puhua tunteistaan ja tarpeistaan
- kyvyn antautua leikkiin, yhteiseen iloon
- kyvyn näyttää haavoittuvuutensa ja heikkoutensa
Toiminnallisin menetelmin myös Markku alkoi tavoittaa lapsuusmuistojen tunneilmastoa. Hänen lapsuutensa oli ollut fyysisesti turvallista, ja vanhempien erimielisyydet olivat olleet enemmän hiljaisuutta ja kahdenkeskisiä keskusteluja lasten nukkuessa, kuin raivokkaita riitoja. Myöhemmin ajatellen olisi ollut hyväkin, että vanhemmat olisivat avoimemmin käyneet myös keskinäisiä keskustelujaan.
Markun lapsen maailmassa kaikki oli näyttänyt olevan hyvin.
Erityisesti yhdestä muistiin nousseesta tilanteesta Markulle alkoi hahmottua ”kasvot” sille, mistä hänen vaikeudessaan saattaisi olla kysymys. Perhe oli ollut kesälomamatkalla Markun ollessa viisivuotias. Vanhemmat veljet olivat veneellä järvellä ja Markku oli jäänyt pihapiiriin vanhempien kanssa. Hän olisi halunnut mukaan, mutta joutui tyytymään tilanteeseen. Naapuritontilla leikki samanikäisiä lapsia. Vanhemmat sanoivat, että hän voisi mennä leikkimään heidän kanssaan. Markku menikin lähemmäksi, mutta ei uskaltanut liittyä seuraan, jonka takia hän palasi takaisin omalle pihalle, myrtyneenä. Tämän takia äiti alkoi huolehtia, mahtoiko häntä sattua johonkin, oliko hänen ehkä liian kuuma, laittoiko hän pojalle aurinkorasvaa riittävästi. Isä sen sijaan jatkoi kirjansa lukemista keskeytyksittä.
Nyt aikuisena Markku tavoitti lapsena kokemansa turhautumisen, ajatuksen ”äiti ei ymmärrä, eikä isää kiinnosta”.
Hän oli aina ajatellut, että hän oli ollut vain siinä määrin ujo lapsi, ettei ollut uskaltanut samaan kuin veljet. Se oli myös perheen tarina hänestä. Muistonsa kautta hän alkoi tavoittaa, että viisivuotiaalle oli täysin tilanteenmukaista jännittää vieraita lapsia, ja että luodakseen yhteyden naapuripihan lapsiin, hän olisi tarvinnut aikuisen apua esittelemään heidät toisilleen. Veljillä oli aina ollut toisistaan seuraa ja tuki vastaavissa tilanteissa. Siksi he näyttäytyivät rohkeampina kuin hän. Tämän yhden oivalluksen avulla alkoi Markulle aueta tietty logiikka perheen sisäisestä rakenteesta.
Markun vapaus alkoi, kun hän oivalsi päättäneensä aivan liian varhain pärjäävänsä yksin, sillä hän oli alkanut kokea häpeää inhimillisyydestään, jonka väärintulkinnan takia oli tähänastisen elämänsä ajan mieltänyt huonommuudekseen.
Oivalluksen tuottaman ilon jälkeen, Markku alkoi kokea surua ja suuttumusta itsensä puolesta, mutta myös ymmärrystä sen suhteen, miten hän itse nyt aikuisena sivuutti nimenomaan itsessään pelon ja epävarmuuden tunteensa, siirtymällä suoraan tekemiseen.
Aikuisena vanhempiaan pohtiessa Markku oli sitä mieltä, että mikäli joku olisi puolestaan neuvonut hänen vanhempiaan ”Hei, lasta jännittää, joten menkää hänen kanssaan”, vanhemmat olisivat varmasti näin tehneetkin. Heidän ymmärtämättömyytensä ja poissaolonsa eivät ollut vihamielistä, vaan jotain, jonka tavan he olivat puolestaan omaksuneet omilta vanhemmiltaan, osaksi tapaansa olla vanhempina. Siksi he tarjosivat omille lapsilleen enemmän hoivaa ja fyysistä turvallisuutta, kuin samaistumista ja henkistä läsnäoloa – myötäelämistä. Perusteluna tälle valinnalleen he käyttivät lausetta ”eihän tässä nyt ole mitään vaaraa”.
Prosessin kautta Markun oli mahdollista hyväksyä kahden asian välinen yhteys, että tällä ”itsessään olevan pienen pojan” myötätuntoisella huomioimisella saattaisi olla vaikutus parempaan läheisyyteen myös parisuhteessa.
Vastauksen ”pitäisin enemmän itsestäni” tausta valkeni hänelle. Vyyhdin päästyä purkautumaan, hän alkoi tunnistaa kokeneensa epämääräistä häpeää niissä kohdissa, kun vaimo oli turhautunut. Hän ei ollut kokenut aikaisemmin näissä tilanteissa minkään olevan pielessä. Jotenkin jälkiaaltona oli noussut olo ”ettei kelpaa vaimolle”, johon oloon liittyi neuvottomuutta ja häpeää.
Tunneyhteyden kautta Markku kykeni mieltämään kuinka se häpeä olikin jo hänessä. Kun vaimo tiuski, että ”kuuntele” tai ”pysähdy ensin”, hän oli sivuuttanut oitis tunteensa. Samalla kun hän oli sivuuttanut omat tunteensa, hänen ei ollut ollut mahdollista kiinnostua vaimonkaan tunteista. Hän oli ollut vain hämmentynyt, että mitä hän ”tekee väärin”.
Hän ei ollut ”osannut” pysähtyä kuulemaan ja tunnistamaan itsessään olevia tunteita. Tämä ”osaamattomuus” suojasi häntä itseään hänen omalta peloltaan, että ”häpeä” tulisi näkyviin, tai siis ei häpeä vaan se pieni tarvitseva poika, jota vaimo ei koskaan ollut tavannut heidän seurustelunsa aikana. Vaimohan reagoi vain suojauksen tuomiin oireisiin, vaikenemiseen ja ohittamiseen. Tuo pieni poika, jota Markku itsessään kätki, olisi tarvinnut vain jonkun näkemään hänen tarpeensa ja tarjoamaan sen tuen, mitä hän kaipasi, mutta ei osannut itse ilmaista – edes aikuisena miehenä – ja häpeästä olisi päästy.
Markku kyllä tiesi, että vaimoon voi luottaa, mutta ongelma olikin siinä, että hän ei uskaltanut luottaa siihen, että tulisi tarvitsevanakin hyväksytyksi.
Vaikein paikka oli ajatus siitä, että hän, omavoimainen, osaava, kykenevä aikuinen mies voisi mitenkään tulla nähdyksi ”häpeällisessä heikkoudessaan” – saati tulla rakastetuksi. Ei ollut helppo hetki tutkia sen paradoksin olemassaolon mahdollisuutta, että ovi läheisyyteen aukeasikin siinä hetkessä, jona hän luopuisi suojauksistaan, tarvitsematta kokea enää häpeää. Valta on Markulla itsellään suoda itselleen oikeus olla hän, joka hän on, inhimillinen, ja tulla siksi, joksi olisi jo lapsesta kasvaen tullut, mikäli olisi tullut kohdattua tukea tarvitsevana.
Vaimo oli avioliiton aikana puolestaan kokenut kantavansa suhteessa ja perheessä liikaa emotionaalista vastuuta, joten hän joutui nyt puolestaan kohtaamaan sen, miten hänen tilanteensa tulee muuttumaan, kun sitä onkin mahdollista tasapainottaa Markun kanssa.
Pariskuntana he päättivät jatkaa suhdettaan. Koska suhteessa oli nyt molemminpuolinen vastuu tunteista ja tarpeista, he kokivat alkavansa tavallaan vasta nyt tutustua toisiinsa. Ja, kuten luonnollista onkin, vasta tutustumisen jälkeen he saattaisivat kumpikin tietää mitä suhteelta ja omalta elämältään haluavat.
Suurta iloa ja kiitollisuutta he kokivat myös siitä, että saattoivat vanhempina muuttaa lastensa elämän suhteen tietoisemmin sukupolvien ketjussa periytyneitä malleja.
Markku koki keskustelujen vaimon kanssa, ja oman terapiatyönsä, korjanneen hänen kokemustaan ”huolestuneista ja opettavaisista” naisista, joihin ei voi luottaa, ja jotka eivät loppupeleissä kuitenkaan ymmärrä. Muutoksen myötä Markku alkoi haastaa myös äitiä tasavertaisempaan suhteeseen, siihen, että hän on nyt aikuinen mies ja haluaa myös toimia aikuisuuden oikeuttamalla tavalla, johon kuuluu kunnioitus äitiä kohtaan, eikä äidin suojeleminen asioita kaunistelemalla, vaan asioista kertominen rehellisesti, mutta toisen tunteita kunnioittaen. Hän siis muutti omaa suhtautumistaan siitä huolimatta, oli edelleen mahdollista, että äiti ”ei ymmärtäisikään mitään”.
Sen sijaan isän rinnalle ja osin isän emotionaalista etäisyyttä kompensoimaan Markku kaipasi emotionaalisesti läheistä miesystävää. Ystäviä ja kavereita hänellä kyllä oli. Sen sijaan häntä pohditutti, kuka olisi senkaltainen mies, jonka edessä hän uskaltaa näyttäytyä tarvitsevana. Kysymys ei ollut suinkaan siitä, että tuon auktoriteetin, kunnioitettavan aikuisen miehen, tulisi olla jonkinlainen ihanne ihminen. Ei.
Kysymys oli siitä, että Markku itse halusi itse olla valmis antamaan jollekin ihmiselle sellaisen aseman elämässään.
Tämän tiedostamisen sisällä on myös tietoisuus siitä, että on tervettä ja hyvä osata olla tarvitseva kaiken ikäisenä. Silloinkin kun itsellä on suuri pelko torjunnasta ja häpeästä. Tässä on myös mahdollisuus tehdä omasta rohkeudesta tosi.
Todella monien aikuisten miesten ja naisten tunnemuuri syntyy siitä kokemuksesta, että heissä on yhä pienen pojan tai tytön kipu siitä, etteivät he ole tulleet aikoinaan nähdyksi oikein tai riittävästi, sellaisina kuin he tosiasiallisesti ovat, lapsina, joilla on tarve tulla turvatuiksi ja huolta pidetyiksi, ja tästä kokemuksesta he ovat alkaneet rakentaa tiedostamattaan suojausta ympärilleen. Kyse on yksinkertaisesti tiedostamattomasta päätöksestä ”etten ota enää sitä riskiä, että joku hylkää, satuttaa, tai ei näe minua sellaisena kuin olen”.
Näin aikoja sitten, lapsuudessa tarkoituksenmukaisissa olosuhteissa tehtyjen päätösten takia, purkautuu moni parisuhde ”toimimattomana”, koska näitä lapsuuden suojauksia ei ole enää tarkoituksenmukaista ylläpitää aikuissuhteissa, koska ne eivät enää suojaa, vaan turmelee uudetkin yritykset tavoittaa turvallinen, luonnollinen, lempeä ja huolta pitävä läheisyys.
Eräänä päivänä Markku esittikin asiansa pitkäaikaiselle työtoverilleen, yrityskumppanilleen ja hänet aikanaan alalle kouluttaneelle mentorilleen, uskaltautuen ensimmäisen kerran uudella tavalla toisen varaan kysyessään haluaisiko tämä ryhtyä hänelle ”uudeksi isäksi”. Suurena pelkona toki oli, että hän näin ”intiimiä asiaa” kysymällä ”nolaisi itsensä” ja ”menettäisi kasvonsa”. Markku oli kuitenkin arvioinut miehen viisauden oikein, sillä kysymyksen kuulemisen herättämän hämmennyksen jälkeen, miesten käytyä pitkä keskustelu siitä, mistä tässä nyt on kyse, esimies sanoi toiveen olevan itselleen kunnia asia.
Kyllä Markku sen oli tiennyt, ettei mies nolaisi häntä tai ketään minkäänlaisen asian äärellä, mutta tärkeintä olikin uskaltaa tunnistaa omat kätketyt tunteensa ja varautua siihen, että toinen ei halua suhteen muuttuvan tässä määrin henkilökohtaisemmaksi.
Avoin luottamuksellinen suhde merkitsee sitä, että molemmilla on yhtäläinen mahdollisuus sanoa ”ei”, ilman pelkoa ihmissuhteen menettämisestä. Silloin kun on vapaus sanoa ”ei”, voidaan myös rehellisesti sanoa ”kyllä”.
Kyllä on vastaus, joka antaa ajan ja suhteen kantaa molempia eteenpäin.
Markku ja hänen esimieskollegansa alkoivat käydä kerran kuussa ”henkilökohtaisella” lounaalla, huomatakseen tilanteen vain luontevana jatkeena jo olemassa olevalle ystävyydelle.
Saatuaan kokemusta luontevasta luottamuksellisesta ystävyydestä toisen miehen kanssa, myös Markun suhde omaan etäiseen isään lämpeni. Isä ei oikeastaan muuttunut mitenkään, vaan Markun suhde häneen muuttui.
Kaiken kaikkiaan Markku oli voittanut prosessin kautta itselleen vapauden ilmaista todellisia tunteitaan ja tarpeitaan spontaanimmin, joka johti siihen, että hänen lähellään oli mutkatonta olla, vaimon ja lasten lisäksi myös hänen vanhempiensa.
Harjoitus 1:
Mieti keneltä olet oppinut sen, mitä tiedät, ymmärrät ja osaat
- oppimisesta
- työnteosta
- onnistumisesta
- tunteiden ilmaisusta
- hauskan pidosta
- rentoutumisesta
- rahan merkityksestä
- parisuhteesta
- perheestä
- vanhemmuudesta
- rakkaudesta
- läheisyydestä
- ystävyydestä
- miehenä ja naisena olemisesta
- seksuaalisuudesta
- politiikasta
- hengellisyydestä
Harjoitus 2:
Mieti mitkä opetukset ovat olleet sanallisia, neuvon antamista tai keskustelua?
Mitkä asiat olet omaksunut ilman keskustelua ja vuoropuhelua, mistä tiedät omaksuneesi nämä tavat, asenteet, mielipiteesi?
Harjoitus 3:
Mitkä ovat olleet sinun omat reaktiosi näihin opetuksiin, sanallisiin ja sanattomiin?
Ovatko nämä opit sinusta yhä toimivia nykyisessä elämässäsi?
Asenteita, toimintatapoja, ajatuksia ja tunteita on mahdollista muuttaa tarkoituksenmukaisemmiksi, palvelemaan omaa hyvin vointia omassa nykyisessä elämässä.