Helena on 45 -vuotias lähihoitaja. Hänen biologinen äitinsä oli pitkäaikaisen sairauden jälkeen kuollut, ja vihaisuudentunteet olivat alkaneet hautajaisten jälkeen. Hän kuvasi välillä olevansa, ilman näkyvää syytä, niin vihainen, että pelkäsi käyvänsä jonkun kimppuun. Hän ei ollut koskaan ollut itse väkivaltainen, eikä hänen parisuhteessaan ollut väkivaltaa eikä sen uhkaa.
Helena, ja hänen 3 -vuotta vanhempi isoveljensä, olivat tulleet huostaan otetuiksi vanhempien päihteidenkäytön vuoksi Helenan ollessa 8 -vuotias. Sijaisperhe, jossa vanhempien lisäksi oli kaksi omaa lasta, oli muodostunut Helenalle varsinaiseksi perheeksi, eikä huoltajuutta koskaan palautettu biologisille vanhemmille. Löyhä yhteys alkuperäisiin vanhempiin ja sukuun kuitenkin säilyi. Vanhemmat saivat ajan myötä päihteidenkäyttöään paremmin hallintaan, niin että tavatessaan lapsiaan he pyrkivät olemaan selvinpäin.
Helena itse alkoi käyttää päihteitä 14 -vuotiaana, mutta sijaisvanhempien ja viranomaisavun turvin hän suoritti peruskoulun loppuun ja aloitti ammatilliset opinnot. Päihdehoitoon Helena hakeutui 22-vuotiaana.
Päihdehoidossa Helena alkoi muistaa itseensä kohdistunutta väkivaltaa varhaislapsuudestaan, ja terapeuttinsa tuella otti yhteyttä äitiinsä selvittääkseen mitä oli tapahtunut.
”Äiti sanoi, että mitään sellaista mistä Helena puhui, ei ollut tapahtunut”
Helena ei ryhtynyt selvittämään asiaa enempää heidän kanssaan, sillä hän sai terapiassa ristiriitaisen tilanteen käsitellyksi hoidossaan niin, ettei se enää ahdistanut eikä aiheuttanut paniikkikohtauksia. Sen sijaan suhde biologisiin vanhempiin etääntyi entisestään. Itseään tuhoavan käyttäytymisen Helena kykeni kääntämään luottamukseksi muiden ihmisten apuun. Hän alkoi nähdä, että asioihin voi vaikuttaa.
Helenan elämä alkoi rakentua uudella tavalla turvallisuutta päihteiden jäätyä pois. Suhde sijaisperheeseen lujittui, ja hän solmi ensimmäisen sitoutuneen suhteensa. Hän alkoi hakea paikkaansa työelämässä. Hän sai työpaikan mielenterveyskuntoutuksen parista ja koki tekevänsä haluamaansa työtä.
Ensimmäinen parisuhde kariutui, mutta muutaman yrityksen jälkeen hän sitoutui pysyvään, lapsettomaan suhteeseen, missä molemmat kokivat haluavansa myös vanheta yhdessä.
Biologisen äidin kuoltua, nämä vahvat vihan ja hämmennyksen tunteet tuntuivat Helenasta käsittämättömiltä. Ne herättivät hänessä pelon siitä, voisiko hän vielä kerran menettää kontrollin elämäänsä. Hänen elämänsä oli turvallista ja sellaista kuin hän halusi sitä elää.
”Tuntui kuin jokin outo voima haluaisi nyt tuhota sen kaiken”
Helena oli käynyt kasvutarinansa läpi päihdehoidossa, ja myöhemmin jatkanut itsensä hoitamista vertaisryhmissä ja erilaisilla kursseilla. Hän oli oppinut puhumaan avoimesti elämänsä historiasta; varhaislapsuudestaan, uudesta perheestään, vaikeuksistaan ja nykyisestä elämästään. Hän osasi jäsentää miksi ja miten hän oli tehnyt elämässään niitä valintoja mitä oli tehnyt.
”Hän koki ymmärtävänsä, mikä merkitys eletyllä elämällä oli hänen valintoihinsa ollut, ja tunsi, ettei hän pelännyt enää menneisyytensä kohtaamista tai siitä puhumista”
Miksi sitten tämä hallitsemattomalta tuntuva viha ja hämmennys? Kaikkihan on jo kohdattu ja paikalleen asetettu, ja elämä niin hyvää, kuin elämä voi olla. Helena oli jo pitkään kokenut, ettei hänen tarvinnut enää käyttää päihteitä ”hoitaakseen” jotain pahaa oloa.
Päätös, ettei hänellä tulisi olemaan omia lapsia, oli ollut aikuisen elämän isoin ja vaikein kipu. Kun hän oli sen vaikean luopumisen läpi mennyt ja sen hyväksynyt, tuntui epäreilulta, että jotain ”hirviöitä” vielä pitäisi kohdata.
Isoveli oli aina ollut Helenalle turvallinen hahmo. Varhaislapsuudessa sisarukset olivat tukeutuneet toisiinsa, kun vanhemmat olivat päihtyneitä. Alkuun ”juhlimista” oli vain viikonloppuisin, mutta nopeasti vanhempien päihteidenkäyttö määritti kaikkea perheen elämää. Isoveli ratkaisi tilanteen omalta osaltaan olemalla niin paljon kuin mahdollista kavereittensa kanssa ulkona ja erilaisissa harrastuksissa. Hän vahvisti itseään toistamalla kaiken aikaa, että lähtee kotoa heti kun on tarpeeksi vanha. Vaikka Helena saattoi luottaa veljen apuun, hän oli pienempänä paljon yksin kotona, kaivaten veljeä, ja sietäen vanhempiaan.
” Helenan vanhemmat tekivät työtä omassa yrityksessään, ja olivat fyysisesti saatavilla, mutta eivät omien vaikeuksiensa vuoksi jaksaneet olla läsnä lasten elämässä”
Molemmat lapset olivat vanhempiensa suuntaan vaivattomia ja koulu sujui ilman näkyviä ongelmia. Kaikki ikään kuin oli hyvin.
”Vanhemmat tekivät työtä perheen toimeentulon hyväksi, mutta emotionaalisella tasolla perheessä vallitsi hiljaisuus”
Sanattomana viestinä se oli ”Älä ole tärkeä” ja ”Älä liity”.
Lapset eivät voineet kokea olevansa näkyviä ja merkityksellisiä vanhemmilleen sellaisina ihmisinä kuin he olivat. Itsen ja elämän arvokkaaksi ja merkitykselliseksi voi kokea vain suhteessa. Ja myöhemmin sisarukset olivatkin molemmat omalla tavallaan joutuneet kamppailemaan tyhjyyden ja arvottomuuden tunteiden kanssa.
Veljen selviytymisstrategia oli olla vahva selviytyjä, joka selvittää koulun ja ammatin itselleen niin nopeasti kuin mahdollista. Veli oli ollut Helenalle se turvallisempi, ”tolkullinen” vanhempihahmo, vaikka eihän samassa, turvattomassa tilanteessa olevat lapset kykene luomaan toisilleen tarvittavaa turvallisuutta.
”Lapsilla ei ole todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa vanhempien luomaan todellisuuteen”
He voivat syvimmiltään aina pelkästään sopeutua, joko mukautua siihen todellisuuteen, minkä vanhemmat, aikuiset luovat, tai kapinoida sitä vastaan.
Kieltoina tämä sopeutuminen merkitsi Helenalle ja hänen veljelleen vaatimusta ”Älä ole lapsi” että ”Älä kasva aikuiseksi”.
”Turvattomassa kasvuympäristössä ei ole mahdollista olla se tarvitseva, spontaani, huoleton lapsi, eikä myöskään kasvaa autonomiseksi, spontaaniksi aikuiseksi”
Veli alkoi puhua perheen tilanteesta Helenan aloittaessa koulun. Hän oli oppinut luottamaan koulun opettajaan, joka asui naapurustossa ja ajoittain kysyi mitä kuuluu. Veli oli löytänyt kavereitten kotoa ja vanhemmista itselleen ”sijaisvanhemmuutta”, mutta nuorempana ja tyttönä Helena ei voinut ”roikkua” mukana. Kerran veli oli sitten mennyt puhumaan huolestaan opettajalle, kun äiti oli taas kerran ajanut humalassa hakemaan Helenaa kaverin luota. Siitä alkoi toista vuotta kestänyt prosessi, minkä seurauksena lapset siirtyivät sijaisperheeseen.
”Lapset kokivat elämän sijaisperheessä turvalliseksi ja päätöksen oikeaksi”
Veli hakeutui naapurikaupunkiin opiskelemaan ja itsenäiseen elämään 16-vuotiaana, vaikka pitikin perheeseen ja Helenaan yhteyden. Myöhemmin Helena näki yhteyden oman päihteidenkäyttönsä ja veljen muuton välillä. Veli oli ollut hänelle hänen perheensä, ja turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteet tulivat vastaan veljen muutettua pois sijaisperheestä. Nuorena Helena ei ollut osannut nimetä tunteita, joita veljen lähdettyä koki. Tunteiden takia hän koki olevansa uudelle perheelleen vaikea, mikä tuntui epäoikeudenmukaiselta, koska kaikki oli hyvin.
”Sijaisperheen vanhemmat olivat oppineet pyytämään apua lastensa kanssa, ja he olivat kestäviä Helenan vaikeuksissa päihteiden ja koulun kanssa”
Helenan hunningolla olo oli kaikille vaikeaa aikaa, mutta suhteet eivät menneet koskaan poikki. Kaikki se puhuminen ja puuttuminen, sopimukset ja jaksaminen mahdollistivat sen, että Helena ei ajautunut kadulle, vaan hakeutui itse päihdehoitoon 22-vuotiaana.
Näin hän sai riittävästi uusia kokemuksia siitä, että asioihin voi vaikuttaa, ja alkoi tietoisesti vaikuttaa elämänsä kulkuun.
Helena päätti siis 45 -vuotiaana uskaltaa tarttua siihen, mitä hänessä oli muuttunut oloksi, joka vaati kuulemista. Terapiassa hän alkoi puhua vihastaan ja siihen liittyvästä hämmennyksestään ja pelostaan. Näin alkoi alkuperäinen, syvemmällä tasolla oleva pelko ja turvattomuus, tulla näkyväksi.
”Pelko liittyi siihen, ettei hänessä nyt olisikaan mitään, mitä olisi voinut vain ymmärtää, puhua ja ikään kuin hoitaa näin pois päiväjärjestyksestä”
Terapeutti alkoi tehdä sisäistä tunnemaailmaa näkyväksi, ja ”käsittämättömän” vihan ja hämmennyksen sielunmaisemasta alkoi nousta kuvia pienestä pelokkaasta ja vihaisesta tytöstä.
Vuoropuhelu tuon vihaisen tytön ja aikuisen naisen välillä oli pitkään ”Älä ajattele” -kiellon sävyttämää.
Helenalla ei ollut ”lupa” ajatella sitä, mitä hän oli lapsena todella kokenut:
· Kuinka peloissaan ja vihainen ja surullinen hän oli ollut niissä konkreettisissa tilanteissa päihtyneiden vanhempien kanssa.
· Kuinka yksin kuka hyvänsä lapsi on ilman läsnä olevaa, tosiasiat lapsen kannalta näkevää aikuista.
· Tosiasiat olivat vain jotain hänen kokemuksiaan, eivät tosia ja nähtäviä. Siksi Helenan yhteys näihin kokemuksiin häiriintyi.
Terapeutin kysyessä: Mitä sinä tarvitset?
Helena vastasi pitkään: ”Väsyttää.. en jaksa..en tiedä.. en saa kiinni.. ”
tai
”Olen niin vihainen, että voisin lyödä.. ”
tai ”Olen varmaan tulossa hulluksi.. eihän minulla ole mitään syytä ketään lyödä..”
Terapiakerta toisen jälkeen toi kuitenkin jotain uutta.
”Helena alkoi vähitellen tunnistaa myötätuntoa ja rakkautta sitä pientä tyttöä kohtaan, joka hän oli ollut, sen sijaan, että hän olisi kokenut vain vihaa ja häpeää siitä, että on niin neuvoton ja avuton, ettei osaa edes vastata kysymyksiin, ei tiedä mitä tapahtuu, eikä voi luottaa, että hallitsee tunteitaan”
Helena alkoi kuulla toisenlaisen käskyn suhteessa itseensä. Hän alkoi tunnistaa ”Olet ok, jos olet vahva” -käskyn kääntöpuolta, ”Älä ole lapsi” -kieltoa, joka kieltää oman tarvitsevuuden, tunteet ja tarpeet ja kariuttaa luottamuksen toiseen. Kun näin tapahtuu, alkaa kokea ja ajatella, että loppujen lopuksi sitä on vain itsensä varassa.
”Vain rakastavassa suhteessa on mahdollista alkaa uudelleen luottaa siihen, että minussa on se joku toinen, joka todella kantaa vielä vaikeimpienkin hetkien äärellä”
Sisäisen turvallisuuden vahvistuminen oman tarvitsevuuden tiedostamisen ja hyväksymisen kautta alkoi vahvistaa tunteita, mutta myös kykyä ajatella.
”Helena löysi kyvyn ajatella lapsen kokemusmaailmaan samaistuen”
Ajatella niin kuin se lapsi oli aikoinaan ajatellut, mutta ei tullut koskaan nähdyksi eikä kuulluksi. Lapsena hänen rinnallaan oli ollut toinen lapsi, veli, joka eli samaa elämää, mutta myös joutui kehittämään selviytymismalleja.
Myöhemmin Helenalla oli ollut auttavia aikuisia, uusia vanhempihahmoja ja vertaisia, jotka eivät kuitenkaan olleet eläneet sitä samaa lapsen todellisuutta. Sijaisvanhemmat tiesivät Helenan lähtökohdat, mutta he elivät Helenan kanssa tutustumisen, kiintymyksen ja luottamuksen vahvistamisen aikaa. Se onneksi tapahtuikin ja osaltaan mahdollisti myöhemmän tietoisuuden syvenemisen.
”Helena olisi tarvinnut jo varhaisessa lapsuudessa aikuisen apua tunnistamaan ja sanoittamaan tunteensa ja ajatuksensa, ja sen saman hän tarvitsi, kun alkuperäiset tunteet tulvahtivat uudelleen tietoisuuteen”
Kysymykseen, miltä sinusta tuntuu ja mitä ajattelet, alkoi olla vastauksia. Niitä vastauksia, joita ei voinut lapsena yksin ja hiljaisuuteen jääneenä ymmärtää, ja jotka täytyi sulkea pois tietoisuudesta. Hän alkoi uskaltaa olla vihainen, tarvitsematta pelätä, että viha muuttuu hallitsemattomaksi. Viha kohdistui alkuperäisessä perheessä tapahtuneeseen, hyväksikäyttävään vanhempien ystävään. Helena ei edelleenkään muistanut tarkkoina muistoina mitä oli tapahtunut, mutta ennen niin epämääräiset, pelottavat tuntemukset alkoivatkin olla vastauksia. Kaikki alkoi olla ”oikein”. Jotenkin yksinkertaisella ja selvällä tavalla: ”Näinhän tämä on, ja voin luottaa siihen.”
”Toisaalta vihan tunteiden kohdistuminen oikein, ja toisaalta lapsen lailla oman tarvitsevuuden tiedostaminen mahdollisti Helenalle syvemmän kokemuksen siitä kuka hän on, mikä on ollut hänen elämänsä jatkumo ja mitä hän haluaa”
Mitään tunteita ei ollut tarpeen torjua, ei edes sitä syvää hämmennystä ”etten yhtään ymmärrä”.
Ajattelu, mikä ei ole vain ”aikuisen” analysointia ja ulkokohtaista ymmärtämistä, vaan syvää tietoisuutta, että tiedän miten asia on.
Se alkoi tuottaa uudella tavalla iloa ja kiitollisuutta omasta olemassaolosta ja läheisyydestä, sekä pari- että ystäväsuhteissa. Helenan ammatinvalinta, auttaa muita, sai myös syvemmän merkityksen. Hän ei enää kokenut työtään niin raskaaksi kuin aikaisemmin, kun hän alkoi kokea iloa ja kiitollisuutta siitä, että hän on itse uskaltanut syvällä tasolla ja suoraan ottaa apua vastaan.