Iiro, 29 -vuotias muusikko, joka eli parisuhteessa ja toimi aktiivisesti erilaisissa yhteisöissä tulee keskustelemaan, koska on ymmällään mistä on kysymys, kun ”en tiedä mitä haluan”, vaikka tietää mitä haluaa.
Iirolla ei ole ollut, eikä ole mitään näkyviä akuutteja vaikeuksia. Elämä on sujunut ”tavallisesti”, turvallisessa kolmilapsisessa perheessä, ja hän kokee elävänsä nyt nuorena aikuisena sellaista elämää mitä haluaakin. Suhde vanhempiin ja sisaruksiin on ongelmaton. Yhteyttä pidetään, ja hän kokee, että tärkeimmät asiat on aina voinut puhua perheenjäsenten kesken.
Suhde Millaan on jatkunut 4 vuotta, ja molemmat ovat kokeneet löytäneensä ”sen oman ihmisensä.” Kuitenkin Iiro on alkanut ajatella, että ehkä niin ei olisikaan, kun hänestä ei tunnu ”oikealta”. Hän on ymmällään asian suhteen, koska ei tunnu ”väärältäkään”. Millalle hän ei ole vielä asiasta puhunut, koska ”ei ole mitään puhuttavaa”. Tilanteen ristiriitaisuus on kuitenkin aiheuttanut unettomia öitä ja epämääräistä ahdistusta ja levottomuutta. Kollega oli sitten kertonut Iirolle olleensa oman puolisonsa kanssa parikeskusteluissa, ja miten se oli selkiyttänyt hänen ajatteluaan.
Iiro ei ollut halunnut vielä puhua asiasta Millalle, ettei hän ala ajatella, että ”jotain on vialla”, kun ”mitään ei ole vialla”.
Iiron kysymyksiin alkoi löytyä vastauksia, kun hän alkoi tarkastella perheen historiaa sukupuun kautta, ja mitkä läheisyyteen ja tunteiden ilmaisuus, ja siihen että saa haluta asioita liittyvät viestit ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Iiron vanhemmat olivat molemmat tahoillaan tehneet isoja, sukujen historiasta poikkeavia valintoja. Nuo valinnat olivat mahdollistaneet heille itselleen, heidän parisuhteelleen ja perheelle sen turvallisen elämän, mitä Iiro vilpittömästi arvosti, mutta tärkeäksi nousikin tunnistaa miten nuo sinänsä oikeat valinnat olivat myös sitoneet häntä.
Terapiassa oli hämmentävää, että mikään ei tosiaan ollut ”väärin”, mutta ei ollut ”oikeinkaan”. Ei ollut ketään henkilöä tai asiaa, jota ”syyttää”.
Iiro oli kuitenkin tilanteessa, missä ne kaikki perheen ja hänen omansa, sinänsä hyvät valinnat olivatkin ohjanneet hänet tilanteeseen, missä hän ei enää tunnistanut itseään.
Iirolla itsen tunnistaminen alkoi perheen historian tunnistamisesta.
Terapiassa lähdettiin liikkeelle niin sanotun PERHEPATSAAN avulla.
Perhepatsaassa henkilö laittaa perheensä ikään kuin näyttämölle eli antaa jokaiselle perheenjäsenelle oman paikkansa, joko tuoliin tai jonkin symbolin avulla. Samalla hän tarkastelee kuka istuu missäkin ja kuinka kukin on suhteessa toiseensa. Sitten käydään kokemassa mitkä ovat kunkin henkilön kokemus, ajatukset ja tunteet sillä omalla paikallaan ja mitä tuntee ja ajattelee muista.
Iiron Perhepatsaassa tuli näkyviin isä, joka on kääntynyt lukemaan tärkeitä papereita, joita hän välillä kommentoi ja äiti, joka tekee jotain käsityötä, osallistuu keskusteluun ja välillä nousee toimittamaan jotain askaretta. Lapset: Iiro rakentaa lennokkia pöydän äärellä, ja kaksi nuorempaa sisarusta leikkivät lattialla.
Kaikkien tunneolo on, että tässä on kaikki hyvin ja haluan tämän yhdessäolon.
Kun jatkoimme henkilöihin ”tutustumista” alkoi nousta myös kysymyksiä.
Onko tässä kaikessa turvallisuudessa ja hyvässä jotain, mitä ei ole ”lupa” tehdä, tai onko jotain, mikä voisi olla uhkana tälle harmonialle?
Iiron vahva kokemus on, että hänellä oli hyvä ja turvallinen koti, eikä hän löytänyt mitään, mikä olisi pitänyt olla toisin, siksi hänen epämääräiset ahdistuksen ja levottomuuden tunteensa herättivät myös vahvoja syyllisyyden tunteita. ”En halua syyttää heitä mistään, ei ole mitään mistä syyttää, joten minussa täytyy olla jotain vikaa”.
Iiro alkoi kysyä kysymyksiä onko hänessä jotain, mitä ei ole ”lupa tehdä tai sanoa”, hän alkoi tavoittaa mitä hän halusi haastaa tuossa Perhepatsaassa.
Hänen lapsen kokemuksensa oli, että ”Miten hyppään isän tai äidin syliin, kun syli on täynnä?” ”Miten voin keskeyttää isän hänen tärkeissä tehtävissään omilla ”pienillä” huolillani?” ”Miten voin kyseenalaistaa vanhempien viisaat opetukset omilla ”tyhmillä” kysymyksilläni?” ”Miten voin sanoa äidille, että löhöillään tässä vain yhdessä, kun on kaikki ne tärkeät askareet?”
Terapiassa jatketaan vielä vähän pidemmälle sukujen historiaan. Alettiin tarkastella mistä vanhemmat ovat tähän tulleet. Isän isä oli kasvanut isättömässä perheessä, sitten alkoholisoitunut ja kuollut onnettomuudessa, kun Iiron isä oli ollut vielä nuori poika. Perheen äiti, Iiron isoäiti oli jäänyt yksinhuoltajaksi neljän lapsen kanssa. Elämä oli ollut niukkaa ja työntäyteistä, mutta tiivis perhe- ja sukuyhteys oli luonut vahvan turvaverkon.
Selviäminen oli perheen yhteinen ylpeyttä ja itsekunnioitusta luova kokemus ja yhdistävä arvo.
Vähitellen Iiro alkoi pohtia sitä, että isoisän alkoholisoituminen ja sitten sen seurauksena onnettomuudessa kuoleminen on täytynyt olla perheelle ja Iiron isälle, ei vain suuri suru ja huoli, niin myös häpeää, pelkoa ja vihaa aiheuttava asia. Iiro alkoikin muistaa lapsuudesta lyhyitä keskustelun pätkiä missä asiaa oli sivuttu vanhempien keskusteluissa ja sukukokoontumisissa. Keskustelut lopetettiin aina siihen miten kuitenkin oli kaikesta selvitty.
Koska suhteet Iiron perheen sisällä olivat hyvät, Iiro alkoi myös kysyä noista ajoista, ja huomasi miten vaikea isän oli niistä edelleen puhua.
Hän myönsi kyllä kantavansa edelleen itsessään noita tunteita, mutta ei halunnut eikä katsonut tarpeelliseksi alkaa enää niitä ”kaivaa esiin”. Hän oli hämmentynyt miksi Iiro oli alkanut nyt näitä miettiä, kun kerran kaikki on ollut hyvin heidän perheessään. Mutta vaikka hän oli hämmentynyt, hän ei tuominnut Iiroa ja oli jopa kiinnostunut ”mihin se poika on nyt hurahtanut, mutta onhan se aina ollut vähän taiteellinen.”
Iiro alkoi tunnistaa itsessään, että isän hyvät valinnat selvitä ja ”minusta ei koskaan tule alkoholistia” pitivät sisällään myös odotuksen olla vahva (Olet ok, jos olet vahva), ja torjua ”heikkoutta”, eli tunteita ja niiden ilmaisua.
Iiron isä opiskeli rakennusalaa, ja teki töitä opiskelun ohessa. Iiron lapsuudessa isä toimi aktiivisesti kunnallispolitiikassa ja seurakunnassa.
Iiro oli itse löytänyt tiensä seurakunnan toimintaa jo nuorena, ja hengellisyys oli koko perheen yhteinen arvo.
Nyt Iiro huomasi, etteivät he kuitenkaan jakaneet sitä, miten kukin heistä sen henkilökohtaisesti koki. Hän oli kyllä ymmärtänyt, että niin isälle kuin äidillekin seurakuntayhteyden löytyminen oli tuonut lohdutusta ja toivoa, ja heille se oli elävä yhteys, mutta tavallaan se sulki myös ulos tietoisuuden siitä mihin sitä lohdutusta oli tarvittu, koska tunteita ei jaettu.
Jokainen perheenjäsen piti itsellään oman kokemuksensa ja yhteisesti jaettiin se, että hengelliset arvot ovat kaikille elämässä tärkeää.
IIRON ISÄ:
Vaikka Iiron isän lapsuuden perheen kyky ja halu selvitä vaikeuksista huolimatta oli antanut pohjan valita turvallisia valintoja, niin se läsnäolon turvallisuus, missä uskalletaan itkeä yhdessä, riidellä hylkäämättä ja pelätä turvallisesti, oli jäänyt taka-alalle, koska isän kanssa vastaan olisi tullut isän sivuun työntämät syvät tunteet. Näin myös syvempi ilo ja spontaani läheisyys olivat jääneet jakamatta.
Syvässä ilossa toisesta ihmisestä ja spontaanissa läheisyydessä olisivat vahvistuneet tunnetasolla kokemukset siitä kuka minä olen ja mikä on minun paikkani elämässä.
Kun Iiro sitten mietti olisiko hän lapsena voinut hypätä isän syliin, sotkea hänen paperinsa, ja höpötellä kaikki lapsen ajatuksensa, hän tunnisti, että ei isä olisi häntä työntänyt pois. Isä ei vaan ollut osannut itse kaivata sellaista yhdessäoloa, eikä luoda omalta puoleltaan sellaista perhekulttuuria.
Tämän toteaminen helpotti Iiroa ymmärtämään, että nyt hän itse voi opetella sen, mitä hänen isänsä ei ollut osannut.
Isä olisi aikoinaan tarvinnut apua voidakseen pysähtyä siihen kaikkeen pelottavaan ja surulliseen, mitä hänen oman isänsä alkoholismi ja kuolema oli merkinnyt. Vaikka Iiron elämässä oli ollut turvallista, ei hänkään ollut oppinut tunnistamaan ja ilmaisemaan tunteitaan avoimesti. Oli helpottavaa todeta, että sen voi opetella, eikä hänellä ollut mitään ”salattuja mörköjä” piilossa.
Oman tunnekielen oppiminen sitten auttaisi häntä siihen, että hän voi todella tunnistaa itsensä ja tietää sen mitä haluaa.
IIRON ÄITI:
Iiron äidin perheeseen kuului vanhemmat ja kolme lasta, joista Iiron äiti oli nuorin, 7 vuotta nuorempi kuin vanhemmat sisarukset. Perheen äiti sairastui MS-tautiin Iiron äidin ollessa leikki-ikäinen, joten äidin paheneva sairaus oli varjostanut hänen koko lapsuuttaan. Vanhempien suhde oli tiivis ja he pyrkivät suojaamaan lapsia äidin sairauden aiheuttamalta huolelta. Lapset osallistuivat kodin askareisiin tiiviimmin äidin tilanteen ollessa pahempi.
Iiron äidillä oli vain hataria, epämääräisiä ja jotenkin ”harmaita” muistikuvia noista vaiheista, kun Iiro alkoi kysellä enemmän hänen elämästään. Äiti kertoi kokeneensa tilanteen pelottavaksi, mutta myös ettei ”saanut kysellä, kun vanhemmilla on muutenkin vaikeaa”. Isommat sisarukset olivat niin paljon vanhempia, että heillä oli omat kaverinsa, joten Iiron äiti ei voinut jakaa tuntemuksiaan ja kysymyksiään heidänkään kanssa. Hän oli kodin askareiden jälkeen yleensä vetäytynyt omiin mielikuvitusleikkeihinsä ja piirtämisen pariin. Hän olikin myöhemmin hakeutunut, perheen yllätykseksi, opiskelemaan kuvataiteita ja suunnittelua, ja toimi nyt opettajana.
Iiron äiti kertoi mielellään omasta elämästään, mutta joutui toteamaa, ettei muistanut paljoakaan, eikä tiennyt miten vanhemmat ja vanhemmat sisarukset kokivat kaiken. Perheyhteys, se että ”me pidämme aina yhtä”, sekä vanhempien tukeminen oli ollut se kantava voima, mistä hän oli pitänyt kiinni kun tunsi epävarmuutta.
Iiro alkoi tunnistaa itsessään myös äidin puolelta vahvuuden, selviytymisen, mutta vahvempana odotuksen olla ”kiltti”, huomaamaton (Olet ok, jos miellytät).
Äidin maailmassa hänen äitinsä sairaus ja vanhempien vaikeudet ja suru oli ollut ikään kuin tärkeämpää kuin lasten tunteet ja kysymykset.
Vanhemmat olivat halunneet suojata lapsia äidin sairaudelta, mutta tahtomattaan samalla estäneet lapsia ilmaisemasta omia tunteitaan. Vanhemmat halusivat viestiä, että kaikki on kuitenkin hyvin, ja selviämme kyllä.
Iiron äidin perheestä oli puuttunut, samalla tavalla kuin Iiron isänkin alkuperäisestä perheestä, se turvallisuus, missä olisi voinut itkeäkin yhdessä.
Äiti kertoikin kokeneensa itsensä jotenkin surumieliseksi koko elämänsä ajan. Käsillä tekeminen ja piirtäminen olivat olleet hänelle aina tärkeää, ja hän alkoi näissä keskusteluissa tiedostaa selvemmin, että se on ollut hänelle keino tunnistaa ja purkaa myös tunteita. Myös Iiro havahtui siihen, että ne omat jutut, rakentelut ja myöhemmin musiikki oli ollut kanava niihin tunteisiin, mitkä olivat jääneet suoraan, ihmisten välillä ilmaisematta.
Iiro oli ollut hämmentynyt omassa, nuoren aikuisen elämässään siitä kokemuksesta, että mikään ei tosiasiallisesti ollut ”väärin”, mutta jotenkin ei ollut ”oikeinkaan”. Perheen historian tunnistamisesta avautui ovi itsen tietoisempaan tuntemiseen. Koska hänen perusperheessään ei ollut ollut kuormittavia tekijöitä, niin havahtuminen siihen, että hän ei ollut ”vain” oppinut avointa tunteiden ilmaisua, auttoi hänet opettelemisen tielle.
Se tarkoitti läheisempiä ja avoimempia keskusteluja vanhempien ja sisarusten kanssa.
Osa perheen jäsenistä oli siihen heti halukkaita, ja toisten kanssa sitä uudenlaista yhteyttä ei syntynyt. Kaikissa tapauksissa Iiro alkoi luoda uudenlaista suhdetta heihin ja historiaansa ja olla itse valmis avoimeen keskusteluun.
Tunteiden tunnistamisen ja ilmaisemisen kautta hän myös alkoi olla enemmän se itsensä, kuka hän pohjimmaltaan oli.
Iiro halusi käydä myös Millan kanssa heidän suhteeseensa liittyviä asioita läpi. Hänellä oli kysymyksiä, joita hän ei ollut ”uskaltanut” kysyä, tai paremminkin osannut, tai tiennyt, että voi kysyä, ja hän halusi kuulla, miten Milla oli kokenut hänet ja heidän suhteensa.
Näissä keskusteluissa he totesivat kuinka vapauttavaa ja läheisyyttä lisäävää on oppia myös riitelemään turvallisesti.
Suhde musiikkiin ja muusikon uraan myös muuttui. Iiro alkoi kokea enemmän iloa ja itsensä vapaammaksi esiintymistilaisuuksissa. Musiikki oli ollut hänelle aikaisemmin ensisijaisesti kanava tunnistaa ja kanavoida tunteita, mutta enemmän ikään kuin sisällä hänen omassa maailmassaan, eikä niinkään vuoropuheluna muiden kanssa. Muusikon uran epävarmuus alkoi myös olla enemmän uteliaisuutta herättävää. Hän sai sen perusturvallisuuden, että elämässä voi pärjätä tässäkin ammatissa. Hän huomasi myös, että oli joissakin kohdissa tehnyt valintoja lähinnä todistaakseen, että pärjää, sen sijaan, että olisi kuunnellut, miten ja mitä musiikin saralla haluaa, antanut intohimon viedä.
Tietoisuus johti siihen, että ilo ja kiitollisuus lisääntyivät Iiron elämässä. Hän saattoi todeta olevan totta, että hän oli ihan itse valinnut ja myös halunnut ne asiat elämäänsä, jotka hänellä oli.