Kolmekymppiset Alpo ja Eevi olivat tulleet tilanteeseen, missä heidän oli ratkaistava muuttavatko he yhdessä ulkomaille Alpon työn perässä. Ajatus ulkomaille muutosta nosti esiin vakavammin kysymyksen, mitä he yhdessä haluavat tulevaisuudeltaan ja suhteeltaan. Yllättäen asia ei ollutkaan selvä, ei kummallekaan. Heillä oli aikaa puoli vuotta päättää asiasta, eivätkä he osanneetkaan ratkaista tilannetta yhdessä. Tähän asti he olivat olleet ulospäin ne ”fiksut ihmiset”, joilla on sellaiset yhdessä olemisen taidot, joilla pärjätään mukavasti.
Nyt he olivat alkaneet riidellä ”kaikesta”. Fiksuina ihmisinä ja avoimena pysyvän päätöksen edessä he hakeutuivat pariterapiaan saadakseen nopeammin kiinni syistä muuttuneen yleisilmapiirin takana.
Eevin kertoi, kuinka Alpo toistuvasti kertoi arvostavansa sitä, että kumppani olisi ”kotityyppi”, luotettava ja joskus sitten ”täydellinen äiti”. Ulkomaille muutto täyttäisi tämän Alpon toiveen.
Alpo myös tapasi tuoda matkoilta tuliaisina paljastavia, seksikkäitä vaatteita, joita hän halusi Eevin pitävän. Kaunis Eevi vaatteita pitikin, kun he tapasivat ystäviään tai osallistuivat yhdessä Alpon työtilaisuuksiin. Näin Eevi väistämättä oli seksuaalisen huomion kohteena. Paljastui, että ”kotiin tultuamme Alpo sitten raivoaa”, kertoi Eevi.
Käytännön asioiden keskeltä nousi vahvasti esiin ristiriitaisen suhteen malli. Alpon kohdalla dilemman, haluanko kotirouvan vai näyttävän edustusrouvan?
Muuttaako ulkomaille vai asettuako Suomeen?
Mistä tällainen toisaalta toisaalta halujen kamppailu kielii?
Pitkittyvä ristiriita siinä mitä haluan ja miten haluan johtaa ei-tietämiseen.
Ei-tietäminen voi koskea erilaisia elämänvalintoja, mutta useimmiten se on sisällä ihmissuhteissa.
Ristiriitaista ”lähelle, kauas” -suhteen mallia toteuttava ei ole koskaan varma asiasta.
Tiedostamattaan hän pitää itseään ”en tiedä, mitä haluan” -tilassa.
Kun ”ei tiedä”, ”ei valitse”, ”ei halua” voi ”sekä säilyttää kakun että syödä sen”, eli hän pyrkiin näillä ristiriitaisilla keinoilla ylläpitämään illuusion ”vapaudesta”.
Tällainen selviytymismalli on ollut tarpeen hän on alkuperäisessä kasvuympäristössään.
Pysyvässä läheisessä ihmissuhteessa malli on kuitenkin epävakautta ylläpitävä ja henkisiä voimia kuluttavaa.
Henkilön todellisuudentaju voi olla riittävä, niin että hän toimii asianmukaisesti useimmilla elämänalueillaan, mutta ei ihan loppuun saakka, kun kysymys on läheisyydestä, sitoutumisesta ja liittymisestä, niin että hän olisi lähisuhteissaan luotettava.
Elinympäristö on ihmisen kasvuvuosina voinut ollut riittävän ristiriidaton, niin, että on ollut mahdollista omaksua perheen ja elinympäristön arvot ja toimintatavat, vaikka ei ehkä ”koskaan” ihan tiennyt mitä itse ja itselleen oikeasti haluaa.
Mukautuminen hyvää elämää tarjoaviin asioihin (opiskeluun, harrastuksiin, työssä kehittymiseen, toimeentulon ja asumisen järjestämiseen) on myös tuottanut hyvää konkreettista elämää, ja saattaa olla, että sisäinen ristiriita, jonka vuoksi tiedostamattaan sabotoi lähisuhteisiin ja tunne-elämään liittyvää hyvää elämää, on henkilölle itselleenkin ”käsittämätöntä”.
JOKAINEN HENKILÖ / pariskunta voi vain itse tietää ja oppia tiedostamaan suhteensa laadun, mutta silloin, kun kyseessä on tiedostamaton ”pakko” toistaa jotain, niin suhde ei ole tasapainoinen eikä tasaveroinen, ei se erillinen ja autonominen, vapaaseen sitoutumiseen ja keskinäiseen rakkauteen ja kiintymykseen pohjautuva liitto.
On hyvä tulla tietoiseksi, mitä ne meidän opitut ja oikeina pitämämme selviytymismallit ovat.
Kirjallisuudessa puhutaan ainakin kolmesta mallista, pakonomaisesta, tukahdutetusta sekä kauas ja lähelle -mallista, missä puolisot sopivat toisilleen ”kuin avain ja lukko”.
Tällaisessa kuviossa toinen puoliso tiedostamattaan odottaa toiselta joko emotionaalista tai konkreettista vastausta odotukseensa ”pidä minusta huolta”, ja toisella myös on tähän tiedostamattomaan odotukseen sopiva ”avain”, oma tiedostamaton tarpeensa tulla sillä tavalla tarvituksi.
Parisuhteessa puolisot ovat kummatkin oppineet toteuttamaan läheisyyttä tietyllä tavalla.
Mutta kun tällainen tilanne menee jumiin, se voi olla niin lukossa, että kumpikin kokee sen olevan suhteen, jopa elämän elinehto. Vaatimus, johon on ”pakko” vastata. Se saattaa tuntua samanaikaisesti sekä kuristavalta että tyydyttävältä.
Jopa siltä suurelta rakkaustarinalta, missä tarvitaan toista yli kaiken muun ja rakastetaan raivokkaasti – suurin riidoin ja suurin sovinnoin.
ALPON JA EEVIN kohdalla parisuhdeterapiaan hakeutuminen ja siitä alkanut prosessi eteni mahdollisuuteen ratkaista tuo ristiriita, alkaa tietää, mutta suhteen kannalta tietäminen muuttikin tilanteen oleellisesti.
Todennäköisesti henkilö, joka toteuttaa ristiriitaista mallia on itse elänyt perheessä, missä on viestitty ristiriitaisin viestein.
Ristiriitaista kiintymysmallia todentava jatkaa tiedostamattaan samalla lapsuutensa perheessä omaksutulla tavalla ristiriitaista viestintää ja läheisyyttä. Silloin se, mitä puhuttiin, ei olekaan totta, tai ei muutu arkea kannattelevaksi toiminnaksi.
Henkilön tunne, arvomaailma, tavoite ja toiminta eivät olekaan samassa linjassa tai ne vaihtelevat mielialojen ja ulkoisten tekijöiden mukaan.
Henkilö saattaa vaikuttaa ulospäin energiseltä ja paljon aikaansaavalta, mutta ei pysty käyttämään energiaansa täysin toimivalla, funktionaalisella tavalla, koska ei koskaan ihan tiedä, mitä hän itse haluaa.
Hän saattaa silti ajatella tietävänsä.
Jos hän pysähtyy elämässään todella tarkastelemaan, mitä hän oikeasti haluaa, tai onko se kaikki, mitä hän on saavuttanut, todella sitä, mitä hän aidosti haluaa, saattaakin paljastua, ettei hän ole koskaan tiennyt, mitä hän oikeasti haluaa.
Tai hän on halunnut paljon erilaisia asioita, innostunut ja saanut paljon aikaan, mutta jostakin syystä ei ole koskaan tuntenut tyydytystä saavutuksistaan.
Kokemus saattaakin olla, että ”en ole koskaan tiennyt”, ”en ole koskaan saanut haluta sitä mitä halusin” tai,”kun ei halua, niin ei koskaan petykään”.
Ellei ei uskalla myös tunnetasolla sitoutua, niin ei koskaan saa tietääkään onko tämä työ, asia, suhde se, mitä todella haluan ja mikä tekisi minut rauhalliseksi ja onnelliseksi.
ALPON JA EEVIN tilanteessa Alpon alkuperäisessä perheessä oli vahva päihdeperheen malli. Hän oli itsenäistynyt varhain, ja koki, ettei ole tarpeen ”kaivella vanhoja”. Sekä suvun sisällä että perheen ulkopuolelle oli aina pidetty perheen sisäiset asiat salassa.
Alpo oli toisaalta tiennyt vanhempien kaksoiselämästä ja toisaalta molempiin suuntiin ollut ”tietämättä”. Perhe oli ollut taloudellisesti vakavarainen ja yhteiskunnallista menestystä oli arvostettu. Alpolle nopea suoriutuminen opinnoista oli ollut keino saada hyväksyntää ja keino päästä nopeasti omilleen.
Eevi oli järkevästi toimiva monilla elämän alueilla, mutta hän koki, että suhteessa Alpoon hänen käsityksensä todellisuudesta, siitä mikä oli totta ja mikä ”vain puhetta” oli usein hutera tai vääristynyt, ”väärä”, niin kuin Alpo sanoi.
Eevi jäi sitten kyseenalaistamaan omia tunteitaan ja motiivejaan, ”olenko ymmärtänyt väärin, olenko loukkaantunut turhasta, ehkä minä tietämättäni annankin aihetta Alpon epäluottamukselle ja suuttumukselle”.
Noissa heidän tilanteissaan hänkin kyllä suuttui, ”riiteli turhasta”, mutta jälkeenpäin pohti omia ja puolisonsa motiiveja, mutta ”jotenkin kierrän vain samaa kehää, enkä vain tiedä mitä minun ja meidän pitäisi tehdä”.
Terapiaan tullessaan heidän olisi pitänyt tietää muuttamisesta ja elämän järjestämisestä ulkomailla, mutta ”elämäni on aina ollut tällaista”.
VÄHITELLEN TULI näkyväksi, että Eevin oli vaikea keskittyä kuuntelemaan ja kuulemaan mitä muut sanoivat.
Hän oli aina varma mielessään, että hän tiesi mitä muut ajattelivat ja tunsivat ja siirsi, projisoi, tuon ”tietonsa” puhujan todellisuudeksi sen sijaan, että olisi ensin vain kuunnellut toista ja sitten muodostanut oman kantansa sanottuun.
Hänen vanhempansa olivat työssä hoitoalalla, ja perheessä oli ”aina puhuttu kaikesta”, mutta Eevi alkoi tiedostaa, että puhuminen oli ollut enemmän jokaisen yksinpuhelua kuin tasaveroista keskustelua.
Sinänsä erilaiset pohdiskelut asioista ja asiayhteyksistä oli varmasti ollut hyvää ja totuudellista, mutta läsnäoloa ja läheisyyttä se ei ollut opettanut.
Puhumalla enemmänkin pidettiin toiset etäällä, kuin että olisi asetuttu mieluummin hiljaisuuteen, läsnäoloon ja suoraan kontaktiin, siihen ei-tietämisen tilaan, missä otetaan toinen avoimesti ja suoraan vastaan, eikä tiedetä toisen puolesta tai mustavalkoisesti, miten asiat ovat, tai niiden pitäisi olla.
Eevi ei tosiaan ”osannut” kysyä toiselta suoraan, vaan ensin ikään kuin keskusteli asian mielessään ja esitti sitten sen toiselle, ja usein oli jo tehnyt kantansa valmiiksi oman olettamuksensa pohjalta.
Näin häneltä jäi oleellisia tosiasioita sekä omasta että puolison todellisuudesta näkemättä.
Hän ei ollut ”osannut” kyseenalaistaa Alpon ristiriitaista toimintaa siitä millaisen puolison ja elämän hän puheillaan kertoi haluavansa ja minkälaisen puolison ja elämän hän lahjoillaan ja toiminnallaan kertoi haluavansa. Eevi itse ei ollut pysähtynyt myöskään kysymään mitä hän itse haluaa. Hän oli rakastunut Alpoon ja halusi yhteisen elämän hänen kanssaan, mutta he eivät olleet koskaan unelmoineet yhdessä, eli puhuneet siitä, mitä kumpikin toivoo elämänsä olevan 5 / 10 / 15 vuoden kuluttua. Ei ennen tätä muuttopäätöstä.
ALPOKAAN EI kieltänyt raivostumisiaan, mutta hän halusi nähdä syyn olevan pelkästään jossakin Eevin sanomisessa tai tekemisessä, eikä halunnut nähdä omassa toiminnassaan mitään ristiriitaa.
Kun Eevi alkoi tunnistaa paremmin omaa tilannettaan, niin hän huomasi olevansa hämmennyksen alla surullinen ja vihainen, vaikka hän oli aikaisemmin nähnyt vain Alpon vihaisena. Alkoi myös näyttäytyä siltä, että Alpo ”tarvitsi” Eeviltä kontrollia ja hoivaa, mutta ei suoraan ilmaistuna, vaan riitojen jälkipuintina. Eevi ikään kuin puhui asiat takaisin järjestykseen, ja ”kaikki oli taas hyvin”, vaikka yhteistä tasaveroista keskustelua ei oltu käyty, eikä mitään oikeasti ratkaistu.
Nyt he olivat tilanteessa, missä tarvittiin yhteinen ratkaisu ja siihen sitoutuminen.
Erään ison riidan, ”katastrofin” jälkeen Alpo ja Eevi olivat molemmat tapaamisessa paikalla. Heidän kodissaan oli ollut jälleen kerran työhön liittyvä tilaisuus, oli tanssittu ja viihdytty pitkälle yöhön, ja jälkeenpäin riidelty.
”Minun kodissani vaimoni ei suutele vieraita miehin, se on jo kyllä liikaa”.
Terapeutti tarttui sanaan ”liikaa”, ja kysyi ”mikä on sopivasti”.
Tilannetta alettiin käydä läpi. Alpo ja Eevi alkoivat sillä kertaa paremmin nähdä kummankin osuutta tapahtumissa. He alkoivat myös molemmat olla väsyneitä tilanteeseen, ja eroon ”ajautuminen” oli alkanut olla molemmille todellisempi vaihtoehto, siitä huolimatta, että he molemmat edelleen sanoivat haluavansa yhdessä ”uuteen seikkailuun”.
Tuossa tapaamisessa he molemmat tekivät kuitenkin aivan uusia oivalluksia siitä, ”mistä kaikki aina alkaa ja mihin kaikki aina päätyy”.
USEINMITEN YHTEISISSÄ tapaamisissa ennen kotiinlähtöä riita ryöpsähti uudelleen pinnalle, vaikka oli näyttänyt siltä, että he olivat saaneet asioita auki. Niin kävi nytkin.
He molemmat pelkäsivät läheisyyttä niin paljon, etteivät ”uskaltaneet” palata kotiin ystävällisissä väleissä.
Tämä riitely, joka teki läheisyyden tyhjäksi, oli tuonut heidät tähän tilanteeseen, mutta myös alunperin yhteen.
Molemminpuolinen läheisyyden pelko oli ollut heidän kummankin tiedostamaton motiivinsa aloittaa suhde ja pysyä suhteessa.
Tuon tapahtuman jälkeen terapeutti oli järjestänyt niin, että seuraavan yhteisen tapaamisen jälkeen hän olinkin vapaa. Ja kun Alpo ja Eevi taas kerran päätyivät näennäisen ratkaisun jälkeen huutamaan toisilleen, terapeutilla olikin aikaa haastaa heidät katsomaan, mitä tässä lopussa myös toistuvasti tapahtuu.
Yhdessä he saivat näkyviin, ihan vuorosanojen kautta, mitä kukin oli sanonut ja mitä tunteita heillä kummallakin oli, ja mistä ulospääsy löytyy.
Ulospääsy olisi ajattelussa ja toisenlaiseen toimintaan yhdessä sitoutumisessa.
Olimme kaikki väsyneitä, mutta heistäkin tuntui, että tuossa oli jotain hyvin oleellista heidän elämästään yhdessä.
Eevi perui viestillä seuraavan ajan, koska ”Alpo on sitä mieltä, että terapia ei meitä auta”, eikä terapeutti kuullut heistä sen jälkeen.
EEVI OTTI YHTEYTTÄ puolentoista vuoden kuluttua. Hän oli palannut Suomeen yksin, ja työskentelyn alun fokus oli nyt järkytys siitä, miten hän ei ollut tiedostanut, että Alpolla oli tässäkin suhteessa ollut rinnakkaissuhteita.
Suhde erääseen ”vain kollegaan”, joka oli myös siirtynyt töihin yrityksen ulkomaan yksikköön, olikin osoittautunut vakavaksi. Eevi oli silloin tajunnut itsekin olleensa koko ajan ”vain rinnakkaissuhde”.
Aloitettuaan yksilöterapiansa, hän halusi omalta osaltaan katkaista omaan kiintymyssuhteeseensa liittyvät esteet, niin ettei hänen oma läheisyyden pelkonsa enää ohjaisi häntä.