Eira, 40, tunsi väsyneensä avioliitossaan Sakarin kanssa. Hän huomasi alkaneensa ajatella, ettei kaikki ole kohdallaan, ettei suhteen pitäisi olla näin hankala. Eira tunsi joutuvansa kyllästymiseen asti vahvistamaan miehelle jotain, mikä ei näyttänyt koskaan olevan riittävästi. Eira koki olevansa kuin rikkinäinen levy, joka enää edes kuuntelematta, mistä on kyse, vahvisti kaiken olevan hyvin, kaiken sujuvan mainiosti, tajuamatta, miksi Sakari tarvitsee moista toistoa vuodesta toiseen. Eirasta oli alkanut tuntua siltä, että hän ymmärtää ja tukee miestään jo oman itsensä kustannuksella.
Eira muisti heidän suhteensa alun olleen hyvä. Hänen oli ollut hyvä Sakarin kanssa. Mutta juuri nyt Eirasta tuntui aivan päinvastaiselta, vieraalta ja etäiseltä. Samalla tavalla kuin ihastumisessa ja rakastumisessa hän oli kokenut Sakarin sopivan hänelle positiivisessa mielessä, niin nyt hän koki olevansa ”lukossa” suhteessa Sakariin kielteisellä tavalla.
Useimmiten pariskuntien ”neuroosit” sopivat toisiinsa kuin lukko ja avain. Kun pariskunta alkaa keskenään ja sitten jonkun ulkopuolisen, ystävän tai ammattilaisen kanssa ihmetellä, mistä oikein on kysymys, kun ”elämästä on tullut niin hankalaa”, niin on auttavaa pysähtyä heidän kummankin omaan kokemukseen siitä, miksi he alun perin valitsivat toisensa.
Terapiassa on niin, että kun tietoinen työskentely alkaa, asiakas käy läpi, usein kuvana ja kysymyksinä, kummankin puolison tarinan siitä, miten he tapasivat, mikä toisessa veti puoleensa, miten sitoutumisen päätökset tehtiin, ja mihin yhdessä sitouduttiin.
Jolloin päästään selkeämmin kohtaan ”on tapahtunut jotain”. Miten puolisot tunnistavat, vai tunnistavatko he, sen ”hetken” tai elämänvaiheen”, kun ”jotain tapahtui ja alkoi olla hankalaa”? Ja miksi juuri siitä ei puhuttukaan tai ei osattu puhua suoraan.
Siksi, että ei olla puhuttu suoraan, pariskuntana ollaan alettu etääntyä toisistaan, ja näin elämä, etenkin läheisyys, on muuttunut hankalaksi, eivätkä puolisot olekaan enää osanneet palata toistensa luo.
Kumpikin on alkanut voida huonosti, mutta kumpikaan ei ole osannut auttaa itseään eikä suhdetta taas suoraan ja avoimeen yhteyteen.
Samalla tavalla kuin ihastumisessa ja rakastumisessa puolisot kokivat sopivansa toisilleen positiivisessa mielessä, niin nyt he ovatkin ”lukossa” kielteisellä tavalla.
Usein sen takana, mistä ”ei vain saa kiinni”, on jotain tiedostamattomia odotuksia ja tarpeita toista kohtaan. Ne voivat olla jotain, mitä ei ole halunnut tai osannut suoraan toiselle ilmaista tai jotain, mistä ei ole itsekään tullut tietoiseksi.
Jos kysymys on enemmän arjen tasolla olevista odotuksista, niin niiden ilmaiseminen lopulta suoraan ja ääneen helpottaa kumpaakin ”ai tästäkö on kysymys, kyllähän me tähän ratkaisu löydetään..”
Silloin, kun on kysymys tiedostamattomalla tasolla olevista odotuksista, on tärkeää tulla ensin tietoiseksi, kummankin omastaan ja myös toinen toisensa odotuksista, ja sitten tietoisesti yhdessä keskustella miten kumpikin voisi saada tarpeensa tyydytetyksi.
Voiko toinen vastata niihin kokonaan tai osittain, ja missä kysymyksissä henkilön onkin hyvä löytää omia keinoja auttaa itseään tai kääntyä perheen ulkopuolisten ihmisten puoleen.
Puolisot ovat suhteen alussa saattaneetkin vastata myös toistensa tiedostamattomiin tarpeisiin, mutta vanhemmuuden, työn, ja muun elämän muuttumisen paineessa he saattavat tulla kyvyttömiksi tai haluttomiksi jatkamaan ”toisen ymmärtämistä itsen kustannuksella”, ja tilanne on alkanut kriisiytyä.
Kun me emme uskalla tai osaa ilmaista suoraan omaa tilannettamme, oli se sitten jokin selkeä toive tai tarve tai enemmän jokin epämääräinen hämmennyksen, surun, vihan, loukkaantumisen, pelon tunne, niin toistamme jotain alkuperäisissä kiintymyssuhteissa kesken jäänyttä kielteistä mallia.
Olemme ikään kuin ”riippuvaisia, neuvottomia lapsia”, joka ei uskalla ilmaista tarpeitaan hylkäämisen pelosta tai on oppinut, ettei ”minun tarpeeni tule kuitenkaan kuulluksi”.
EIRAN JA SAKARIN tilanteen kriisiytyminen nosti esiin ikään kuin ”rikkinäisen levyn”, joka ”pakkomielteisesti toisti samaa laulua”, niin kuin he tilanteen kuvasivat. Sakari haki toistuvasti vahvistusta puolisoltaan, joka väsyi uudelleen ja uudelleen vahvistamaan jotain, mikä ei näyttänyt koskaan olevan riittävästi.
Alun perin he olivat toisensa valinneet sopimaan kummankin tiedostamattomaan tarpeeseen, mutta heidän tilanteessaan Eira oli se, joka ensin alkoi tietoisesti ajatella, että tässä ei ole kaikki kohdallaan, ettei suhteessa pitäisi olla näin hankalaa.
Kirjallisuudessa puhutaan ainakin kolmesta mallista, missä puolisot ovat kuin avain ja lukko -tilanteessa.
Siinä toinen puoliso tiedostamattaan odottaa toiselta joko emotionaalista tai konkreettista vastausta odotukseensa ”pidä minusta huolta”, ja toisella on sitten siihen sopiva ”avain”, eli oma tiedostamaton tarpeensa tulla sillä tavalla tarvituksi. Hän on oppinut toteuttamaan läheisyyttä sillä tavalla.
Joskus tiedostamattoman kautta vallalla oleva tilanne voi olla niin lukossa, että kumpikin kokee sen olevan suhteen, jopa elämän elinehto.
Sanoittamaton vaatimus, johon toisen on ”pakko” vastata. Vaatimus saattaa tuntua molemmista samanaikaisesti sekä kuristavalta että tyydyttävältä. Tulkinta kokemukselle saattaa olla jopa se suuri rakkaustarina, missä tarvitaan toista yli kaiken muun ja rakastetaan raivokkaasti, suurin riidoin ja suurin sovinnoin.
Jokainen henkilö ja pariskunta voi vain itse tietää ja oppia tiedostamaan suhteensa laadun.
Silloin kun kyseessä on tiedostamaton ”pakko” toistaa jotain, niin suhde ei ole tasapainoinen eikä tasaveroinen, ei se erillinen ja autonominen, vapaaseen sitoutumiseen ja keskinäiseen rakkauteen ja kiintymykseen pohjautuva liitto.
Kirjallisuudessa puhutut kolme mallia ovat
- pakonomainen (mikä näyttäytyi Sakarin ja Eiran tilanteessa)
- tukahdutettu malli
- kauas ja lähelle -malli
Useimmiten toinen puoliso kyllä tunnistaa itsessäänkin saman toiveen, kuin mihin hänen odotetaan vastaavan, mutta ei osaa tunnistaa, ettei hänen kuulu vastata siihen. Hänessä itsessään oleva valmius ikään kuin antaa hänessä kaikupohjan asialle.
Kumpikin tunnistaa itsessään tuon saman tarpeen mutta myös saman vastauksen. Hoivan tai rajoittamisen tarpeen, ja että ”joku vain näkisi ja tajuaisi”.
Mikäli kumpikin on valmis pysähtymään ja tarkastelemaan, eli ajattelemaan pelkän reagoinnin sijaan, ”mitä meidän vuorovaikutuksessamme todella tapahtuu”, voi yhteinen tiedostuskin tapahtua nopeasti.
Alkuperäisissä suhteissa täyttymättä jäänyt tarve on kuin tyhjä kohta, johon tiedostamattaan kaipaa vahvistusta itsen ulkopuolelta. Silloin henkilö ei osaa auttaa itseään, ei jaksa kantaa pettymyksiä, eikä luota, että vain ilmaisemalla toiveensa ja tarpeensa, voisi saada niille terveen, toimivan tyydytyksen.
Hänen ”täytyy pakottaa” toinen vastaamaan tiedostamattomaan tarpeeseensa, koska ei luota olevansa itsessään arvokas ja tulemaan sellaisena nähdyksi. Koska ei luota, että minut halutaan nähdä itsenäni.
Henkilö on saattanut alkuperäisissä suhteissaan oppia, että ”minussa ja tarpeissani on jotain väärää, ne ovat liikaa toisille, ne ovat kiellettyjä, minulla ei ole oikeutta haluta”.
Siksi hän toistuvasti ilmaisee tarpeitaan epäsuorasti, jolloin toisen tulisi osata tulkita, aavistaa, aistia, arvata hänen todellinen tarpeensa ja vastata näistä haasteista huolimatta juuri oikeaan tarpeeseen oikein, toivotulla tavalla.
PAKONOMAISESSA MALLISSA henkilö hakee jatkuvaa vahvistusta sille, että kaikki on hyvin, mikä sen sisältö kenellekin on. Pakonomaisessa mallissa henkilö pyörittää tahtomattaan mielessään uudelleen ja uudelleen jotain itselle kielteistä ajatusta tai tulkintaa, mitä pitää totena realiteeteista huolimatta.
Samaan tapaan kuin Eiran ja Sakarin mielikuva rikkinäisestä levystä, jossa soittimen neula on juuttunut säröön.
Teema tai teemat voivat tietysti vaihdella, mutta vähitellen alkaa huomata jonkin tietyn toistuvan ajatuksen tai teeman. Tämä pakonomainen, kalvava ajatus kuluttaa henkilöä, ammentaa ikään kuin tyhjiin ja jättää hänet yleensä passiiviseksi. Hän jättää helposti toisille ohjauksen omaan elämäänsä ja tärkeisiin päätöksiin. Toisaalta henkilö saattaa ulospäin näyttäytyä hyvinkin kontrolloivana, mikä lisää ristiriitaa hänen itsensäkään tunnistaa tosiasiallinen sisäinen neuvottomuutensa.
Sakari alkoi tunnistaa itsessään juuri näitä asioita. Hän oli lähtenyt puolisonsa Eiran aloitteesta, ”pakottamana”, parisuhdeleirille, ja siellä myös Sakari oli havahtunut, että ehkä hänen ajattelussaan ei kaikki ole kohdallaan.
Ristiriita tosiasioiden ja hänen ”päässä pyörivien ajatustensa” kanssa oli tullut hänelle näkyväksi. Tai hän oli alkanut asettaa kyseenalaiseksi, että ehkä hän ei näekään asioita realistisesti.
”Ehkä se mitä oltiin puhuttu ja sovittu onkin toiselle sopimus ja totta, tai ehkä se, mitä puoliso sanoo, pitääkin paikkansa, eikä hän oikeasti ajattele tai tunne jotain muuta kuin sanoo”.
Miksi minä kuulen ja uskon toista kuin puolisoni kertoo sanovansa?
Erään kerran Sakari puhui innottomuudestaan ja hänen neutraalista suhteestaan elämäänsä ja ylipäätään elämää kohtaan.
Hän totesi, ”ettei ole koskaan varsinaisesti halunnut mitään”, ja päätyi kysymään ”miten minä sitten pääsen passiivisuudestani?”
Mikä oli myös passiivinen kysymys, mutta hänelle se oli askel siihen, että vastauksen täytyisi jotenkin löytyä hänen itsensä ja hänen suhteensa ymmärtämisestä. Että hänen täytyisi alkaa ajatella, eikä vain toistaa ”uraan juuttuneen neulan ajatusta”, tai sitten kapinoida sitä vastaan.
TERAPIASSA ILMENI, että Sakari ”tarvitsi” pakonomaisesti toistuvaa vahvistusta erityisesti naiselta. Se liittyi läheisyyteen ja seksuaalisuuteen.
Nyt hän tarvitsi sitä Eiralta, mutta sama malli oli toistunut hänen aikaisemmissa suhteissaan. Hänen piti saada kuulla, että ”kaikki on hyvin”. Itse asiassa hän tarvitsi tätä vahvistusta niin epätoivoisesti, että yhden naisen vahvistus ei riittänyt. Piti olla aina kaksi.
Kävi selville, että pysyvä, sitoutunut ja julkinen suhde oli Sakarille, hänen ”avuttomuudessaan ja voimattomuudessaan” vahvistus siitä, että on ”toiminut oikein”, että ”hänestä pidetään huolta”.
Mutta kävi myös selville, että hänen edellinen suhteensa oli edelleen olemassa, ja tämä salainen suhde ”vastasi” samaan neuvottomuuteen viestillä ”se on ok, minä ymmärrän sinua”.
Sakari ja Eira olivat naimissa ja heillä oli yksi lapsi. He olivat menneet naimisiin puolen vuoden seurustelun jälkeen Eiran tullessa raskaaksi. Sakari kuvaili tuota tilannetta ja valintojaan, että ”niinhän kuuluu tehdä”. Hänelle oli aina ollut ”itsestään selvää”, että hänellä olisi perhe, ja Eira oli tuntunut oikealta ihmiseltä perustaa perhe.
Sakari oli, Eiraan tutustuessaan, ollut on – off suhteessa. Vielä seurusteluaikanakin Sakari oli pitänyt tätä suhdetta yllä ystävyytenä. Myöhemmin hän näki, että vaikka oli helpottuneena ajatellut, että Eiran kanssa hän saisi rauhan näiltä on – off- ajatuksiltaan ja siltä, ettei tiedä mitä tehdä, niin hän tajusi tarvitsevansa myös edellistä suhdettaan ”johonkin”.
Kun Eira ja Sakari alkoivat odottaa lasta, niin tuo edellinen kumppani oli ilmoittanut, ettei hän halua olla sellaisessa tilanteessa, joko toisena naisena tai odottamassa ”toimiiko suhde”, ja että he ehkä palaisivat yhteen.
Sakarille raskaus oli ollut vastaus ”tietää”, mitä on tehtävä. Joskin, nyt myöhemmin tarkasteltuna, ei Sakari ollut aktiivisesti valinnut raskautta ja perhettä, vaan antanut ikään kuin ”kohtalon ratkaista”. Oma valinta puuttui edelleen.
Sakari oli tuolloin 35 -vuotias, ja oli kokenut painetta asettua aloilleen, erityisesti äitinsä puolelta. Sakarille avioituminen oli tapa osoittaa, ettei hänessä ollut mitään vikaa.
EIRAN PERHEHISTORIASSA oli malli, että ”kyllä miehet ikääntyessään rauhoittuvat”. Hänen äitinsä oli päättänyt odottaa oman puolisonsa, Eiran isän ”rauhoittumista”. Hänellä oli myös ollut omat ”seikkailunsa”, kun lapset olivat olleet teini-ikäisiä, mutta kumpikaan puolisoista ei ollut halunnut ”hajottaa perhettä”.
Eira oli teini-ikäisenä alkanut tajuta, että isällä oli perheen ulkopuolella toinen elämä, josta ei puhuta. Hän oli surullinen ja pettynyt äidin puolesta, mutta ajatellut, että isä on niin herkkä ja kärsii tilanteesta, koska äiti on kova ja etäinen. Nuorena hän ei ollut tietenkään osannut nähdä tilannetta kokonaisuutena.
Eiran vanhempien tilanne oli sitten sitonut häntä ajattelemaan, että nainen odottaa ja pitää huolta miehen tunteista.
Nainen pitää huolta miehestä, ja siitä, että kaikki on hyvin. Vasta aikuistuttuaan Eira oli kertonut tienneensä vanhempien tilanteen. Nuorena hän oli ollut hämmentynyt tilanteesta, ja joutunut kantamaan yksin kaikkia niitä tunteita, mitä tilanne aiheutti. Hän oli kantanut huolta kummastakin ja kumpaisenkin tunteista. Sitten kun Eira oli tajunnut, että molemmat vanhemmat todella tietävät toistensa salaisista elämistä, hän oli alkanut etääntyä molemmista. Nuori tyttö oli silloin tietoisesti myös päättänyt, että hän ei halua samanlaista suhdetta kuin hänen vanhemmillaan.
Sakari oli tiedostamaan tunnistanut Eirassa vahvan päätöksen sitoutua yhteen suhteeseen, ja tehdä kaikkensa sen eteen, pitää huolta suhteesta, ja ”hänestä”. Se oli ollut ”vastaus” hänen omaan neuvottomuuteensa, kuka hän lopulta on ja mitä hän lopulta haluaa, suhteissaan ja omassa ainutkertaisessa elämässään.
Eiran malli suhteesta oli myös pakonomainen, mutta lievemmin kuin Sakarilla. Kun Sakari myöhemmin ei enää halunnut jatkaa terapiaprosessia, Eira huomasi kuinka vaikea hänen oli nimenomaan lopettaa ”pitämästä huolta”. Hänen oli vaikea tunnistaa ja myöntää vihan tunteitaan.
Vaikka Sakarin avioliiton ulkopuolinen suhde oli Eiralle jo täysin tiedossa, hän suri enemmän Sakaria kuin osasi asettaa omaa hyvinvointiaan edelle tai edes samalle tasolle.
Eira päätti alkaa tutkia omassa terapiassaan omaan vaikeuttaan kokea itse itsensä tärkeäksi. Eira päätti myös jatkaa perhe-elämää akuutin tilanteen asetuttua uuteen kokonaisuuteen muun muassa asumisen ja lapsen kannalta.
Sakarin oli vaikea asettua ajattelemaan mikä hänen ja heidän tilanteensa realistisesti oli, ja mitä vaihtoehtoja hänellä olisi, yksin tai yhdessä Eiran kanssa. Jos Sakarikin olisi jatkanut omaa prosessiaan tavoittaakseen sen, mitä hän autonomisena itsenään haluaa, ilman suhteita, niin Eira oli edelleen tähän vaihtoehtoon valmis, ja koki sen itselleenkin hyödylliseksi.
He olisivat jatkaneet vanhempina, mutta katsoneet ”miten he kumpikin pärjäävät” ilman parisuhteeseen muodostunutta kuviota, ja nähneet haluavatko he molemmat aidosti palata parisuhteeseen.
Sakari ei halunnut jatkaa yhdessä ajattelemista, kun Eira ilmoitti, että hän haluaa erota, mikäli Sakari ei lopeta toista suhdettaan.
Eiralle oli tullut selväksi, että hänen muutoskohtansa oli lakata odottamasta, että ”hänenkin aikansa tulisi” ja lopettaa ”palvelemasta ketä hyvänsä miestä, joka sattuu olemaan saatavilla”. Eira määritteli tavoitteekseen kunnioittaa ensisijaisesti omaa ainutlaatuista elämäänsä, ja sen jälkeen vasta opetella muita tyydyttäviä rooleja elää miesten kanssa.
Eira ei halunnut myöskään enää siirtää tätä omilta vanhemmiltaan kopioimaansa parisuhdemallia omalle lapselleen.
Sakari ei koskaan suoraan ilmaissut, että hän ei halua lopettaa ”oikeuttaan” pitää omat seikkailunsa itsellään, vaan hän syytti alkuun Eiraa suhteen ja perheen rikkomisesta, ja että Eira kiristää häntä erolla”.
Näytti siltä, että Sakari hahmotti perheen ja suhteen puolisoon ”samaksi paketiksi”. Sakari halusi sekä perheen että seikkailunsa.
Kun Eira esitti eri vaihtoehtoja Sakarille edetä heidän keskinäisen parisuhteen korjaamiseksi, mutta ei enää pitänyt Sakarista huolta, vakuutellut, että kaikki on hyvin, eikä myöskään ottanut toisen naisen roolia ymmärtää, kuinka Sakarilla oli kyseisessä tilanteessa plus omasta taustastaan johtuen vaikeaa, Sakari vetäytyi. Myöhemmin, heti kun oli ”sopivaa” Sakari sitten alkoikin elää avoimesti uudessa suhteessaan.
Tässä pakonomaisessa mallissa henkilö hakee kuin lapsi vanhemman vahvistusta ajatuksilleen ja tunteilleen, ”onhan kaikki hyvin”.
Suhteessa voi myös alkaa purkaa tätä mallia, jos kumpikin puoliso tiedostaa miten se syö aitoa ja tasaveroista suhdetta ja läheisyyttä.
Puolisot voivat esimerkiksi sopia, että tuo vahvistus tehdään, mutta niin, että henkilö itse ottaa vastuun siitä, mitä tarvitsee.
Esimerkiksi, että ”tunnen epävarmuutta tässä asiassa, vaikka tiedän kyllä järjelläni, mutta tarvitsen myös sinun sanovan sen”. Puoliso voi silloin sanoa ne sanat, mitä toinen tarvitsee kuulla, tai vain esimerkiksi halata.
Toisen on tärkeää myös alkaa ilmaista suoraan, mikäli puoliso pitää hänestä huolta kysymättä ja tarpeettomasti. Tai sellaisella tavalla, mikä sisältää kontrollia tai vähättelyä, ehkä häpäisyäkin. Huolenpito voi myös olla eräs riippuvuutta ylläpitävä mekanismi, josta toinen alkaa väsyä, ellei ole osannut suoraan ja avoimesti sellaisesta kieltäytyä.
Juuri väsymisen ahdistus oli kriisiyttänyt Sakarin ja Eiran suhteen.
Sakarin olisi tärkeää oppia pitämään myös itse itsestään huolta, ja olemaan se hyvä vanhempi itselleen. Silloin hän voisi oppia tunnistamaan ja tietämään, mitä hän tarvitsee ja mitä hän elämässään haluaa, ja siten oppia vahvistamaan itselleen sen, missä hän on epävarma.
Silloin viestit realiteetteihin, mitä elämä on, ja olisivat todenmukaisia ja luotettavia.
Itse itselle hyvänä vanhempana oleminen on sekä tuota itsestään huolta pitämistä, ja itselle vahvistavien sanojen sanomista, sekä niihin syvästi luottamista, mutta itsestä huolta pitäminen on myös huolenpidon suoraa pyytämistä toiselta ja toisilta.