Sinikka oli ollut neljä viikkoa sairaalahoidossa masennuksen takia. Hän oli naimisissa Eeron kanssa, eikä heillä ollut lapsia. Hän oli tehnyt kahta työtä ja ollut useamman vuoden ajan perheen pääasiallinen elättäjä. Nyt hän oli myös työnteosta perin uupunut. Puolisot olivat yhdessä toimeentuloasian näin suunnitelleet ja sopineet, mutta kuten Eero terapeutille myöhemmin kertoi ”sata kertaa sanoneensa”, että Eevan olisi pitänyt jo aikaisemmin ”puhaltaa peli poikki”.
Pariskunta tuli terapiaan siksi, että Sinikka oli niin vaikeasti masentunut. Molemmat puolisot halusivat tietää, mikä ajoi heidät tähän tilanteeseen, ja miten he voisivat toimia toisin – voida paremmin yhdessä.
He molemmat kokivat suurta voimattomuutta. Tosiasiallisesti heillä oli paljonkin asioita, joiden muuttaminen ei olisi ollut kovinkaan mutkikasta. Heidän yhteinen mielikuvansa tilanteesta oli kuin iso ilmapallo olisi valunut tyhjäksi. Kummallakaan ei ollut voimia ”puhaltaa siihen enää ilmaa”.
Ensimmäinen yhteinen havainto oli, että he olivat joka tapauksessa jaksaneet hakeutua yhteistuumin käsittelemään asiaansa, joten jotain voimavaroja siis oli yhä.
USEIMMITEN PARISKUNTIEN ”neuroosit” sopivat toisiinsa kuin lukko ja avain. Kun pariskunta alkaa keskenään ja sitten jonkun ulkopuolisen, ystävän tai ammattilaisen kanssa ihmetellä, mistä oikein on kysymys, kun ”elämästä on tullut niin hankalaa”, niin on auttavaa pysähtyä heidän kummankin omaan kokemukseen siitä, miksi he alunperin valitsivat toisensa.
Samalla tavalla kuin ihastumisessa ja rakastumisessa puolisot kokivat sopivansa toisilleen positiivisella tavalla, niin nyt he sopivat toisilleen myös kielteisellä tavalla.
Jokainen henkilö ja pariskunta voi vain itse tietää ja oppia tiedostamaan suhteensa laadun.
Silloin, kun kyseessä on tiedostamaton ”pakko” toistaa jotain, niin suhde ei ole tasapainoinen eikä tasaveroinen, ei se erillinen ja autonominen, vapaaseen sitoutumiseen ja keskinäiseen rakkauteen ja kiintymykseen pohjautuva liitto.
Kirjallisuudessa puhutaan ainakin kolmesta mallista, pakonomaisesta, tukahdutetusta sekä kauas ja lähelle -mallista, missä puolisot sopivat toisilleen ”kuin avain ja lukko”.
Siinä toinen puoliso tiedostamattaan odottaa toiselta joko emotionaalista tai konkreettista vastausta odotukseensa ”pidä minusta huolta”, ja toisella on sitten siihen sopiva ”avain”, eli oma tiedostamaton tarpeensa tulla sillä tavalla tarvituksi. Ihminen on oppinut toteuttamaan läheisyyttä sillä tavalla. Joskus tilanne voi olla niin lukossa, että kumpikin kokee sen olevan suhteen, jopa elämän elinehto. Vaatimus, johon on ”pakko” vastata.
Se saattaa tuntua samanaikaisesti sekä kuristavalta että tyydyttävältä. Jopa siltä suurelta rakkaustarinalta, missä tarvitaan toista yli kaiken muun ja rakastetaan raivokkaasti – suurin riidoin ja suurin sovinnoin.
Sinikan ja Eeron malli oli tukahdutettu, depressiivinen malli.
KUN SINIKAN JA EERON suhteen historia ja tilanne alkoi avautua, niin he molemmat totesivat ”tarvitsevansa” vahvaa, kriittistä kontrolloijaa ja molemmat tiedostivat myös kärsivänsä siitä. Tuon ”toisessa olevan” kontrolloijan edessä he mukautuivat asioihin, mitä kumpikaan ei halunnut. Se toisaalta ”söi hapet” suhteesta ja toisaalta kerrytti katkeruutta toista kohtaa. Nyt kumpikaan ei enää jaksanut eikä halunnut keinotekoisesti ”puhaltaa ilmaa vuotavaan palloon”.
Oli keksittävä yhteisiä keinoja purkaa masentumisen malli.
Mukautumiseen, miellyttämiseen alkuperäisenä selviytymismallina kasvanut henkilö voi näyttäytyä ”masentuvana persoonallisuutena”. Hän saattaa olla energinen, paljon tekevä ja asioihin rohkeasti tarttuva, ja sitten taas toistuvasti ikään kuin täysin maassa, energiaton, ”lysähtäneenä”, kuin se tyhjä ilmapallo.
Silloin henkilön on vaikea vastata muitten ja ympäristön ärsykkeisiin spontaanisti, eikä hän välillä pysty tarttumaan yksinkertaisimpaankaan tehtävään. Surumielisyys saattaa olla muillekin olemuksessa aistittavissa, vaikka elämässä ei olisikaan erityisen vakavia vaikeuksia tai suruja, tai kun elämässä on ”hyvä jakso”. Henkilö on saattanut kuvailla itseään ”aina” melankoliseksi tai syvälliseksi persoonaksi. Syvällinen ja viisas hän voi ollakin.
Syvällisyys ja elämän raadollisten puolien tiedostaminen ei tarkoita ilon kieltämistä. Eikä ilon ja elämän keveyden tunnistaminen tarkoita ”tyhmää pinnallisuutta”. Kysymys on, miten nämä elämän eri puolet on tasapainossa meissä ja tunne-elämässämme.
MUUTOSPROSESISSA USEIN toinen puoliso kärsii masennuksesta. Jossakin elämänvaiheessa tai -tilanteessa hän sitten alkaa esittää itselleen kysymyksiä, tai jonkin vaikean voimattomuusvaiheen aikana joku ulkopuolinen, työterveyshuolto, esimies, ystävä alkaa esittää kysymyksiä.
Kun tämä henkilö sitten alkaa oman prosessinsa, on hyvä haastaa myös toista puolisoa mukaan tai liittymään esimerkiksi omaisille tarkoitettuun vertaisryhmään. Hänkin tarvitsee tukea, puolisona, mutta myös samat jaksamisen kysymyksensä ja mahdollisen oman masennuksen tunnistamisen vuoksi.
Masennusjaksot seuraavat toisiaan usein tietyn kaavan mukaisesti. Henkilö itse, samoin kuin läheiset, ovat tottuneet, että ”elämä nyt on tätä”.
Miellyttämiseen selviytymiskeinonaan kasvanut ihminen on valinnut tiedostamattaan elämäänsä ihmisiä, puolison, ystävän, työtoverin, työyhteisön, joka käyttäytyy kriittisesti ja valtaa käyttäen.
Henkilö on saattanut ikään kuin valita heidät korvaamaan lapsuuden valtaa käyttäviä vanhempihahmoja.
Masentuva, itseään pienentävä, olosuhteisiin mukautuva henkilö toistaa lapsuuden mallia toiveena, että toistamalla jokin ratkaisematon kysymys ratkeaa.
Tai hän saattaa vetäytymällä surumielisyyteen, yksinäisyyteen tiedostamattaan olettaa ja odottaa, että odottamalla se jokin kesken oleva ratkeaa.
Oman ajan ja tilan ottaminen, yksin oleminen ja lepääminen on meille kaikille tarpeen, mutta silloin ei vetäydy yhteydestä pois, eikä koe elämää tai omaa elämäänsä toivottomana, ja että ”siellä jossakin on jotain, mitä kaipaan”.
KAKSI MASENTUNUTTA puolisoa todennäköisesti ovat molemmat sisäistäneet kokemusmaailmaansa kriittisen ja mukautuvan puolen, joita toistaa itseään ja toista kohtaan. Näin oli Sinikan ja Eeron kohdalla.
Sinikka oli työskennellyt kirjastonhoitajana tavatessaan Eeron. Eero taas oli opiskellut kaupallisella alalla ja oli nyt myyjänä urheiluliikkeessä. Heillä kummallakaan ei ollut muuta varallisuutta kuin työstä tuleva tulo. Seurustelun ja yhteen muuttamisen jälkeen Eero alkoi tiedostaa, että hän haluaisi kuitenkin toteuttaa nuoruuden unelmansa, ja lähteä opiskelemaan arkkitehtuuria. Hän kirjoittautui yliopistoon ja Sinikka jatkoi työssään nyt perheen tärkeimpänä toimeentulon tuojana.
Keskustelujen myötä Eero tuli tietoisemmaksi, että hän pelkäsi menettävänsä autonomiansa, koska oli nyt taloudellisesti riippuvainen Sinikasta, vaikka Sinikka oli alun perin ja koko ajan kannustanut Eeroa opiskelemaan ja he molemmat kokivat liiton olevan se, mitä he halusivatkin.
Eeron tilanteeseen liittyvä pelko oman autonomian menettämisestä sai hänet ahdistuneeksi ja kriittisyys hänessä vahvistui kohtuuttomaksi riitaisuudeksi.
Kun Eero muuttui hyökkääväksi ja vihaiseksi Sinikka puolestaan muuttui ahdistuneeksi ja masentuneeksi.
PARITERAPIASSA ALKOI hahmottua mahdollisuuksia päästä tuosta kuviosta ulos. Eero sai vahvistusta sille, että hän voisi myös suhtautua itse enemmän huumorilla vihanpurkauksiinsa, jotta hän ei olisi niin pelottava.
Eero alkoikin onnistua siinä, mikä oli hänelle itsellekin helpottavaa. Vaikka ahdistuksen ja aggression alla oleva pelko ja epävarmuus vaikuttivat edelleen, niin aggressiivisen käyttäytymisen jälkeinen syyllisyys, häpeä, masentuminen myös hellitti, ja auttoi häntä parempaan ajatteluun.
Sinikka ei ollut vain työllään kattanut suurinta osaa heidän perustarpeistaan, vaan ylläpiti isohkoa asuntoa, jota he kunnostivat. Sinikka nautti siitä ja myös ruuanlaitosta ja sisustamisesta. Eero ei koskaan kritisoinut Sinikkaa näissä, mutta ei hän erityisesti kiittänytkään. Jos Sinikka väsyneenä valitti työmääräänsä, Eero saattoi kommentoida, että Sinikka voisi vain tehdä vähemmän ja eihän hän ”vaadi” Sinikalta sitä kaikkea.
EERO ALKOI MUISTAA, että hänen omat vanhempansa kritisoivat häntä siitä, että ”hän piti kaikkea itsestään selvänä”. Eero ei ollut koskaan lapsena tajunnut mitä se tarkoitti, koska ei ollut käyttäytynyt mitenkään holtittomasti. Siksi kommentti oli tuntunut epäoikeudenmukaiselta, mutta hän oli kokenut sen takia myös syyllisyyttä, jota oli vaikea kohdistaa, edes ymmärtää, ja jonka edessä oli vaikea puolustautua.
Terapian aikana Eero alkoi nähdä nämä kommentit vanhempien oman taustan peilinä ja vaikeutena ilmaista suoraan niin kritiikkiä kuin kiitostakaan.
Eeron isä ei ollut myöskään kehunut tai kiittänyt puolisoaan, Eeron äitiä. Asian oivaltaminen oli hänelle helpotus. Asia oli ollut myös hänen vanhempiensa välinen, koskaan ratkeamaton kiista.
Eero kertoi lapsena voineensa huonosti, ”olleensa masentunut” ja vetäytynyt. Tässä vaiheessa Eero alkoi tietoisesti kiinnittää huomiota enemmän Sinikan rooliin ja tehtäviin perheessä ja antaa myös suoraa kiitosta. Sinikka teki noita asioita mielellään, eikä tarvinnut kiitosta ”lapsen lailla vanhemman antamasta tehtävästä”, vaan heidän keskinäisen suhteensa ja läheisyyden ja nähdyksi tulemisen ”liimana”.
Silloin kun Sinikkaa alkoi pelottaa Eeron aggressiivisuus, heidän välinen tilanne muuttui riidaksi, jossa molemmat puolustautuivat ja hyökkäsivät.
Mukaan otettiin harjoitus. Seuraavan riidan puhjettua jompikumpi tai molemmat opettelisivat sanomaan ”tuo tuntui pahalta, oliko tarkoituksesi loukata”.
Useimmiten vastaus oli, että ei ollut tarkoitus, eikä rähinä jatkunut. Sinikka ja Eero eivät kumpikaan kohdistaneet toiseen ”tappavaa raivoa”, eli henkilöön kohdistuvaa nimittelyä tai erolla uhkaamista, mikä tuhoaa itsetuntoa ja luottamusta, mutta he molemmat ”keräsivät viha-merkkejä”, eli ”oikeutuksia raivostua”.
”Oikeus raivostua” kertoo aina, että on jo kertynyt suoraan puhumattomia asioita ja suoraan ilmaisemattomia tunteita.
Tehtäväksi muodostui saada kiinni, mitä tiedostamatonta ja ilmaisematonta kumpikin keräsi.
OSOTTAUTUI, ETTÄ Sinikka pelkäsi ”kuollakseen” hyväksynnän menettämistä, lähisuhteessa erityisesti, mutta myös työssä ja ystävien kanssa.
Hän teki koko ajan ”vähän liikaa”, sekä työtä ja tehtäviä, mutta hän kantoi myös työtovereiden ja ystävien murheita. Sinikka oli alle kouluikäisenä käynyt läpi vakavan sairauden ja siihen liittyvän leikkausten sarjan. Koko toipilasajan häntä oli hoitanut lastenhoitaja, vaikka hänen äitinsä oli ollut kotona tuona aikana. Sinikka alkoi muistaa ajatelleensa lapsena, että hänessä täytyy olla jotain vikaa, kun kerran oma äiti ei halua hoitaa häntä, vaikka hän on sairas. Lapset saattavat kokea niin, jos joku muu hoitaa heitä oman vanhemman ollessa paikalla, eikä asiaa puhuta.
Sinikan pelko hyväksynnän menettämisestä sai hänet reagoimaan suureella pelolla, hädällä. ”Aivan kuin joku olisi juuri kuollut”, kuten Eero ilmaisi.
Heidän kummankin pelko, Eeron autonomian pelko ja Sinikan hyväksynnän menettämisen pelko vaikutti heidän suhteessaan ja elämässään vastavuoroisesti läheisyyden pelkona.
Riidat, rähinät tietysti itsessään aina estivät ja tekivät tyhjäksi kaiken mahdollisen läheisyyden. Riidan jälkeen oli aina ”raavittava kasaan” tarvittava luottamus päästää toinen lähelle ja itse haluta toisen lähelle.
MUUTETTUAAN AIKOINAAN kotoa omilleen Sinikka oli tottunut puhumaan päivittäin äitinsä kanssa puhelimessa. Nyt hän kuitenkin kertoi olevansa aina puhelujen jälkeen poissa tolaltaan. Sinikka alkoi tiedostaa tilannetta ja pohtia miksi hän jatkaa tätä, vaikka hän ”ei saa puheluista muuta kuin pahaa mieltä”.
Tuo heidän äiti – tytär suhteensa alkoi myös näyttäytyä yhtenä masennuksen taustatekijänä. Äiti eikä hänen tilanteensa tarvinnut mitään erityistä tai päivittäistä huomiota tai Sinikan apua. He olivat juuttuneet tilanteeseen, missä tytär raportoi arkeaan ja äiti kommentoi tyttärensä arkea.
Sinikka alkoi irrottautua tästä negatiivisesta symbioosista miettimällä kenelle hän oikeasti haluaisi puhua, äidin sijaan tai lisäksi, kun halusi jakaa elämäänsä tai tarvitsi arjen kysymysten yhdessä pohtimista. Äidillä ja alkuperäisellä perheellä oli tietysti oma tärkeä paikkansa Sinikan elämässä, eikä hän halunnut, eikä ollut tarpeen mitenkään hylätä äitiä, mutta hän oli jäänyt tiedostamattaan ikään kuin toivomaan ja varmistamaan sitä hyväksyntää, minkä hän koki lapsuudessa menettäneensä.
Hän ei ollut uskaltanut ”ottaa riskiä menettää se kokonaan”, jos olisi eriytynyt omaksi autonomiseksi, aikuiseksi tyttäreksi, joka ei enää tarvitse äidin jatkuvaa läsnäoloa. Pelko menettää hyväksyntä oli tiedostamattomasti ollut niin suuri, että hän oli juuttunut mielipahaa aiheuttavaan tilanteeseen, vaikka kasvun ja eriytymisen myötä olisi ollut mahdollista päätyä kahden tasavertaisen suhteeseen ja läheisyyteen. Ja ainakin tulla tietoiseksi oliko se heidän kahden välillä mahdollista.
Sinikan äidillä oli tietysti oma tiedostamaton tarpeensa ja mallinsa läheisyydestä, missä hän piti aikuisesta tyttärestä huolen nimissä kontrollilla kiinni.
SINIKAN KOTITEHTÄVÄ oli jättääkin soittamatta, kun hänelle tuli (automaattinen) ”pakollinen olo” soittaa tälle ja soittaa sen sijaan ystävälleen.
Tämä tarkoitti myös valintaa sietää muutoksen ja toisin tekemisen aiheuttama epävarmuus ja pelko siitä, että ”suuttuuko äiti, mahtaako loukkaantua, kestääkö äiti ja tapahtuuko suhteelle jotain pahaa tai peruuttamatonta”.
Sinikka kertoi, että alkuun oli ollut lähes mahdotonta olla vastaamatta, kun hän näki äidin soittavan, ja oli välillä ahdistuneena ja kyyneleet valuen odottanut, että äiti lopettaa, ja sitten soittanut ystävälle kertoakseen tästä. Sinikka tarvitsi luvan, suunnitelman ja toisen henkilön tuen voidakseen olla ottamatta vastaan enää kielteisiä viestejä alkuperäiseltä vanhemmalta, ja katkaistakseen kaavan, mihin he olivat ajautuneet. Ei äitikään tilanteessa hyvin voinut, vaikka ei osannut heidän välistään läheisyyden mallia muuttaa.
Kun Sinikka rajoitti puhelinkeskusteluja äitinsä kanssa, eli hän ei enää kuunnellut mukautuen alkuperäistä vanhempaansa, hän kuuli kritiikkiä ja vaatimuksia vähemmän myös sisäisenä puheenaan. Hän alkoi olla lyhyemmän aikaa voimaton, huonommuutta kokien ja masentunut. Näin Sinikalla alkoi olla tilaa ja turvallisuutta alkaa ajatella itse. Hän ei enää mukautunut toisen, oli se sitten puoliso, työtoveri tai äiti, kritiikkiin.
EERO PUOLESTAAN lupasi ”laittaa kuonokoppaa” omalle aggressiivisille reaktioilleen. He olivat alkaneet myös yhdessä nauraa tilanteelleen ja toisilleen.
Huumori on hyvä apuväline ja vahvistaa läheisyyttä, kun se ei ole toista häpäisevää, vaan yhdessä nauramista kummankin tilannetta tunnetasolla ymmärtäen.
Ja sitoutuminen yhdessä uuteen tapaan ilmaista läheisyyttä, niin kömpelöitä kuin me siinä alkuun ollaankin, puolestaan luo turvallisuutta myös vapauttavaan nauruun.
Sinikan ja Eeron suhteessa Sinikka oli ollut niin tottunut olemaan masentunut, että hän koki pitkään paradoksaalisesti ahdistusta, kun ei enää saanutkaan kontrolloijan huomiota, ja hän huomasi uudelleen ja uudelleen tiedostamattaan vastustaneensa tunteiden muuttumista.
Oli vaikea luottaa, että hyväksyntä ja ilo voisikin olla mahdollista. Kielteinen huomio oli ollut se huomiotta kokonaan jäämisen parempi vaihtoehto.
Masentuminen, suru, kalvava kaipaus oli ollut lapsen selviytymismalli yksinäisyyteen ja epätietoisuuteen, ja myös yritys siten viestiä, että kaipaa aitoa ja hyväksyvää nähdyksi tulemista.
Voi olla vaikea vaihtaa strategiaa suoraan viestintään ja vaikea luottaa, että ”riskinotto” kannattaa.
Myöhemmin, kun Sinikan ja Eeron suhde parani, heille tuli mahdolliseksi alkaa tukea toisiaan siinä, mitä he tarvitsisivat muuttaakseen omia strategioitaan.
Sinikka saattoi pyytää Eerolta vahvistusta, jota puoliso alkoikin antaa kertomalla”kyllä vain kelpaat, olet rakastettava ja minä rakastan sinua”. Pitkään Sinikka kuitenkin tunsi ja sanoi, ettei se ole totta.
Monen avioliittovuoden jälkeenkin Sinikan oli vaikea uskoa ja luottaa, että Eero todella tarkoittaisi rakastavansa, ja vasta myöhemmin Sinikka alkoi tiedostaa, että hänen itsensä oli oikeastaan vaikea uskoa itsestään hyvää.
”Juuri kun eniten pelkään hylkäämistä ja eniten tarvitsisin kuulla olevani turvassa ja rakastettu, niin kaikkein vähiten minun on mahdollista ottaa sitä vastaan, ja juuri silloin rakastan itseäni vähiten”.
Eerolle se oli alkuun vain turhauttavaa, mutta sitten syvästi hämmentävää, kun hän alkoi tiedostaa, ettei läheisyydestä kieltäytyminen ollut ”vain Sinikan keino rangaista häntä”.
Sinikan oli todella vaikea rakastaa itseään. Eerolla oli ollut parempi perusturvallisuus alkuperäisessä kasvuympäristössään. Vanhempien jännitteestä huolimatta hän oli kokenut heidän kuitenkin aidosti halunneen nähdä hänet sellaisena kuin hän oli ja tukevan siinä.
Kun puolisoilla on kontrolloinnin ja mukautuvan keskinäinen lukkotilanne, mutta he haluavat parantaa tilannettaan, niin tilanteessa on mahdollista aika nopeastikin tuoda parempaa ajattelua mukaan, ja alkaa toimia toisin.
Toista tukevat ja kannustavat viestit ja teot alkavat vähentää kriittisen kontrollin voimaa.
AIKAA TIETYSTI VIE saada alkuperäiset, tiedostamattomalla tasolla vaikuttavat viestit tietoisuuteen ja sitten vielä arjessa purkaa se, mikä tarpeen on, mutta kun molemmat siihen sitoutuvat, prosessi on itsessään läheisyyttä vahvistavaa ja palkitsevaa, sekä monesti hauskaa myös, kaikkine hölmöine tilanteineen.
Se on jo tavoite, mihin pyritään, parempaan läheisyyteen, toisensa näkemiseen ja läheisyyteen.
Kun molemmat alkavat tottua siihen, että huomio ja vuorovaikutus alkaa olla hyväksyvää ja tukevaa, niin voimattomuus, masentuminen alkaa vähitellen olla yhä vähemmän ongelma.
Silloin, kun puoliso työskentelee yksin, eikä toinen ole halukas, tai oma tai yhteinen työskentely ei ole hänelle mahdollista, niin samalla tavalla voi alkaa tarkastella tilannetta, vuorovaikutusta ja mihin tiedostamattomaan tarpeeseen henkilö on alunperin valinnut puolisonsa vastaamaan.
On hyvä tunnistaa ne fraasit ja luonnehdinnat, mitä henkilön ”kriittinen minä” mielellään käyttää. Kun henkilö alkaa tunnistaa nämä avainlauseet, joita hän toistaa puolisolleen, lapsilleen, työtovereilleen tai toistaa niitä mielessään itselleen, silloin on mahdollista ajatella, mitä muuta voisi sanoa, ajatella, nähdä.
Myötätuntoinen puoli meistä voi kritiikin sijaan päättää antaa myönteistä palautetta itselle ja toiselle, ja siten murtaa totuttua tunteiden ja vuorovaikutuksen kaavaa.
Myönteinen huomio, aina kun se on tilanteenmukaista, sekä aina toisen ihmisen ainutkertaisuuden näkeminen, auttaa tasapainoisempaan ja toimivampaan tapaan elää.
Erityisesti masentuvan on tärkeää tietoisesti oppia hyväksymään ja ottamaan vastaan ehdoton hyväksyntä, rakkaus, eikä vain suoritteisiin kohdistuva hyväksyntä.