Niemisten perheen isä, Ari hakeutui puhumaan terapiaan omista neuvottomuuden tunteistaan. Hän koki elävänsä sellaista elämää kuin halusikin, kaikki oli hyvin, suhde puolison ja lasten kanssa kunnossa, työ mielekästä, eikä hän kokenut olevansa missään erityisessä sisäisessäkään elämänkriisissä. Miksi hän sitten yhtäkkiä kokee olevansa ihan ”statisti”, jolla ei ole todellista otetta etenkään murrosikäisen tyttärensä edesottamuksien kohdalla.
Tilanteet esikoisen kanssa saivat hänet ”jotenkin ihan lukkoon”. Hän ymmärsi, ettei mitään todellista ongelmaa ollut, perheessä vain elettiin normaalia lapsiperheen arkea. Nyt myös teini-ikäisen itsenäistymismurrosta. Tilanne oli uusi, ehkä kaikki johtuikin siitä.
Ari oli kokenut, ettei lasten uhmaikään kuuluvat tilanteet ”jähmettäneet” häntä. Hän oli kokenut, että pienen lapsen kanssa oli aina jotain mitä saattoi tehdä, kävellä esimerkiksi kaupasta ulos kiljuva lapsi kainalossa, ellei puheella saanut tilannetta rauhoitetuksi. Mikäli hoitoon lähdettäessä oli syntynyt ”ratkaisemattomia” riitoja lapsen ja aikuisen välillä, vaikkapa siitä kummatko kengät laitetaan jalkaan, niin aina saattoi puhua muiden aikuisten kanssa, mitä kikkoja heillä oli vastaavissa tilanteissa.
Terapiassa Ari sanoi kokevansa, ettei hän enää osannut toimia mitenkään, ei yllätyksekseen ja häpeäkseen jotenkin uskaltanut toimia. Tilannetta alettiin terapiassa tarkastella passiivisten käyttäytymismallien kautta.
Passiivisia käyttäytymismalleja voi määritellä esimerkiksi seuraavasti:
- Ei tee mitään
- Ylisopeutuminen
- Agitointi
- Kyvyttömäksi tekeminen
EI TEE MITÄÄN -malli tarkoittaa sitä, että jossakin itselle hankalaksi koetussa tilanteessa henkilö ei todellakaan
tee mitään. Näin on mahdollista toimia, mikäki
- kieltää asian merkityksellisyyden
- kieltää että minä tai kukaan muukaan voisi asiaan vaikuttaa.
YLISOPEUTUESSAAN henkilö pyrkii toimimaan siten kuin olettaa ympäristön haluavan, tarkistamatta
miten asia oikeasti haluttaisiin hoitaa. Näin hän saattaa tehdä hyödyllisiä ja rakentavia asioita, mikäli hänen oletuksensa osuu oikeaan, mutta, mikä terapian kannalta olennaisempaa, ylisopeutuva henkilö ei ole ole aidosti läsnä, eikä vuorovaikutuksessa muiden ja ympäristönsä kanssa.
AGITOINNILLA tarkoitetaan jotain tarkoituksetonta toimintaa, ilman että henkilö kertoo miksi tekee niin kuin tekee tai minkä takia toimii kuten toimii. Henkilö saattaa huokailla tai liikehtiä levottomasti, vaikkapa kokoustilanteessa, koska en uskalla sanoa olevansa täysin eri mieltä tai pitävänsä aihetta merkityksettömänä ja haluavansa jo kotiin.
KYVYTTÖMÄKSI TEKEMINEN tarkoittaa väkivaltaa ja sairastumista.
”Kaikessa passiivisessa käyttäytymisessä on kysymys siitä, että vaikka ulkoisesti olisi paljonkin reaktioita, puhetta ja toimintaa, niin ongelmaan tai vaikeaan tilanteeseen nähden toiminta on passiivista.”
Passiivinen toimintamalli luo aina negatiivista symbioosia. Silloin emme ole tietoisia omista aidoista
tunteistamme ja tarpeistamme ja pyrimme tavallaan epätoivoisesti ratkaisemaan jotain ilman, että tunnistamme ja myönnämme tosiasiat, joiden pohjalta vasta on mahdollista tehdä autonomisia valintoja.
Tunteiden ja tarpeiden tunnistaminen mahdollistaa sen, että tavoitamme sen mitä haluamme, mikä ohjaa toimintaamme. Joskus se mitä haluamme tuntuu pelottavalta. On pelottavaa sanoa, ettei halua jäädä ylitöihin, jos on ”aina” jäänyt, tai sanoa, että rakastaa toista, jos ei ole varma tämän vastarakkaudesta. , Mutta, voimme myös pyytää apua, kun tavoitamme sen mitä haluamme. Se, että olemme epävarmoja, neuvottomia ja tarvitsemme apua, ei ole passiivista, silloin kun ilmaisemme sen suoraan ja otamme apua vastaan.
Ari kertoi tuon perunatapauksen tyypillisenä esimerkkinä. Alkaessaan purkaa sitä osiin, hän alkoi nähdä tarkemmin vastaavanlaisten tilanteiden ja oman jähmettymisensä psykologisia tekijöitä. Perhe tuli siis kotiin ja kaikki sujui ongelmitta. Vanhemmat toimivat keskenään samansuuntaisesti, ja pienemmät lapset liittyivät heidän tuottamaansa tilanteeseen luontevasti. Toki kotiintulotilanteet ovat usein itsessään stressaavia, kun kaikki ovat väsyneitä ja nälkäisiä työ-hoito- ja koulupäivänsä jälkeen.
Kaikki haluaisivat nopeasti tilaa itselleen ja vapaalle olemiselle, ja ruokaa! Mutta teini-ikäinen ei olekaan enää samassa vanhempien ylläpitämässä perheyhteydessä kuin aikaisemmin.
”Sanotaan, että lapsen uhmaikä -vaiheet ovat itsenäistymistä suhteessa, suhteen ja perheen sisällä ja teini-ikä on itsenäistymistä perheestä ulos.”
Pieni lapsi ja vielä koululainenkin kolistelee vanhempien asettamia rajoja, mutta jos turvallisuutta, hyväksyntää ja läsnäoloa on riittävästi niin kehitystehtävän tarkoitus, saada kokemus siitä, että minä olen minä, minulla on oma tahto ja hyvä niin, voi toteutua. Se ei ole uhka vanhemmille eikä ympäristölle, vaan sitä kunnioitetaan ja voin luottaa, että vanhempien kiintymys ja kiinnipitäminen kestää sen, että tällainen minä olen, ja minulla on oma tahto. Ja kun omaa tahtoa ei alisteta eikä se toinen, josta olen riippuvainen romahda, voin olla sekä tarvitseva että oma itseni. Voin huojentuneena kokea, että minua kannetaan, ja että tuo toinen myös tietää elämästä minua paremmin. Minulla on joku, jonka puoleen kääntyä aina kun se on tarpeen, ja silti säilyttää oman tahtoni, vaikka niin usein joudunkin tilanteeseen, missä minulla ei ole aikuisen tietoja, taitoja, eikä elämänkokemusta.
Teini-ikäisen taas kuuluukin alkaa kyseenalaistaa vanhempiaan, opettajia, ympäristöään, aikaisemmin itsestään selvästi auktoriteetteina pitämiään ihmisiä ja tahoja. Hänen täytyykin oivaltaa se häkellyttävä tosiasia, ettei minun tarvitse ajatella niin kuin nuo toiset, voin ajatella ihan omia ajatuksiani, ja luoda aivan oman suhteeni kaikkeen elämässäni ja elämässä.
Nuori tarvitsee tietysti edelleen ne turvalliset aikuiset ja sen turvallisen ympäristön, missä hän voi nämä oivallukset tehdä, mutta kaikki biologinen muuttuminen ja jo aivojen täyteen mittaan kasvaminen on jotain, mikä mullistaa myös fysiologisesti koko siihenastisen totutun elämän. Kuitenkin samalla, kun nuorelle avautuu tämä suurenmoinen uusi näkökulma omaan elämään, hän kokee suurta hämmennystä ja epävarmuutta.
Jos tarkastelee näitä konflikteja teinin ja ympäristön välillä tällä passiivisen käyttäytymisen mallilla, niin Niemisten tilanteessa kyse oli agitaatiosta. Jarkolla oli oma suunnitelma tullessaan kotiin kaverinsa kanssa. Äiti kuitenkin jakoi tehtäviä lapsille, myös Jarkolle, koska kaikkien oletettiin osallistuvan. Jarkon kysymys perunapussi kädessä: ”Pitääkö nämä pestä?” näyttää asianmukaiselta, normaalilta kysymykseltä. Kuitenkin hän tietysti tiesi, että multaiset perunat pestään. Niin tiesi äitikin hänen tietävän. Mistä sitten oli kysymys? Ja miksi Ari jähmettyy tällaisessa tilanteessa.
Jarkko on kahden maailman välillä. Hän on kiinni perheessä ja haluaakin olla, mutta samalla jo irti ja haluaa olla. Hänen maailmastaan käsin hän ei enää emotionaalisesti tarvitse niin sitä yhteyden kokemusta mikä tulee siitä, että perheenä tehdään yhteinen ateria ja sitten asetutaan siihen läheisyyteen ja yhteyteen. Hänen argumenttinsa ovat, että voin syödä sitten kaapista jotain, pärjään kyllä sillä, tai voin olla hyvin syömättäkin, jos se siitä on kiinni, ja itse asiassa lähdemme tästä kohta kolmannelle kaverille ja voimme syödä siellä jotain, miksi minun pitäisi osallistua tähän, kun kiinnostuksen kohteeni on muualla. Tätä ”keskustelua” sitten jouduttiin käymään ennen kuin tilanne oli taas rauhoittunut.
Jarkon ”kysymyksen” tiedostamaton tarkoitus on pudottaa auktoriteetti jalustaltaan. Ei häntä oikeasti kiinnostanut pitääkö perunat pestä, ei koko aterian tekoon osallistuminen. Mutta hän on vielä kiinni perheen rakenteissa, eikä hänellä ole vielä elämänkokemusta ja osaamista neuvotella. Omien toiveiden suoraan ilmaiseminen antaisi jo heti kokemuksen, että voi vaikuttaa asioihin. Että on tasaveroinen toimija. Nyt hän on uskaltanut irrottaa itseään perheestään ja vanhemmistaan, mutta ei vielä osaa ottaa aikuisen paikkaa. On myös vanhemmille tiedostamisen paikka antaa aikuistuvan lapsen ottaa se aikuisen paikka perheyhteisössä.
Kun palaamme tilanteeseen, niin Jarkko ikään kuin ”voittaa kaikissa tapauksissa”. Jos hänen kysymykseensä ei vastata, niin hän voi osoittaa toisen ”tyhmäksi”, joka ei vastaa asialliseen kysymykseen. Jos toinen taas vastaa esitettyyn kysymykseen, niin mitä se kertoo hänestä? Että hän on ”tyhmä”, joka alkaa opettaa itsestään selviä asioita, vaikka molemmat tietävät vastauksen. Seuraavaksi voi sitten kysyä missä perunaharja on, ja montako perunaa keitetään jne. Kysymyksiä siihen asti kunnes aikuinen lopulta raastaa hiuksiaan.
Teini-ikään liittyen kysymys on usein miten siitä, että nuoren kiinnostuksen kohteet sekä tiedollisesti että emotionaalisesti ovat irtautuneet siitä perheyhteydestä mikä se on ollut hänen lapsuudessaan, mutta hänei ole vielä se, keneksi hän on muuttumassa, eikä hänellä ole vielä osaamista määritellä itselleenkään tilannettaan. Näissä törmäyskohdissa nuori haluaisi sanoa, ettei häntä kiinnosta, ettei hän halua, mutta hän ei osaa ilmaista sitä rakentavasti, koska hänen pitäisi osata avata koko siihenastinen historiansa ja perheen toimintamallit. Hänen pitäisi osata sanoa haluavansa ulos perheen totutuista toimintamalleista, eikä hän ei ole enää samalla itsestään selvällä tavalla osa perherakenteita. Hänen pitäisi osata sanoa, että hän haluaa olla aktiivinen osapuoli määrittelemässä sitä, mihin hän haluaa osallistua ja mihin hänen kuuluu osallistua. Hänen pitäisi osata sanoa, että hän haluaa olla aktiivinen osapuoli määrittelemässä oman elämänsä rajoja, eikä mukautua niihin itsensä ulkopuolelta annettuina. Tätä kaikkea sanomista hän on vasta tunnistamassa itsessään, ja ilmaisee sitä epäsuorasti.
Kun aikuinen sitten ”suistuu raiteiltaan” nuori on onnistunut epäsuorasti ilmaisemaan itsenäisyyttään. Hän on saanut ”syyn” ilmaista vihaansa siitä, että hän joutuu mukautumaan annettuihin rajoihin, koska auktoriteettien kaataminen on myös pelottavaa. On turvallisempaa ikään kuin antaa niiden kaatua omaa ”tyhmyyttään”.
Kun aikuinen toimii vastaavalla, passiivisesti aggressiivisella tavalla, on usein kysymys itsenäistymisprosessissa koetusta pettymyksestä. Hän on lapsena tai nuorena pelännyt hylkäämistä tai rangaistusta, tai kokenut ne, pyrkiessään erillisyyteen ja itsenäistymään. Hän onkin joutunut alistumaan, kun olisi ollut aika oman tahdon ja oman identiteetin löytämiselle ja vahvistamiselle. Silloin saattaa olla, ettei ole oppinut tunnistamaan sitä kuka minä olen ja mitä minä haluan. Kuitenkin kaikki ne vahvat pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden tunteet ovat edelleen ilmaisematta. Kehitystehtävä on edelleen kesken, ja henkilö pyrkii epäsuorasti saattamaan sen loppuun. Mutta tekee sen edelleen epäsuorasti todistamalla kuinka ”tyhmä” se toinen on sen sijaan, että vain ilmaisisi oman tahtonsa ja uskaltaisi olla näkyvänä omana itsenään. Hän ikään kuin tarvitsee ne toiset olemaan pienempiä voidakseen olla itsensä kokoinen.
”Kuitenkaan ei aikuinen, niin kuin ei teinikään pääse eteenpäin, ellei opi ilmaisemaan suoraan tunteitaan ja tarpeitaan, ja opi luottamaan että hän voi suoraan ja rehellisesti seistä sen takana mitä pitää oikeana.”
Sen jälkeen on mahdollista neuvotella ympäristön kanssa millä tavalla ja aikataululla on oman tahdon toteuttaminen mahdollista niin, että sekä hän että muut voivat voida hyvin. Hänen todella pitää ottaa se oma aikuisen paikkansa ensin perheyhteisössä ja sitten yhteiskunnassa.
Aria auttoi paljon se, että hän oli ensiksikin tunnistanut oman neuvottomuutensa, ja halusi ymmärtää mitä hänessä tapahtuu. Hän jakoi tunteitaan ja ajatuksiaan koko ajan puolisonsa kanssa, mutta vältti asiasta puhumista poikansa kanssa. Hän alkoi tavoittaa syvemmin pelkonsa nuoren aggressiota kohtaan. Vaimo taas kykeni ottamaan yhteen poikansa kanssa. Se myös herätti Arissa pelkoa, vaikka hän näki, ettei siinä menty kummankaan puolelta yli turvallisten rajojen. Oli vain kovaa ääntä ja ”absurdeja” väittelyjä, kunnes höyryt oli päästetty ulos, ja oli mahdollista keskustella.
Arin omassa historiassa oli ollut äiti, joka toimi tuolla passiivisella tavalla, niin että hänen lapsen ja nuoren kokemuksensa oli ollut, että toimi hän ”niin tai näin, niin aina väärinpäin”. Hän oli oppinut ottamaan aikuisen paikkansa olemalla järkevä.
”Hän oli ollutkin koko elämänsä tietoinen, ettei hänellä ollut ollut mahdollisuutta turvalliseen murrosikään, mutta hän ei ollut tietoinen, että oli järkevyydellä mykistänyt tunteensa.”
Kun hän nyt meni lukkoon sekä poikansa haastavasta käyttäytymisestä, että vaimon ja pojan näkyvästä aggressiosta, hän tajusi että hänen ”järkevät” argumenttinsa eivät auttaneet häntä ulos tilanteesta. Juuei hänen järkevät argumenttinsa nimittäin kaatuivat nimenomaan tuolla nuoren pettämättömällä logiikalla.
Ari alkoi purkaa omaa tarinaansa ja omia tunteitaan siitä, että hänen oli pitänyt olla se ”järkevä nuori”, ja hän alkoi tiedostaa syvemmin sitä, mitä hänen poikansa oli tekemässä. Tietoisuus sitä, että juuri näin, auktoriteetteja kaatamalla, vaikka epäsuorastikin, hänen poikansa teki juuri sitä mitä hänen olisi pitänyt aikoinaan voida tehdä, ja että hänen tehtävänsä oli auttaa lastaan. Ari alkoi kokea taas itseään siksi vanhemmaksi, mitä hän halusi olla.
Vanhempi voi suostua” tulemaan kaadetuksi,” kun hän näkee miksi nuori tarvitsee sen, eikä silloin itse menetä omaa arvoaan. Noissa sietämättömissä tilanteissa on tärkeää, ettei vanhempi jätä itseään yksin. Hänen tehtävänsä on toisaalta suostua ”tyhmäksi”, mutta samalla oltava se viisas, jolla on se elämänkokemus, että tästä kaikesta mennään yli ja se on oikein niin.
Jos vielä palaan esimerkkitilanteeseen, niin on helpottavaa hyväksyä se, että niin kauan kuin nuori ei vielä osaa ilmaista itseään suoraan, näitä ei voi välttää. Mutta niin kauan kuin vanhempi jaksaa omalta puoleltaan pysyä yhteydessä, rakastaa, vaikka huutaenkin, niin hän auttaa nuorta taistelemaan itsensä itsenäiseksi. Joskus on mahdollista astua tilanteesta ikään kuin sivuun sanomalla: Nyt en ymmärrä, mitä oikein yrität sanoa? Oliko sinulla jotain muuta kesken? Jos haluat minä laitan ne potut, niin korjaa sinä vaikka tiskit ruuan jälkeen.
Ari ja Niina alkoivat tietoisesti tehdä tässä yhteistyötä. Niina reagoi edelleen nopeasti, mutta kun Ari ei enää jähmettynyt, niin hänen ”järkevyytensä” alkoi auttaa heitä kaikkia nopeammin tilanteista ulos. Myös tunteella reagoiminen alkoi olla Arillekin mahdollista, jolloin Niina saattoi ottaa Arin suureksi helpotukseksi ja iloksi sen ”järkevän” aikuisen tehtävän.
Nauraminen tilanteen koomisuudelle auttaa myös meitä aikuisia ulos tapahtumaketjusta, jonka lopputulos on jo näkyvillä. Tässä on tärkeää muistaa, että nuori kokee helposti nauramisen myös itseään häpäiseväksi.
”Aina on hyödyllistä jälkeenpäin puhua mitä oikein tapahtui. Usein nuori ei ole kiinnostunut ”mistään analysoinneista”, mutta konkreettiset neuvot kyllä tulevat kuulluksi, vaikka nuori ei niistä kiittelisikään.”
Kiitosten aika on sitten myöhemmin.