Pariskunnan yhteisestä kodista pois muuttamisen jälkeen Sami oli varannut itselleen ajan yksilöterapiaan siitä syystä, että ”jotain pitäisi varmaan ratkaista”. Hän ei vain tiedostanut, mikä avioliitossa oli näin pielessä. Sami kuitenkin koki, että tässä vaiheessa elämää saattoi olla hyödyllistä pohtia omia asioitaan ammatti-ihmisen kanssa, vaikka parisuhde purkautuisikin. Sillä siltä tilanne tässä vaiheessa todella vaikutti.
Samin äiti otti poikansa mielellään ”takaisin kotiin”, mikä oli Samistakin varsin luonnolliselta.
Samin puoliso, Malla työskenteli pitkiä päiviä tuntiopettajana useammassa oppilaitoksessa, ja lapset olivat siksi usein myös Mallan äidin hoidossa.
Tässä tilanteessa tuli näkyviin, että ikään kuin kummallakaan aikuisella ei olisi ollut ”mitään kiirettä” ratkaista tilannetta. Kummankin äidit olivat vahvasti tukena, mikä oli lastenlasten hyvinvoinnin kannalta hyvä asia, mutta toisaalta sekä Samia että Mallaa näytti ohjaavan tietynlainen ”älä kasva aikuiseksi”-elämäntulkinta ja halu ”päästä eroon toisesta” ilman, että tarvitsee tehdä aktiivisia ja tietoisia ratkaisuja.
Sekä Samilla että Mallalla oli oma prosessinsa lapsuudenperheessä omaksuttujen selviytymismallien ja olemassaolon tulkintojen kanssa. Prosessin alkuun he pääsivät enemmän rationaalisen ajattelun kuin henkilökohtaisen huolen kokemana. Sami perusteli terapiaa yhä ”Tässä vaiheessa elämää saattoikin olla hyödyllistä pohtia asioita.”
Samin havahtui ensin siihen, että ”ehkä arjen sujuminen ei ollutkaan riittävästi”, ja hän alkoi ottaa aktiivista roolia perheensä ja oma hyvinvoinnin puolesta, vaikka he loppupeleissä sitten olisivatkin kaksi perhettä.
Prosessin alkutilanteessa kumpikaan vanhempi ei ollut vanhemman paikalla, vaan enemmän omien äitiensä lapsina.
Selviytymismalli ”älä kasva aikuiseksi” saattaa näyttäytyä joko ylivastuullisuutena tai alivastuullisuutena.
Lapsi on saattanut omaksua, että hänen tehtävänsä, paikkansa elämässä on vanhemmista tai vanhemmasta huolehtiminen, tai sitten lapsi on saattanut omaksua elämänasenteen, että kyllä ”ne vanhemmat” lopulta tietävät paremmin, kunhan toimin vain kuten odotetaan.
Näin saattaa käydä vaikkapa silloin, kun muut sisarukset ovat j muuttaneet omilleen, valinneet ammatit ja perustaneet perheen, ja jonkun ”täytyy” jäädä jatkamaan tilaa, yritystä, vanhempien elämäntyötä, tai pitämään huolta vanhenevasta äidistä / isästä. Kyseessä voi olla vanhempien, suvun ääneenkin puhuttu toive tai sitten joku lapsista on katsonut osakseen olla perheen tarinan jatkaja. jos lapsi on tehnyt vapaan valinnan toiminnan suhteen, ei luonnollisestikaan ole kyse elämän kaventamisesta, eikä olemassaolon varmistamisesta vastaamalla muiden odotuksiin.
Silloin kun valitsee elämänsuunnan itse, ilman pelkoa hylkäämisestä tai vanhemman ”tuhoutumisesta”, niin silloin on kysymys autonomisesta elämänvalinnasta, yhtä rikkaasta kuin jos olisi lähtenyt ”omille poluilleen”.
Joskus vanhemmat viestivät tiedostamattaan ”älä jätä minua” viestiä, jos on itse esimerkiksi ”antanut kaikkensa” perheelle ja lapsille. Silloin vanhempi on saattanut sivuuttaa aikoinaan omat unelmansa joko itse jatkaakseen vanhempien elämäntehtävää tai ei ole uskaltanut tavoitella sitä, mihin intohimo olisi kutsunut.
Usein myös perheen realistinen elämäntilanne ja taloudelliset mahdollisuudet asettavat omat rajoituksensa. Silloin, kun vanhempi aikoinaan päätteli olla ”järkevä”, ja ”lopettaa haihattelun”, ja elää niin kuin ”kuuluu”, hän saattaa siirtää tiedostamattaan painetta omille lapsilleen tai yhdelle heistä, usein vanhimmalle tai nuorimmalle.
Läpikäymättöminä menetykset ja pettymykset syövät energiaa ja elämäniloa, jolloin lapsi saattaa kokea velvollisuudekseen ”maksaa takaisin” huolenpidosta tai kokea syyllisyyttä, jos ”kaikkensa meidän puolesta antanut” vanhempi ”jäisi yksin”.
Samin äiti oli aina kertonut, kuinka hän olisi halunnut opiskelemaan, mutta pienellä paikkakunnalla ei ollut hänen haluamalleen alalle mahdollisuuksia. Olisi pitänyt muuttaa toiselle paikkakunnalle. Hän oli ollut perheen nuorimmainen, kauan odotettu tytär, ja koko perheen silmäterä. Hän oli saattanut kokea olevansa toivottu ja rakastettu, ja elämän olevan turvallista. Hän oli kokenut, että vanhemmat, erityisesti äiti, Samin isoäiti, oli tehnyt ”kaiken” lasten, erityisesti tyttärensä vuoksi. Tämän omistautumisen kääntöpuoli oli kuitenkin ollut, että hän oli toivonut tyttären jäävän kotiseudulle ja mahdollistavan hänelle myös isoäitiyden.
Samin äiti oli sitten päättänyt olla ”järkevä” ja valinnut sen ammatin, mikä oli paikkakunnalla mahdollista ja perustanut oman kotinsa lähelle alkuperäistä kotiaan. Hänen kokemuksensa elämän ja oman elämänsä merkityksestä oli määritellyt perhe, vanhemmuus ja perheyhteys. Perheyhteys olikin tiivis, mikä toi arkeen paljon turvallisuutta, mutta myös vahvasti määritteli ”hyvän elämän”.
Oman avioliittonsa kriisissä Sami tulikin sen eteen, että hän ei ollut ”koskaan ajatellut”, mitä hän elämältään loppujen lopuksi haluaa, mikä hänen ainutkertaisen elämänsä tarkoitus olisi, ainutkertaisena itsenään.
Hän rakasti lapsiaan ja perhettään, kuten äitikin, mutta sen määritteleminen ei mieheltä sitten onnistunutkaan, että kuka hän olisi, jos hän ei ole kenenkään lapsi, puoliso tai isä. Kuka hän on omana itsenään?
Mallan isä puolestaan oli ollut perheyrityksen ainoa poika. Hän oli nuorena lähtenyt opiskelemaan aivan muuta alaa, kuin mitä perheyritys oli. Vanhemmat olivat silloin vielä molemmat perheyrityksessä töissä. He tekivät paljon työtä ja olivat ylpeitä työstään. Isän isä, Mallan isoisä, oli aikoinaan nuorena miehenä ottanut yrityksen johdon, kun yritys oli ollut vaikeuksissa. Perheessä kerrottiin selviytymistarinaa, miten Mallan isoisä oli pelastanut omien vanhempiensa elämäntyön. Kun Mallan isän äiti oli sairastunut, Mallan isä oli palannut ulkomailta takaisin Suomeen, ja alkuun lupautunut tulla perheyritykseen ylimenokaudeksi töihin. Hän aikoi jatkaa omaa uraansa muualla, kunhan äidin sairastumisen tuoma muutos on asettunut, mutta päätyikin jatkamaan vanhempiensa työtä. Mallan isä puhui usein alkuperäisistä haaveistaan, ja hän oli harrastuksenomaisesti jatkanutkin sitä. Malla kuuli isänsä äänessä haikeutta, mutta perheessä ja suvussa palattiin aina siihen, miten hänkin oli pelastanut, isoisänsä tavoin, vanhempiensa elämäntyön.
Malla puolestaan oli halunnut töihin perheyritykseen, vaikka edelleen toimi opettajana. Malla oli kertonut toivoneensa, että myös Sami siirtyisi työskentelemään perheen yritykseen. Malla ei ollut kokenut tarvetta kapinoida tai, että hän ei olisi tehnyt sitä mitä hän haluaakin tehdä. Hän oli aina opiskellut asioita, jotka olisivat hyödyksi yritykselle. Nyt erotilanteen keskelläkin hän koki, että työ ja nimenomaan tulevaisuus perheyrityksessä oli se, mikä oli hyvää.
Kuitenkin hän alkoi vähitellen myös tunnistaa, että työ, yritys ja suvun perinteet olivat hänelle aina etusijalla, siinä määrin, että tunnesuhde puolisoon ja lapsiinkin oli heikompi.
Hänhän oli ajatellut, että myös lapset haluaisivat aikanaan samaa kuin hän. Että kaikki on hyvin, kun he perheenä ”puhaltavat yhteen hiileen”. ”Vaikeudet vain kestetään ja yhdessä voitetaan”. Erotilanteessakin hänelle luonteva reaktio oli, että tämä on vain elämään kuuluvaa, ”ruuhkavuosien aikaa”, joka menee kyllä ohi, kun vain jaksetaan.
Kun Sami sitten veikin tilannetta eteenpäin, eikä näyttänytkään ”tulevan järkiinsä”, Malla alkoi tiedostaa, ettei hän lopulta tainnut tietää mitä Sami ajattelee, tuntee ja haluaa. Etteivät he olleet koskaan oikein osanneet tutustua, puhua asioita toisilleen. Se ei ollut ollut ”tarpeen”, kun elämän nyt kuului vain mennä näin.
Ristiriitatilanteissa sekä Sami että Malla asettuivat ”tietämään paremmin” suhteessa toisiinsa.
Puhutaan kilpailevasta kielteisestä symbioosimallista, jossa osapuolet kiistelevät siitä kumpi on oikeassa. Silloin kiistellään arvoista, normeista, määritelmistä, ”oikeasta” tiedosta, siitä mitä on hyvä elämä ja esimerkiksi miten lapsia tulee kasvattaa.
Kaikki ovat tärkeitä teemoja puhuakin, mutta symbioottisessa asetelmassa osapuolet eivät osaa kuunnella ja arvostaa toistensa kantoja, vaan tiedostamaton tavoite on osoittaa olevansa itse oikeassa, ja saada toinen mukautumaan, olemaan ”väärässä”. Symbioosissa tavoite on päästä eroon toisen ”häiritsevästä totuudesta”.
Sami ja Malla olivat näissä tilanteissa päätyneet aina jättämään asian sikseen, kun kumpikaan ei halunnut mukautua toisen kantaan. He olivat riittävästi samaa mieltä ”hyvästä elämästä”, joten arki sujui. Vähitellen suhteen läheisyyden syveneminen ja kehittyminen oli kuitenkin jäänyt sen alle.
Mukautuminen ei ole oikeasta ja väärästä kilpailemisen vaihtoehto. Aito läheisyys vaatii kykyä kuunnella toista, puhumalla, ja omaamalla halua sekä uskallusta ymmärtää myös toisen todellisuutta. Ottaa toinen lähemmäksi.
Malla ja Samikin olivat monista asioista aidosti toisiaan ymmärtäviä ja arvostavia, ja heidän oli helppo tavoittaa toistensa tulevaisuuden unelmat ja nähdä missä heidän suhteensa voisi olla hyvä kasvualusta heille perheenä, mutta voisiko se vielä olla myös kasvualusta hyvälle, läheiselle parisuhteelle ja kummankin ainutkertaiselle elämälle.
Sami ja Malla päätyivät tämän kysymyksen ääreen puolen vuoden keskustelujen ja pari- ja perhesuhteita käsittelevien kirjojen lukemisen jälkeen.
Heitä kumpaakin järkytti tiedostus, miten suuri osuus suvun ja perheen arvojen ja toimintamallien siirtymisellä on ollut heidän omissa valinnoissaan ja tulisi olemaan heidän lastensa elämänvalinnoissa.
He kumpikin tulivat tilanteeseen, missä ”en enää tiedä mitä oikeasti haluan”, ja uskalsivat todeta sen itselleen ja toiselle. He päättivät antaa tilanteen nyt olla näin, kunnes jompikumpi tai molemmat tietävät. He sopivat, ettei tilanteeseen oteta kolmansia osapuolia, van jatketaan erillisyyttä ja keskusteluja kahdestaan ja perheenä. Se tutustuminen, mikä oli aikoinaan jäänyt, ja avoimemman puheyhteyden rakentaminen oli kaikissa tapauksissa vaivan arvoista.
Malla ja Sami eivät kokeneet tarvetta erityisesti sisäisten traumojen käsittelyyn, vaan löysivät motiivin keskusteluun ja totutun kyseenalaistamiseen, perhedynamiikan ja -ohjauksen lainalaisuuksista.
Perhe on sisäisin, sanallisin ja sanattomin säännöin yhtenäisyyteen pyrkivä kokonaisuus ja synnyttää homeostaasin, tasapainon jäsentensä kesken.
Tämä tasapaino on oman sisäisen pysyvyytensä mukainen, arvattavan käyttäytymisen malli. Homeostaasi -termiä käytetään biologiassa tarkoitettaessa elimistön tai systeemin tasapainoa, ja tämä tasapaino säätyy erilaisten palautemekanismien avulla. Samalla tavalla perhe ja erilaiset ihmisyhteisöt pyrkivät tasapainoon vastavuoroisessa ilmaisussa.
Jokaisella henkilöllä ja henkilöiden ilmaisulla on oma ”paikkansa”, joka ylläpitää sen yhteisön tasapainoa halutulla tavalla, hyvässä ja pahassa, tietoisesti ja tiedostamattomasti.
Tämä pysyvyys tekee yksilön muutoksen vaikeaksi, mikäli muu perheyhteisö pysyy opitussa mallissaan. Jos yksilön on määrä muuttua, niin koko perheyhteisön olisi hyvä tiedostaa, että heidän kaikkien on toimittava tätä muutosta tukevasti. Ei vain asian älyllisesti ymmärtäen ja haluten toiselle hyvää, vaan itsensä likoon laittaen, ns. ”katsottava omaankin peiliin”.
Jokaisen perheenjäsenen vapauttava, arkeen siirtyvä muutos vaikuttaa myönteisesti koko muuhun yhteisöön, jos sen annetaan tapahtua.
Silloin, kun koko perhe työskentelee samansuuntaisesti, yhdessä tai erikseen, oli apu sitten kunnallista, yksityistä tai vertaisryhmätoimintaa, niin kokemusten mukaan muutoksesta on mahdollista tulla kestävää.
On todettu, että usein, kun esimerkiksi perheen lapsi on nimetty avun tarvitsijaksi, ja hän on sitten saanut yksilöllistä apua, ja parantunutkin oireistaan, ilman, että muu perhe on osallistunut prosessiin aktiivisesti, hän palaa aikuisena terapian piiriin.
Lapsi on silloin saattanut sisäistää, että hänessä on sisäisesti jotain vikaa, häiriötä, ja kun elämässä tapahtuu jotain vaikeaa, hän palaa omaan hoitoonsa. Se, että kynnys hakea apua on matala, on pelkästään hyvä ja terve tilanne, mutta ”perheen ongelmaksi” samaistuminen saattaa myös aiheuttaa vaikeuksien turhaa psykologisointia.
Joskus kysymys on ensisijaisesti todellisista, konkreettisista vaikeuksista, tai huonosti toimivasta ihmisyhteisöstä esim. koulussa tai töissä, eikä yksilön psykologisista ongelmista.
Silloin, kun koko perhe on ollut avun piirissä, lapsi on voinut saada ymmärryksen, että kyseinen ongelma oli koko perheen yhteinen, eikä vain yhden perheenjäsenen.
Kun on yhdessä tartuttu tilanteeseen, on voitu myös jakaa se kokemus, että keskinäinen avoimuus, läheisyys ja luottamus ovat vahvistuneet.
Erään perheen isän sanoin ”voidaan myöhemmin jakaa sotakokemuksia”, että vaikeaa oli, mutta selvisimme, ja opimme mitä tarkoittaa, kun ”kaveria ei jätetä”. Tällainen prosessi nostaa syyllisyyden ja häpeän, huonommuuden tunteiden taakan yksilön, lapsen tai aikuisen, harteilta.
Vanhempien perimä ja toimintamallit ovat aina osatekijöitä ja kasvualustana yksittäisen henkilön vaikeuksille.
Yksilön/ lapsen/ nuoren /aikuisen hoito antaa muulle perheelle mahdollisuuden ajatella, että he ovat kyllä toimineet ”oikein” tai, että muuten kaikki on kyllä hyvin, kunhan vain ”hänetkin” saataisiin kuntoon. Jos pariskunta tai perheyhteisö pitää oletuksensa, että ”kaikki olisi muuten hyvin”, niin he myös saattavat jatkaa uudelleen ja uudelleen asioita, jotka kuormittavat ja luovat ongelmia.
Pari- tai perheterapia tai -ohjaus mahdollistaa kaikkien havahtumisen tiedostamaan ne tärkeimmät alueet keskinäisessä vuorovaikutuksessa, jotka ylläpitävät kuormitusta ja siirtyvät oppina seuraavalle sukupolvelle. Joskus ongelma voikin tietysti olla erityisesti yhden henkilön, esimerkiksi lapsen fyysisestä sairaudestaan johtuen, mutta yhteinen prosessi auttaa henkilön lisäksi aina myös parisuhdetta ja koko perhettä.
Kirjallisuudessa on tutkimuksia siitä, että lapsen yksilöterapia tiivistää perhesysteemiä enemmän kuin muuttaa sitä.
Yksilön ”sairaus” ”oikeuttaa tiettyjä asioita perheessä, ja niin kauan kuin hän oirehtii tai on hoidossa, se mahdollistaa ylläpitämään oletusta, että vain hän on ”sairas”. Kun perhe pysähtyy tarkastelemaan omaa toimintaansa, vasta tämä estää myös tulevia vaurioita. Ongelmat eivät pahene kyseisen lapsen kohdalla ja perheen dynamiikan sekä vuorovaikutuksen parantuminen auttaa myös perheen nuorempia. Ja seuraavia sukupolvia.
Sekä elämää ylläpitävät, myönteiset arvot ja toimintamallit, että erilaiset tuhoavat toimintamallit, riippuvuudet ja vaikeudet siirtyvät sukupolvien ketjussa.
Koko perheen osallistuminen tuottaa ensikäden tietoa. Työntekijä tai työntekijät, jotka työskentelevät perheen kanssa, samoin kuin jäsenet itse, voivat nähdä käytännössä, miten perheenjäsenet toimivat ja millaisessa suhteessa ja vuorovaikutuksessa he ovat toisiinsa ja lastensa kanssa. Yksilösuhteessa tämä tieto tulee tarkasteltavaksi yhden henkilön kertomana ja kokemana. Niin kuin hyvä siinä prosessissa onkin. Hänen tuleekin voida vapaasti ilmaista omat tunteensa ja oma kokemuksensa, yrittämättä ymmärtää muiden motiiveja liikaa, tai kokea syyllisyyttä, että ”puhuu pahaa muista, ja on varmaan vain kohtuuton, tai keksinyt kaiken”.
Eräässä koulutuksessa kerrottiin, miten nuori nainen näki painajaisia, joiden takia hän oli lähtenyt hakemaan apua. Unissa toistuva teema oli, että jotain mustaa tulee kohti hänen kasvojaan ja hänen on vaikea hengittää, eikä hän osannut liittää tätä mihinkään elämässään eikä historiassaan. Hänen äitinsä oli ollut halukas auttamaan tytärtään, ja halusi kyseenalaistaa myös omaa toimintaansa. Eräässä tapaamisessa äiti olikin sitten yhdistänyt asiat, ja kertonut, että kun tytär oli ollut vauva, niin hänen silloinen miesystävänsä oli raivostunut lapsen itkusta. Tuo nuori äiti oli silloin painanut tyynyä lapsen kasvoille vaimentaakseen itkua, ettei mies raivostuisi. Äiti oli myöhemmin lähtenyt tuosta suhteesta.
Tytär oli silloin ollut alle kolmevuotias, eikä hän olisi tiedollisesti voinut tavoittaa ahdistuksensa ja painajaisten historiallista alkuperää ilman, että äiti halusi osallistua. Kaikkia kokemuksia ei ole mahdollista eikä tietysti tarpeenkaan paikallistaa historiallisiin tapahtumiin.
Rajoittavista ja sitovista kokemuksista voi vapautua kaikissa tapauksissa, mutta silloin kun prosessiin osallistuu saman perheen jäseniä, niin myös tietoa on mahdollista saada eri tavalla kuin yksilöprosessissa.
Myös eri osapuolet voivat saada vapautuksen, kun kipeät, häpeää ja syyllisyyttä aiheuttavat tapahtumat ja teot tulevat näkyviksi ja voivat kääntyä siten myös auttaviksi täydentäessään muistin ja historian ”mustia aukkoja”.
Uutta tietoa perhedynamiikasta ja vuorovaikutuksesta voidaan välittää ja vastaanottaa kaikille samanaikaisesti, ja voidaan esim. kysyä kunkin reaktiota samassa tilanteessa, jolloin jokainen kuulee toisensa vastauksen ja saa ymmärrystä miten jokainen hahmottaa asioita. Se itsessään vapauttaa energiaa tilanteissa ja asioissa, missä ollaan menty lukkoon.
Ohjattu vuoropuhelu auttaa siirtämään mallia myös arkielämään. On puhuttu vaikeista asioista toistensa aikana ja toisilleen, eikä ”mitään pahaa tapahtunutkaan”. Perheet voivat yhdessä sopien myös viedä näitä taitoja ja malleja arkeen.
Parantunut läheisyys ja ymmärrys toisiaan kohtaan halutaankin säilyttää, ja joskus ”ne naurettavat perhekokoukset” ovat jotain, mitä kaikki alkavat odottaa.
Kunnat ja erilaiset järjestöt järjestävät erilaisia pari- ja perheleirejä, joihin voi osallistua ilman, että on mitään erityistä kriisiä menossa.
Joskus työntekijän, tai vertaisen, joka ei ole kyseisen perhedynamiikan sitoma, kysymys tai reaktio johonkin perheelle täysin ”normaaliin” tilanteeseen saattaa olla sysäys nopeaankin muutokseen. Jos perhe on esimerkiksi tottunut vanhemman tai lapsen vihanpurkauksiin, ja oppinut sivuuttamaan ne vaikenemalla tai varomalla ”vaikeita” aiheita tai puolustautumaan hyökkäämällä takaisin, niin se, mistä mahtoikaan olla kysymys, on saattanut jäädä sekä henkilöltä itseltään että muilta perheenjäseniltä uudelleen ja uudelleen kuulematta.
Ei olla koskaan päästy puhumaan eikä sitten muuttamaan kyseistä asiaa. Käsitelläänkin seurauksia eikä syytä. Pyydetään ja annetaan ehkä anteeksi, mutta vain sitä, että käyttäydyttiin huonosti, jolloin tuo pinnan alla oleva ratkaisematon ristiriita käynnistää saman ketjun uudelleen ja uudelleen, ja jokaisella on siinä homeostaasissa oma, tuttu ja arvattava paikkansa.
Työntekijä tai vertainen voi olla myös arvokas todistaja jollekin, mikä tapahtuu vain perheen sisällä. Muu perhe voi silloin saada kokemuksen, että he tulevat ”kerrankin” nähdyiksi ja ymmärretyiksi, jos joku heistä esimerkiksi saa vihanpuuskia kotona, mutta hallitsee ne kodin ulkopuolella.
Puolueettoman henkilön hämmentynytkin reaktio ja kiinnostus miksi jotain näkyvää jätetään ”näkemättä”, voi auttaa myös tilanteen ”aiheuttanuttakin” henkilöä saamaan kokemuksen, että hänkin tulee ”kerrankin” kuulluksi. Hän on voinut olla itse sokea käyttäytymisensä voimasta, pelottavuudesta tai ristiriitaisuudesta muille, ja ajatella, että muut eivät vain halua ymmärtää.
Se, että henkilö saattaa esimerkiksi sisäisesti tuntea pelkoa, epävarmuutta tai voimattomuutta, mutta näyttää ulospäin vihaiselta tai alkaa huutaa, välittyy luonnollisesti muille aggressiona eikä pelkona.
Silloin kyseessä ei ole muiden haluttomuudesta ymmärtää, vaan tosiasiasta.
Jos viesti on ristiriitainen, ei voikaan ymmärtää, ja on myös tervettä odottaa, että jokainen opettelee suoraa ja avointa ilmaisua, sen sijaan että ympäristö tekee tulkintoja. Tulkinnat osuvat joskus oikeaan ja joskus saattavat olla täysin vastakkaisia todellisuuden kanssa. Toisen käyttäytymisen motiivien ja tunnetilojen arvailu ja tulkinta on sitä läheisriippuvuutta.
Emme koskaan voi kysymättä, tietää mikä toisen todellisuus lopulta on.
Yhteisen tietoisuuden lisääntyminen siitä mitä kukin tuntee ja ajattelee ja miten ristiriidattomasti, toisille ymmärrettävästi, kokemuksensa ilmaisee ulospäin, luo positiivista ryhmäpainetta muutokseen.
Kun kaikki osapuolet ovat paikalla, niin silloin he kaikki kyllä haluavat muutosta, vaikka tilanne olisikin lukossa ja tulehtunut.
Osapuolet saattavat kokea epätoivoa ja voimattomuutta. He saattavat epäillä haluaako se toinen tai ne muut mitään muutosta. Yhdessä paikalle saapumisesta voi päätellä, että vähintäänkin halutaan haluta parempaa läheisyyttä ja parempaa vuorovaikutusta. Jo pelkästään tällainen liikkeelle lähtö avaa kaikille oven muutokselle, sekä yksilöinä että perheenä.