Katriinan päällimmäinen kysymys oli, että mistä johtuu, että asiat menevät toistuvasti kaaokseen, kaikista hyvistä lupauksista ja ”yhteen hiileen puhaltamisesta” huolimatta. Kaikista vaikeuksista oli selvitty, mutta miksi elämä ei helpota.
Katriina on sairaanhoitaja, ja tekee keikkatöitä. Vanhimmalla lapsella, tyttärellä, on kaksi lasta, joita Katriina hoitaa säännöllisen epäsäännöllisesti. Hänen kaksi nuorempaa lasta, tyttö ja poika, ovat vielä koululaisia.
Katriinan oma lapsuus oli ollut rikkinäinen, ja hänen ja lasten elämässä paljon taistelua, mutta hän oli osannut hakea apua. Ratkaisuksi eteenpäin löytyikin arjen rakenteiden tarkastelu ja niiden uudelleen järjestäminen.
Työvälineenä käytimme Ajanjäsentämis -mallia, missä tarkastellaan toiminnan ja läheisyyden välistä suhdetta” Mitkä rutiinit esim. palvelevat arjen toimivuutta ja suhteita ja mitkä vain syövät kaikkien energiaa.
”Mikä perheen suhteista on ehkä sittenkin vain pahaa mieltä kaikille tuottavaa ihmissuhde -peliä, eikä läheisyyttä, vaikka ilmaistaan tunteita ja riidellään asioita auki”
Katriina joutui ensin tarttumaan omaan toimintaansa ja esteisiinsä muuttaa sitä, ennen kuin koko perheyhteisön arki alkoi hiljalleen muuttaa suuntaa. ”Perhejuna” vaihtoi raidetta monen keskustelun, kokeilun, naurun ja itkunkin kautta.
”Katriinan ja lapset yllätti miten huojentuneita he olivat, kun äiti ryhtyi veturin kuljettajaksi, ja miten helposti se lopulta kävikään”
TA -viitekehyksessä puhutaan huomion nälästä ja rakenteen nälästä, joilla tarkoitetaan ihmisen kehitykseen ja hyvinvointiin liittyvästä huomioiduksi tulemisesta.
Vauvaikäisinä huomioiduksi tulemisen tarve on todella konkreettisestikin edellytys hengissä pysymiselle, siis ihmiseen kuuluvaa nälkää saada riittävästi hoivaa, suojaa ja rakkautta. Vauva tarvitsee kokemuksen siitä, että joku iloitsee minun olemassaolostani, ja haluaa vastata sekä fyysisiin että henkisiin tarpeisiini. Kasvaessamme huomioiduksi tulemisen tarve muuntuu fyysisen kosketuksen ja hoivan tarpeesta enemmän henkisen läsnäolon tarpeeksi, sekä tarpeeksi liittyä osaksi yhteisöä ja sen rakenteita. Tämä kaikki on sitä ihmiseksi kasvamista, mikä voi tapahtua vain vuorovaikutuksessa toiseen ihmiseen ja yhteisöön.
”Huomioiduksi tuleminen on kasvussamme ja hyvinvoinnissamme niin tärkeää, että mikäli emme saa riittävästi myönteistä huomiota, haemme kielteistä huomiota. Sekin on parempaa, että meihin kohdistuu kielteistä huomiota, kuin ei kohdistuisi huomiota ollenkaan”
Ajanjäsentäminen on malli, missä tarkastellaan ajankäytön ja toiminnan suhdetta huomioiduksi tulemiseen, vuorovaikutukseen.
Ajanjäsentämisen tapoja ovat vetäytyminen, rutiinit, ajanviete, toiminta, pelit ja läheisyys.
- Lähtökohta jäsentämisessä on, hahmottaa kuinka käytän sen ajan mitä minulla vuorokaudessa on.
- Samalla jäsentämisessä on kysymys siitä, miten käytän sen ajan mitä minulla ainutlaatuisen elämäni aikana on käytettävissä.
Tutkimme, kuinka paljon ajankäytössä on ennalta määrättyä ja kuinka paljon hetkessä elämistä? Sillä molemmat tavat voivat olla keino välttää läheisyyttä, mutta molemmat tavat voivat myös tukea läsnäoloa ja läheisyyttä.
- Entä kuinka tietoinen olen omasta tavastani jäsentää aikaani, ja kuinka tietoinen olen siitä, kuinka asemoin itseni osaksi yhteistä aikaa ja tilaa?
Mitä eri tavat jäsentää aikaa sitten tarkoittavat?
VETÄYTYMINEN tarkoittaa vetäytymistä vuorovaikutuksesta. Se saattaa olla vapaaehtoista ”erakkoutta” tai sitten kyvyttömyyttä olla vuorovaikutuksessa A) joissakin tilanteissa B) vallitsevana elämäntapana.
Silloin kun yksin oleminen, yksin eläminen on vapaasti valittua, niin henkilö saattaa saada riittävästi huomiota esimerkiksi luonnosta tai työstä ja muunlaisesta toiminnasta. Hän kokee itsensä merkitykselliseksi osaksi yhteisöä, ihmiskuntaa, maailmankaikkeutta, vaikka ei jaakaan arkeaan lähisuhteessa.
Silloin kun vetäytyminen johtuu peloista kokea läheisyyttä, ihminen saattaa pahimmillaan kokea todella olevansa ihmisyhteisön ulkopuolella, kuin kuplassa, ja koko olemassaolonsa merkityksettömäksi. Tällaisen ”eksistentiaalisen yksinäisyyden” taustalla on todennäköisesti traumaattisia kokemuksia, missä ihminen on jäänyt yhteyden ulkopuolelle.
RUTIINIT tarkoittavat arjen rutiineja, mutta myös yhteisöllisiä rutiineja, rituaaleja. Kun henkilö herää, hän laitaa teepannun päälle, tekee aamutoimet kylpyhuoneessa, hän herättää lapset, vie koiran, tervehtii naapuria lehdenhakumatkalla, ennen kuin lähtee töihin.
Rutiinit luovat turvallisuutta ja ennakoitavuutta, ja on tärkeää etenkin lapsille heidän kasvuvaiheessaan. Lapset voivat ikään kuin levätä rutiinien varassa. Asioilla on syy ja seuraussuhteensa, joiden toistuvuuteen voi luottaa, ja niiden rajojen sisällä voi kasvaa itsekseen.
Yhteisölliset rutiinit rakentuvat siitä, miten liikenteessä käyttäydymme, kokoonnumme yhteen, tervehdimme sitä naapuria postilaatikolla. Häät, hautajaiset, vappumarssi tai valmistujaisjuhla voi olla ”pelkkä” rutiini, joka ei emotionaalisesti kosketa ja jossa henkilö ei ”tapaa” ketään. Samat tapahtumat voivat myös olla rituaali, jossa henkilö kokee syvää läheisyyttä ja yhteyttä tapahtuman välityksellä muiden kanssa, jolloin oma itse, muut ihmiset ja olemassaolo peilautuu syvästi merkityksellisenä.
Ajanvietteestä puhutaan siinä vaiheessa, kun arvioidaan sitä, mitä seuraa sen jälkeen, kun ihmiset ensi tervehdyksien jälkeen alkavat puhua säästä, siitä mitä mieltä kukin on eilisestä lätkämatsista, tai aamun uutisesta ennen kuin tartutaan päivän töihin tai haravoihin taloyhtiön pihatalkoissa, tai vain jatketaan yhteisen ajan viettämistä ja yhdessäoloa.
”Ajanviete on toisiinsa liittymistä yksilöinä ja yhteisönä ilman määriteltyä tavoitteellista päämäärää. Se on läheisyyttä, missä tunnelman leppoisuudesta otetaan vastuu, välttämällä siinä yhteydessä hankalia tai liian intiimejä keskustelun aiheita”
Tarkoitus on vain viettää aikaa yhdessä, rentoutua tai sitten se on vaihe, missä ikään kuin tunnustellaan miten läheisiä voimme toisillemme tai ryhmänä olla.
Ajanviete-, tutustumisvaiheen jälkeen siirrymme joko läheisempään suhteeseen ja vakavampiin, ja todempiin aiheisiin, tai päätämme pysyä kevyemmällä tasolla, koska emme halua menettää kasvojamme syystä tai toisesta haasteellisemman tai avoimemman keskustelun seurauksena.
TOIMINTA taas voi olla palkkatyötä, tai muuta merkityksellistä ja tavoitteellista toimintaa. Yhdessäolon päätavoite on tällöin saavuttaa määritelty työn tai toiminnan tavoite, eikä henkilökohtainen suhde toiseen tai toisiin.
Tavoitteita on mahdollista saavuttaa, vaikka henkilöt eivät tiedä tuskin mitään toistensa henkilökohtaisesta elämästä. Mutta, toiminta edellyttää ja mahdollistaa paljon myös läheisyyttä. On käytävä keskustelua siitä miten tavoitteeseen on mahdollista päästä, mitkä ovat kunkin henkilön vahvuudet ja heikkoudet, ja tällä tavalla myös itse kunkin henkilökohtainen elämä tulee vastaan, koska ominaisuudet ja resurssit vaikuttavat työkuntoisuuteen ja sitä kautta tavoitteeseen. Työn ja tekemisen ilo voi myös olla todella palkitsevaa ja hyvinvointia lisäävää, kun osapuolet voivat kokea olevansa hankkeen tai yhteisön merkityksellisiä jäseniä ja omat vahvuudet ovat toisille merkityksellisiä.
Työssä tai harrastetoiminnassa usein myös luodaan elämänikäisiä ystävyyssuhteita ja parisuhteita. Henkilöt ovat huomanneet, että jonkun kanssa on helppo ja luonteva tehdä työtä yhdessä. Arvot ja kiinnostuksen kohteet ovat samansuuntaisia, ”kemiat kohtaavat”, ja halutaankin jakaa myös työn ulkopuolella arkea yhdessä.
Työssä ja toiminnassa ihmiset saattavat myös kohdata suurta kipua. Työpaikoilla on kiusaamista, kilpailua, vertailua, riittämättömyyttä ja epäonnistumisia.
”Vaikka toiminnan ja työn motiivi on saavuttaa tavoitteita, niin tunteet, kunkin persoonallisuus, henkilöhistoria ja elämäntilanne väistämättä vaikuttavat joko myönteisesti, parempaan läheisyyteen ja toistensa näkemiseen ohjaten, tai kielteisesti, syrjäytymistä ja yksinäisyyttä aiheuttaen, ellei tarvittavaa avoimuutta ja vuorovaikutusta jäsenten välillä osata tai sitä ei haluta”
PELIT tarkoittavat tässä ns. ihmissuhdepelejä, joissa vuorovaikutus on epäsuoraa, ja jossa tietyn, ennalta määrätyn, vaikka tiedostamattoman tapahtumaketjun alku ja lopputulos on jokin kielteinen tunne ja elämäntulkinta itsestä ja muista.
”Pelien huomio on aina kielteistä, ja estää aidon läheisyyden, vaikka tapahtumaketjun kuluessa saatetaankin ilmaista paljon vahvoja tunteita”
LÄHEISYYS taas on aina myönteistä, vaikka onkin joskus pelottavaa ja kivulloista, koska läheisyydessä ilmaistaan aitoja tunteita ja ajatuksia.
”Läheisyydessä ihmisellä on yhteys omiin tunteisiin ja tarpeisiin ja halu ja kyky kuulla ja ymmärtää toisen tunteet ja tarpeet”
Ristiriidatkin auttavat parempaan läheisyyteen, kun osapuolilla on halu ja kyky olla itse avoin ja suora ja halu ja kyky ymmärtää toisen tunteet, tarpeet ja ajatukset. Tällöin riidat eivät ole ”vaarallisia”, eivätkä ne katkaise yhteyttä. Siitä huolimatta, että joskus jokin ristiriitainen tilanne saattaa kestää pitkään ennen kuin osapuolien välinen yhteys löytyy ja molempien omaksi kokema tie aukeaa ja vie tilannetta eteenpäin.
Kun palaamme Katriinan tilanteeseen, niin oleellinen oivallus oli, että Katriinan oli tarpeen lisätä rakennetta elämäänsä ja koko perheyhteisön elämään, vaikka se olikin ristiriitaista hänen alkuperäiseen elämäntulkintaansa nähden.
Rikkinäisten ihmissuhteiden ja vaikeuksien jälkeen elämä oli asettunut kohdalleen, eikä mitään todellisia uhkia ollut. Katriina oli kuitenkin alkanut väsyä ”johonkin”, mistä hän ei saanut otetta, vaikka kaikki oli nyt hyvin. Konkreettisesti se näyttäytyi kiireenä, unohtamisina, viime tippaan ehtimisenä, ”pinnojen palamisena” ja yleisenä kokemuksena ”kaaoksesta”.
Ajankäytön tarkastelussa Kaarina piti päiväkirjaa kuukauden ajan siitä, mihin aikansa käyttää. Kaikki asiat, joihin hän aikaansa käytti, olivat asioita, jotka hän halusi elämäänsä: työ, perhe, kodinhoitoon liittyvät asiat, ystävät ja harrastukset olivat kaikki kohdallaan.
”Kirjauksen kautta hän alkoi saada kiinni siitä miten hän itse – tiedostamattaan – sabotoi omaa hyvinvointiaan”
Hän oli pitkään ollut kovan paineen alla, ja taistellut itselleen ja perheelleen turvallisen ja levollisen tilanteen, mutta tiedostamattaan hän samalla aiheutti itse uutta kaaosta.
Katriinan alkuperäisessä perheessä hän oli ollut neljästä sisaruksesta vanhin. Hänen äitinsä oli eronnut Katriinan ollessa vielä vauvaikäinen, ja sitten avioitunut nopeasti uudelleen. Tästä liitosta syntyi sitten hänelle kolme sisarusta. Katriina oli aina pitänyt isäpuoltaan isänään.
Perhe muutti useita kertoja vanhempien työn vuoksi. Elämä oli taloudellisesti tiukkaa selviytymistä päivästä toiseen. Lapset siirtyivät normaalissa järjestyksessä päivähoidosta kouluun, opiskelemaan ja työelämään. Vanhemmat olivat vaativia itseään ja lapsiaan kohtaan. Tärkeää oli hankkia nopeasti ammatti, tehdä työnsä hyvin, kantaa vastuuta ja olla pitämättä itsestään meteliä.
Terapeuttinsa kanssa Katriina sai näkyväksi sen, miten hänen arjen kaaoksensa oikein rakentuu. Samalla hän alkoi saada kiinni tunteistaan, jotka liittyivät hänen lapsuuden kokemuksiinsa. Hän oli aina kunnioittanut vanhempiaan ja sitä miten he olivat niukoista oloista lähteneinä työllään rakentaneet oman kodin ja turvallisuuden perheelleen.
Terapiassa Katriina alkoi nähdä sen miten hän oli kokenut jääneensä liian yksin kantaessaan vastuuta nuoremmista sisaruksista, sekä omien elämänvalintojensa kanssa. Hän oli saanut kiitosta siitä miten hän oli ollut vastuullinen isosisko, ja hänellä todella oli edelleen läheiset suhteet sisaruksiensa kanssa. Hän oli aina kokenut tämän olevan hyvä asia elämässään. Sen sijaan hänellä ei ollut mielikuvia siitä, että olisi koskaan ollut se huoleton lapsi, joka unelmoi mitä kaikkea hän itse voisi elämässään toteuttaa. Hänen roolinsa oli aina ollut olla ”vanhempien apulainen”, se vastuullinen isosisko.
Katriina alkoi tunnistaa tapaansa tuntea, ajatella ja toimia. Kaava meni näin. Kun ”kaikki oli taas kerran kaatunut päälle” nousi tunne, että on aika ”ottaa itseään niskasta kiinni”. Hän toimi ryhdikkäästi muutaman päivän, jonka jälkeen hän ikään kuin antoi itselleen luvan päästää irti, tyyliin ”onhan minullakin oikeus hellittää” kaiken vastuun ja jaksamisen keskellä. Ja näin hän loi rakenteen, jossa ”kaikki taas kaatui päälle”. Koti oli kaaoksessa, eikä kukaan tehnyt mitään, ja neuvottelut siivoamisesta ratkesi huutamiseksi.
Katriina tiesi älyllisesti, että päiväjärjestyksestä, niistä ”ikävistä rutiineista” kiinni pitämisen olevan ratkaisu kaaoksessa. Työn jälkeen kaupan kautta kotiin, ruokailu ja lasten koulu- ja harrastusasioiden hoitaminen, jonka jälkeen olisi se oma aika, elleivät tyttären lapset tarvinneet iltahoitoa.
Kaarina jutteli lastensa kanssa lukujärjestyksen laatimisesta ja myös laati perheelle viikko- ja kuukausikalenterin, jossa huomioi lisäksi tyttären työvuorolistan. Hän huomasi miten vastenmieliseltä ajatus lukujärjestyksestä hänestä itsestään tuntui, mutta lapsista ei. Lapset sanoivat ääneen, että ”saat nalkuttaa meille”. He kaipasivat aikuisen jämäkkyyttä ja vahvistusta kokemukselle, että kotiasioiden (esim. tiskivuoron) hoitaminen on merkityksellistä. He kaipasivat kokemusta, etteivät rutiinit ole vain tylsä pakko, vaan rutiineilla on kaikkien hyvinvoinnille tärkeä merkitys. He myös kaipasivat työn kautta syntyvää läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Katriina huomasi, että oli liikaa varonut olevansa se ikävä, rajaava äiti, joka ei anna tilaa omalle ajattelulle ja lapsuuden huolettomuudelle. Hän oli antanut lapsille tilaa ajatella itse, tehdä itselle tärkeitä juttuja ja nauttia lapsuuden huolettomuudesta. Hänellä oli läheiset ja keskustelevat suhteet lapsiinsa.
Lapset kaipasivat kuitenkin enemmän sitä, että aikuinen ottaa päivän hallintaan ja velvoittaa. Aina kun näin tapahtui, kaikilla oli levollisempi olo, vaikka olisi ollut ”kivempaa jäädä koulun jälkeen kaverille” tai ”ehtiihän sitä myöhemminkin syödä” tai ”kokeisiin voi lukea vielä huomenna” tai ”kyllä me voimme nyt tänään poikkeuksellisesti katsoa televisiosta tämä ohjelma”.
”Pakottomasti valittuihin, realistisiin rajoihin ja rutiineihin suostuminen mahdollisti juuri sen vapauden ja läheisyyden, mitä Katriina oli omassa lapsuudessaan kaivannut”
Katriina alkoi tavoittaa sitä, että hänen ja hänen vanhempiensa suhde oli ollut emotionaalisesti liian etäinen. Kaikki, sinänsä oikeat ja turvallisuutta rakentavat, arjen askareet ja yhdessä selviytyminen oli muodostunut liian suorituskeskeiseksi, ”pelkäksi” rutiiniksi. Hänen roolinsa vastuuta kantavana ja hoivaavana isosiskona oli määritellyt hänen suhdettaan sisaruksiin ja häneen itseensä.
”Katriinalla ei ollut ollut ikään kuin oikeutta päästää irti kontrollista, ja niin hän oli tiedostamattaan oppinut kapinoimaan pakkovelvoitteita vastaan valitsemalla asioita, mitkä aiheuttivat kaaosta omassa elämässä”
Hän oli aikoinaan jättänyt useamman opiskelun kesken, vaihtanut sitten valmistuttuaan useasti työtä ja asuinpaikkaa, ja koki pätkätyön tekemisen sopivan itselleen. Hän oli myös valinnut sitoutumiseen kykenemättömiä miehiä, ja joutunut kantamaan yksin kasvatusvastuun lapsistaan. Tästä kaikesta on seurannut se, että Katriina on taistellut, jaksanut ja selviytynyt koko elämänsä. Nyt kun elämässä ei enää ollut mitään taisteltavaa, hän alkoi ihmetellä miksi edelleen kokee olevansa henkisesti taisteluvalmiudessa ja selviytymisen tilassa? Miksi elämä ei helpota?
Katriina alkoi tunnistaa kaivanneensa kiireettömiä hetkiä isän tai äidin kanssa, missä olisi voinut tulla itsenään nähdyksi, ja tutustua heihin ihmisinä, ei vain vanhempina. Kun hän sitten nuorena ja aikuisena alkoi tehdä omia valintojaan, hän valitsi asioita, missä ei ollut ”vaaraa rutinoitua”.
”Hän vältti rutiineja, mutta samalla menetti rutiinien tuoman turvan ja vapauden”
Kun mukautuu realistisiin rutiineihin, ei tarvitse käyttää energiaa sen miettimiseen miten kaaosta hallitaan tai kaaosta vastaan taistelemiseen.
Pitämällä kiinni käydystä keskustellusta ja yhdessä sovitusta ”lukujärjestyksestä”, energiaa vapautuu todelliseen läheisyyteen, joko levolliseen asioiden yhdessä hoitamiseen tai tehdyn työn jälkeiseen vapaaseen hetkeen. Täten saavutettu vapaa olotila ja hetki on syvästi ja aidosti vapaa, jonka takia se mahdollistaa levollisen yhdessä olon, ajatusten ja päivän tapahtumien jakamisen, yhteisen tekemisen tai ”sohvassa makoilun” ilman, että kummallakaan olisi stressiä kaikesta siitä, mitä on kesken tai ”kyllä huomenna ehtii”.
Katriinan oli tarpeen luoda oma suhteensa ”normaaliin elämään”. Hänen vanhempansa olivat halunneet antaa lapsilleen turvallisen elämän korostamalla rakenteita, kontrollia, vastuuta ja jatkuvuutta. Katriina olisi lapsena tarvinnut sen oheen läheisempää suhdetta heihin. Hän oli oppinut saamaan hyväksynnän olemalla se vastuuta kantava tytär ja sisko, mutta ei ollut kokenut olevansa rakastettava ja hyväksytty vain olemassaolonsa vuoksi, pelkästään siksi, että syntyi ja on olemassa.
Omassa elämässään hän sitten tiedostamattaan oli valinnoillaan jatkanut sitä, että piti olla vahva, taistella ja jaksaa, mutta teki sen toisella tavalla kuin vanhempien kodissa.
”Rutiinien ”sidotuksi” tulemisen välttäminen oli mielen keino näyttää, mitä paitsi Katriina oli jäänyt. Samalla kun ”tosi” oli kaiken aikaa ollut Katriinalle näin näytillä, hänen hakemansa kompensaatio tyydyttämättä jääneille tarpeille oli tuottanut voimia kuluttavan tavan taistella toituvan kaaoksen äärellä”
Terapian kautta Katriina alkoi ajatella, millaista on hänen omansa näköinen elämä, miten hän haluaa sitä elää, ilman, että suorittaa asioita ja jatkamatta kapinointia.
”Tietoiseksi tultuaan hän saattoi vapaammin valita sen mikä toimi ja oli hyvää lapsuuden perheessä, kuitenkin samalla säilyttäen joustavuuden ja spontaaniuden. Tämä tasapaino mahdollistaa paremman yhteyden siihen kuka itse on ja yhteyden ja läheisyyden toisiin”