On erilaisia läheisyyteen liittyviä kielteisiä toimintamalleja, pelejä, joissa voidaan välttää aitoa läheisyyttä vaikka koko elämän ajan, koska riitely ja sopiminen näyttävät vahvoilta tunteilta ja läheisyydeltä.
Riina ja Kalle olivat tavanneet yhteisen harrastuksen parissa. Kalle oli Riinan mielestä komea ja tämän fyysinen olemus miellytti Riinaa erityisesti. He molemmat olivat eronneet ja molempien lapset olivat aikuisia. Kallella oli myös neljä tyttären tytärtä.
Kalle oli kohtelias mutta Riinasta etäisen oloinen. Kalle ehdotti kuitenkin tulevalle viikonlopulle yhteistä kävelyä. Kävelyn aikana he olivat alkaneet jakaa erilaisia nuoruuteensa liittyviä vähemmän mairittelevia kokemuksia. Päivittelyn lomassa he kumpainenkin sanoivat iloitsevansa iän tuomasta seesteisyydestään.
Oltuaan vuoden seurustelusuhteessa, he olivat molemmat umpiuupuneita riitelyn ja sopimisen vuoristorataan. Yhteiselo ei vaikuttanut läheisyydeltä, edes vahvoine tunteineen. He molemmat osasivat riita-pelit, vaikka olivat toista alkuunsa väittäneet.
Kumpikin heistä oli aina välttänyt tiedostamasta, että oikeastaan pelkää sitä läheisyyttä, mitä toiselta kaipaa ja mistä riidellään. Kun Riina kuuli poikansa vaimon odottavan esikoista, hän tajusi haluavansa antaa toisenlaisen isovanhemmuuden mallin tulevalle lapsenlapselleen ja asetti suhteen ehdoksi pariterapiaan lähtemisen, siitä huolimatta, että Kallesta ikämiehen ei enää pitäisi menneitä kaivella.
Terapiassa näitä läheisyyttä välttäviä pelejä tarkasteltiin useita, ennen kuin tilanne alkoi heille näyttäytyä riittävän ymmärrettävänä. Vasta ymmärrys mahdollistaa työkalujen löytymisen, joilla on mahdollista jatkaa yhteistä suhdetta. Prosessissa oli erilaisia, vaikeitakin vaiheita, ennen kuin he alkoivat kokea, että todellisessa, aidossa läheisyydessä ja läsnäolossa yhdessä eläminen on loppuelämän hanke ja tavoite, koska läheisyys alkoi olla sellaisenaan palkitsevaa. Jopa silloin, kun tavoite vielä tuntui ajoittain mahdottomalta saavuttaa.
Silloin kun mukautuminen on ollut parin tärkein tekijä päätyä yhteen, nämä tarpeet ovat olleet parille itselleen tiedostamattomia. Kuitenkin jo tuolloin jokin hallitseva, läheisyyteen liittyvä peli, tulee nopeasti näkyviin, jos pari havahtuu tarkastelemaan toimintamalleja, jotka aiheuttavat kipua keskinäisessä suhteessa.
Sanotaan, että ihmissuhde pelit ylläpitävät kumpaisenkin elämäntulkintoja itsestä, toisesta ja elämästä. Nämä tulkinnat, niin sanottu elämänkäsikirjoitus, sisältää ne sanattomat ja sanalliset viestit ja toimintatavat siitä, miten eletään todeksi sitä, minkä kumpikin omaksui alkuperäisiltä vanhempihahmoiltaan.
Etsimme tiedostamattamme kumppania, joka on “halukas” liittymään peliin, joka ylläpitää tuota tiettyä käsikirjoitusta.
Samalla tavalla kuin ihastumisessa ja rakastumisessa puolisot kokivat sopivansa toisilleen positiivisella tavalla, niin he sopivat toisilleen myös kielteisellä tavalla.
Jokainen henkilö ja pariskunta voi vain itse tietää ja oppia tiedostamaan suhteensa laadun.
Silloin kun kyseessä on tiedostamaton “pakko”, itse toistava malli, jossa peli toistaa ja toistaa jotain kaavaa, suhde ei ole tasapainoinen eikä tasaveroinen. Suhde ei ole silloin toisen erillisyyden ja autonomian tunnustava, vapaaseen sitoutumiseen ja keskinäiseen rakkauteen ja kiintymykseen pohjautuva liitto. On hyvä tulla tietoiseksi mitä ne meidän opitut ja oikeina pitämämme selviytymismallit ovat.
Toinen puoliso tiedostamattaan odottaa toiselta joko emotionaalista tai konkreettista vastausta odotukseensa “pidä minusta huolta”, ja toisella on sitten siihen sopiva “avain”, eli oma tiedostamaton tarpeensa tulla sillä tavalla tarvituksi. He ovat kummatkin oppineet toteuttamaan läheisyyttä tietyllä tavalla. Joskus tilanne voi olla niin lukossa, että kumpikin kokee kyseisen lukkutilanteen olevan suhteen, jopa elämän elinehto. Tilanne saattaa tuntua samanaikaisesti sekä kuristavalta että tyydyttävältä.
Jopa siltä suurelta rakkaustarinalta, missä tarvitaan toista yli kaiken muun ja rakastetaan raivokkaasti. Suurin riidoin ja suurin sovinnoin.
Usein pariskunta hakee apua, kun toinen ei olekaan enää halukas jatkamaan alkuperäistä peliä.
Vaikka se ei olisikaan mahdollista miksikään peliksi tiedostaa, on vain väsytty tilanteeseen, missä usein näkyvät vaikeudet liittyvät alkoholin tai jonkin muun riippuvuuteen käyttöön.
Erityisesti riita-peleissä on usein kysymys läheisyyteen liittyvistä vaikeuksista, mitkä sisältävät myös seksuaalisuuden, ja usein myös ongelmallisen päihteiden käytön, ja jonkin asteisen väkivallan.
Ja kun näkyvät ongelmat alkavat kasautua on havahduttu siihen, että jos tilanne jatkuu, niin kaikki perheessä häviävät, molemmat puolisot ja myös lapset.
Kallen työnantaja oli alkanut kysyä tarkemmin hänen elämäntilanteestaan, kun työyhteisössä oli alettu reagoida hänen päihteiden käyttöönsä. Railakkaita iltoja oli alkanut olla yhä useammin. Hän oli työssään tärkeällä paikalla ja työnantaja halusi ehdottomasti pitää hänet työyhteisössä. Myöhemmin Kalle kertoi, ettei olisi itse siinä vaiheessa vielä osannut olla huolestunut, koska ajatteli, että vaikeudet elämässä johtuvat parisuhteesta.
Puuttuminen työyhteisössä, missä hän viihtyi ja myös itse koki olevansa omalla paikallaan, pelästytti hänet hyvällä tavalla. Tuntui nololta “joutua puhutteluun”, mutta hän myös luotti siihen, että hänestä ei “vain haluta päästä eroon”, vaan se mitä työnantaja sanoi oli totta. Hänen piti tarttua tilanteeseen.
Kalle lähti puhumaan tilanteestaan työterapeutilla. Hän alkoi hahmottaa, että se minkä hän oli kokenut “hankalana kotona” oli, että he eivät Riinan kanssa oikeasti “puhu mistään”. Esimerkiksi nousi joka päivä toistuva tilanne, missä Riina valitti kuinka raskas päivä hänellä on ollut, kun häntä oli “taas töissä väheksytty eivätkä omat lapset edes ymmärtäneet.” Kallen vakiovastaus oli eri tavoilla “onpa kauheaa”, ja näin jatkettiin päivää.
Oman terapian kautta Kalle havahtui näkemään, että tämä rituaali toistuu joka päivä, ja “emmehän me oikeasti keskustele ikinä”.
Hän ajatteli asiaa, ja päätti ainakin muuttaa omaa osuuttaan tilanteessa, ja sitten yhtenä päivänä pysähtyikin kuuntelemaan, ja kysyi: ”Onpa kurja kuulla, mitä sinulle oikein tänään tapahtui?” Mutta Riinan raivostunut vastaus olikin: “Et sinä oikeasti ole kiinnostunut miten minun päiväni sujui. Et koskaan ole ollutkaan!
On nimittäin niin, että jos toinen osapuoli kuitenkin kuollakseen pelkää minkään muuttuvan, hän eskaloi omaa elämäntulkintaansa. Riina toimi juuri näin. Riinan reaktio sysäsi heidät molemmat tilanteeseen, että ei olekaan kysymys vain siitä, että Kallen pitäisi muuttaa alkoholin käyttöään.
Kalle ja Riina alkoivat yhdessä tiedostaa, että kumpikaan ei ole oikeasti uskaltautunut ilmaisemaan mitä kokee ja tuntee, vaan ovat molemmat syyttäneet muita ja olosuhteita ja toisiaan.
Usein vaikuttimena on pelko, että ei tulisikaan nähdyksi, jos “paljastaa itsensä”. Eikä näin ollen myöskään uskalla ottaa riskiä torjutuksi tulemisesta.
Tämän takia ylläpidämme erilaisia malleja, joissa ikään kuin puhutaan ja ikään kuin ilmaistaan tunteita ja läheisyyttä. Rituaaleja, joita voidaan toistaa elämän läpi.
Kun toinen puoliso tai molemmat päättävät muuttaa tapaansa kommunikoida ja toimia terveemmin, suhteen ja perheen jännite laskee, mutta nostaa myös esiin pelin alla olevat todelliset tekijät.
Usein kummankin tiedostamattoman pelon läheisyyttä kohtaan. Erilaiset riita-pelit ovat tehneet tilanteen sellaiseksi, että ei ole “tarvinnut” tiedostaa, että toinen tai kumpikin oikeastaan pelkää sitä läheisyyttä, mitä toiselta kaipaa ja mistä riidellään. Tämän kuvion muuttaminen oli Riinan ja Kallen tilanteessa ydin, vaikka prosessin aikana oli tarpeen kahlata läpi erilaisia läheisyyden välttämismalleja.
Toistuvat rituaalit, riidat ja sovinnot eivät olleetkaan aitoa läheisyyttä, vaan keino välttää sitä.
Alkuun jännite heidän elämässään näytti vähenevän, ja Kalle lopetti perjantai iltaisen juomisensa. Sitten Riina kuitenkin alkoi ahdistua. Hän oli käynyt lääkärillä hankkimassa nukahtamislääkkeitä, koska kertomansa mukaan ei ahdistukseltaan, mistä ei saanut otetta, saanut nukutuksi.
Kallen juominen oli vähitellen vähentänyt heidän kahdenkeskistä yhdessäoloaan, ja Riina oli alkanut kokea seksin kielteisenä, jopa vastenmielisenä. Toisaalta Kallen juominen itsessään teki heidän ajankäyttönsä eripariseksi, eikä tilaisuuksiakaan läheisyydelle ollut. Kalle oli viipynyt työkavereittensa seurassa mielellään töiden jälkeen, ja “ainakin perjantaina on oikeus vaihtaa vapaalle”. Kotiin tullessaan hän asettui tv:n ääreen tai tietokoneelle. Riina oli sillä aikaa vetäytynyt omaan rauhaansa. Pettymys yhteisestä ajasta ja arjen jakamisesta ei myöskään luonut läheistä hetkeä, vaikka alkoholin käyttö sinänsä ei olisi ollutkan aina este.
Näin oli eletty, ja nyt tätäkin kuviota paremmin oivallettu. Kalle olikin selvä ja enemmän paikalla ja läsnä, ja läheisyydelle oli enemmän mahdollisuuksia, mutta Riina alkoi “panikoitua”. Tilanne ahdisti häntä, ja myöhemmin selkeytyi kuinka paljon hän, ja he molemmat pelkäsivät läheisyyttä. Mutta alkuun tilanne näyttäytyi vain Riinan panikoitumisena, siltä, että Riina ei vain halua jatkaa suhdetta. Se hämmensi molempia, ja sai (näin onnistuttiin saamaan) riidat palaamaan. Kalle palasi juomiseen.
Tällainen vaihto usein tapahtuu pariskunnille tai perheessä, kun he tekevät konkreettisia muutoksia siihen miten on totuttu toimimaan.
Yhden perheenjäsenen tai toisen puolison edistyminen luo uuden tilanteen, mihin toinen on “pakotettu ottamaan kantaa”.
Onnellisessa tilanteessa, kipuilujen jälkeen, toinen luo uuden suhteen itseensä ja toiseen, mutta tavallista on myös, että toinen puolisoista pelästyy tällöin omia tunteitaan ja reaktioitaan niin paljon, että “mieluummin” vetäytyy tästä “uudesta” onnellisen suhteen mahdollisuudesta.
“Minä en tätä halunnut.” Jokaisen täytyykin tehdä omat ratkaisunsa oman elämänsä suhteen. Toista ei pidä “pakottaa” eikä kenelläkään siihen todellista valtaa ole. Molempien puolisoiden on tehtävä omat autonomiset valintansa, vaikka se sitten edellyttäisi kipeitäkin ratkaisuja.
Riina ja Kalle pysyttäytyivät kuitenkin avun piirissä tämän vaikean ajan yli. Kalle muutti “kaverin sohvalle” ja Riina keskittyi omaan arkeensa. He jatkoivat yhdessä ja tahoillaan läheisyyteen liittyvien kysymystensä työstämistä.
Alkoholi sekä muut päihteet ja addiktiot saavat aikaan sen, että pari voi välttää aitoa läheisyyttä loputtomasti, eikä ikään kuin pääse tiedostamaan mitä riippuvuuskäyttäymisestä johtuva vaikea elämä alleen peittää.
Pyritään ratkomaan pelkästään arjen vaikeuksia, “lopettamaan riiteleminen”. Perheessä pitääkin kaikkien voida elää niin, ettei tarvitse pelätä, mutta pelkkä “riitelyn lopettaminen” ei luo luottamusta ja rauhaa, jos varsinaiset kysymykset vain pidetään pinnan alla.
Kaikki se vaikea mistä voidaan valittaa, juuri “auttaa” pitämään varsinaiset kysymykset piilossa.
Voidaan loputtomasti ratkoa vaikeaa elämää, vaikka uskallus pysähtyä sen äärelle mistä mahtaa oikeasti olla kysymys, mahdollistaisi ulospääsyn myös siitä vaikeasta elämästä.
Nämä suhdepelit estävät, ei vain fyysisen läheisyyden, vaan myös suoran ja avoimen vuorovaikutuksen, älyllisen läheisyyden, ja estävät läheiset suhteet myös lasten ja läheisten ihmisten kanssa.
“Kun hain tavaroitani Riinan luota, hän oli vastassa pukeutuneena läpinäkyvään aamutakkiin, jonka olin ostanut hänelle joululahjaksi. Ajattelin asiaa koko päivän, olikohan hän ikävöinyt minua ja haluaisi, että viettäisimme yön yhdessä. Olin yllättynyt, koska meillä ei ollut ollut intiimiä läheisyyttä. Kun sitten palautin lainaamani työvälineet ehdotin, että voisinkin jäädä yöksi, hän raivostui, että oli hirveä teko minulta ehdottaa tuollaista. Minäkin suutuin ja heitin häntä pullolla. Onneksi en osunut, mutta se rikkoi ikkunan ja oli tosi pelottavaa tietysti.”
Kun kävimme tätä läpi, alkoi näyttäytyä siltä, että Riinan tärkein syy “suostua” keskusteluihin oli ollut, että nyt tämän lyhyen erillään olon aikana hänelle oli realisoitunut millaista elämä eronneena olisi, eikä hän pitänyt siitä. Hän oli toivonut voivansa sovitella tilannetta, mutta ei osannut ottaa asiaa puheeksi. Hän ei kuitenkaan halunnut ymmärtää, miksi hänen pukeutumisensa ja sitten kieltäytymisensä yhteisestä yöstä oli saanut Kallen raivoihinsa.
Todennäköisesti tämä oli ollut heidän käyttäytymismallinsa, missä paljon läheisyyttä kanavoitui seksuaalisuuden kautta. Ehkä kyse oli viettely -pelistä. Riinan oli vaikea tiedostaa ja myöntää, että hän olisi mitenkään aiheuttanut mitään tilannetta.
“Miksi minun pukeutumiseni pitäisi vaikuttaa?”
Ei tietysti ”pitäisikään”, mutta tuossa tilanteessa se vaikutti niin, että Kalle alkoi ajatella Riinan kaivanneen häntä ja viestineen halusta läheisyyteen. Ja sitten tuli vihaiseksi, kun Riina kieltäytyi ja syytti häntä ahdistelijaksi, vaikka sitä sanaa ei käytetty.
Aloimme tarkastella mahtaako kysymys olla viettely -pelistä, ja kumpi mahtaisi olla viettelijä ja kumpi vietelty. Selvää oli, että heidän kesken oli kaiken aikaa jotain tiedostamatonta, epäsuoraa viestintää kaikissa tapauksissa. Ensimmäisessä “näytöksessä” kumpikaan ei ilmaissut mitään suoraan siitä, mitä tapahtui.
Viettely -pelin seuralainen on usein Loukkaa minua –peli, jota kautta päädytään vihan ja loukkaantumisen tunteisiin.
Omassa terapiassaan Kalle alkoi ymmärtää omaa rooliaan tässä pelissä. Nuorena Kalle oli pelännyt lähestyä tyttöjä.
Kallen kokemattomuus seksuaalisuuden alueella ja läheisyyden pelkonsa oli tiedostamattomasti johtanut siihen, että hän nyt oli suhteessa naisen kanssa, joka käyttäytyi seksuaalisesti, mutta vältti varsinaista kontaktia.
Hän oli valinnut läheisimmäksi ihmisekseen henkilön, joka myös pelkäsi läheisyyttä. Kalle alkoi tiedostaa asiaa ja halusi itse kasvaa aikuiseen, tasaveroiseen suhteeseen sekä henkisesti, fyysisesti että seksuaalisesti. Tunne siitä, että häntä ”jotenkin vedätetään, mutta en saa kiinni” alkoi saada hämmennyksen ja häpeän sijaan toisia merkityksiä. Tuo “olo” voisi olla merkki ja apuväline, johon voi oppia luottamaan, kunhan hän vain ilmaisee tunteensa ja kysyy mistä on kysymys.
Kallen isä oli ollut etäinen sekä fyysisesti että emotionaalisesti, mutta vaativa suorituksissa. Kalle oli perheen vanhin lapsi, ja hänelle syntyi kaksossiskot, kun hän oli aloittamassa koulua. Äiti oli aina ollut Kallelle tärkeä, mutta myös häneltä turvaa hakeva, vaativan puolisonsa edessä.
Heillä oli omia pieniä salaisuuksiaan, missä rikottiin yhdessä “isän sääntöjä” vastaan. Kaksosten syntymä oli ollut vaikea ja äiti oli saanut jotain komplikaatioita, mitä ei koskaan ollut puhuttu. Äidin toipuminen oli vienyt pitkään ja kahden vauvan hoito vei äidin kaiken ajan ja huomion.
Kalle joutui yllättäen tilanteeseen, missä ”kaikki muuttui”. Äiti ei ollut enää saatavilla, eikä isä astunut tilalle. Kalle alkoi liittyä kavereihin, ihan kehityksen mukaisestikin, mutta liian kokonaisvaltaisesti ja liian yksin. Nyt myöhemmin hän tunnisti ja muisti, että oli kokenut paljon pelkoa ja yksinäisyyttä, vaikka ulkoisia ongelmia ei ollut. Hän oli hoitanut koulunsa, ja se riitti vanhemmille, mutta kaverit korvasivat nopeasti tunnesuhteen perheeseen.
Sekä Kalle että Riina toimivat molemmat paljolti loukkaantumisesta käsin. Kalle silloin, kun Riina kieltäytyi läheisyydestä, vaikka hän ei ilmaissut sitä, ja Riina, kun Kalle sitten raivostui tai vetäytyi, eikä “tarvinnut” hänen läheisyyttään.
Kuten tavallista on, he molemmat myös “saivat tyydytystä” kokiessaan loukkaantumista, vaikka ilmaisivat ulospäin vihaa. Loukkaantumisen tunteet mahdollistivat kummallekin myös vetäytymisen omaan tilaan ja surun, ja sitten tilan tehdä omia juttuja, kun “ei tarvitse välittää mitä toinen haluaa”. Kumpikin koki kuitenkin olevansa umpikujassa.
Seurusteluaikana Riina oli ollut pidättyväinen, mikä oli tuottanut Kallelle painetta olla aloitteen tekijä ja “suoriutua hyvin” seksistä. Nuorena Kalle oli ollut epävarma “koko jutusta”, ja oli näyttänyt siltä, että heillä oli kutakuinkin sama energiataso siinä, kuinka paljon he halusivat seksuaalisuutta elämäänsä.
Vuosien kuluessa he kumpikin olivat alkaneet kuitenkin välttää läheisyyttä yhä enemmän, vaikka toimintamallit ylläpitivät vaikeaa elämää ja riitoja, missä ikään kuin pyritään läheisyyteen.
Riina tunsi itsensä erittäin riittämättömäksi seksuaalisuudessa. Hän ei tiennyt mitä hän haluaa eikä miten ilmaista itseään läheisyydessä.
Kun he alkoivat molemmat tiedostaa omia välttämismallejaan, heidän oli mahdollista yhdessä päättää alkaa opetella sitä pelottavaa läheisyyttä. Vaikka aikuisina tuntuikin nololta ja oudolta alkaa “harjoitella”, he alkoivat nopeasti myös nauttia sen humoristisesta puolesta. Olikin hauskaa olla kuin teini-ikäinen, joka voi, nyt turvallisesti harjoitella läheisyyden eri muotoja, kun oli jo käyty yhdessä läpi syvimmät pelot ja häpeät ja riittämättömyydet.
Riina alkoi tiedostaa mitä hän halusi, ja oppi itselleen turvallisen tavan ilmaista itseään, niin, ettei ilmaisu tai ilmaisemattomuus tuottaneet enää läheisyyteen kielteistä jännittymistä ja jäykkyyttä, jonka seurauksena hän aiemmin oli vain mukautunut toisen tarpeisiin.
He molemmat olivat oppineet pitämään paremmin itsestään, mutta myös pitämään huolta toisistaan, kun ei tarvinnut enää pelätä, että toinen muuttuu viholliseksi, häpäisee tai hylkää juuri silloin kun on haavoittuvimmillaan.
Kun he alkoivat olla rentoutuneempia, niin läheisyyteen tuli tilaa leikille ja suora, avoin läheisyys myös muilla alueilla vahvistui. Heillä alkoi olla hauskaa myös jakaessaan ajatuksiaan ja unelmiaan toisilleen ja lastensa kanssa.
Heidän ei tarvinnut enää “loukkaantua” voidakseen ottaa tilaa myös itselleen eikä “raivostua” voidakseen ilmaista suoraan mitä tuntee ja haluaa.
He alkoivat voida paremmin itsessään ja toistensa kanssa. Kumpikin alkoi saada läheisyydestä ja toisiltaan sitä puuttuvaa kannustusta. Voimme leikkiä, opimme, olet tärkeä, ei tarvitse olla täydellinen, saan haluta, epäonnistuminen ei ole vaarallista vaan jopa hauskaa.
Kerran Kalle kertoi Riinalle tavanneensa isänsä hoitokodissa. Hän oli pyytänyt isää kertomaan omasta lapsuudestaan. Se ei ollut onnellinen tarina. Isovanhemmat olivat olleet ankaria ja vaativia. Kuullessaan isän lapsuuden todellisuudesta ja nähdessään hänet heikentyneenä, hänen omat tunteensa lieventyivät. Isä oli kommentoinut Kallesta ja hänen elämästään samalla tavoin kuin aina, mutta “jotenkin se ei enää tuntunut samalta”, vaan enemmän surulliselta, kuin siltä, että olisi “joutunut pidättelemään raivoa”.
Muutos on mahdollista, vaikeassakin tilanteessa, kun voi tunnistaa ja hyväksyä, ottaa vastaan ne tunteensa, mitkä haavoittunut lapsi on kokenut.
Se mahdollistaa sitten, että kykenee näkemään myös toisen tilanteen ja samaistumaan siihen, kokemaan myötätuntoa ja samalla näkemään ja hyväksymään tosiasiat realistisesti. Ei ole kysymys vain asioiden realisoinnista, kyvystä järkeistää, jäsentää, vaikka sekin on tärkeää. On kysymys tunnevastauksesta, joka ei tarvitse selitystä. Riittää että se vain on niin kuin on.
Pelien pelaaminen ei aina ole fyysisen väkivallan käyttöä tai tuhoavaa, niin kuin silloin kun mukana on addiktiivista päihteiden käyttöä.
Useimmiten vaikeus liitossa alkaa, kun toinen tai molemmat alkavat nähdä toisen toisin kuin aikaisemmin.
Ihmiset toistavat samoja malleja, mitkä he oppivat vanhemmiltaan. Puolisot saattavat huomata, että toistavat uudelleen ja uudelleen samoja näyttämöjä kuin 20 – 30 vuotta sitten. Tuolloin toinen tai molemmat voivat alkaa “huutaa”: “Lopettakaa esitys!”
Jos vain toinen puoliso tunnistaa toistuvan vanhan näytöksen, niin toinen saattaa jäädä yksin jatkamaan rooliaan ja elämään läpi näytöstä ja näytelmää, jolta toinen on poistunut, eikä voi ymmärtää “mitä oikein tapahtui”.
Usein hän silloin ottaa vastaparikseen uuden ihmisen täyttämään tyhjän paikan.