Niemisen perhe oli jo pitkään ollut lastensuojelun asiakaana perheen pojan, Kain, kouluongelmien vuoksi. Nyt vanhemmat olivat lähteneet liikkeelle oman jaksamisensa ja parisuhteen tilanteen vuoksi. He olivat osallistuneet erilaisiin perheille tarkoitettuihin ohjelmiin, mutta eivät olleet pysyneet missään niissä. Olemme oppineet välttämään aitoja tunteitamme ja läheisyyttä erilaisten strategioiden avulla, vaikka tiedostamaton pyrkimys onkin nimenomaan läheisyys, liittyminen, nähdyksi tuleminen ja toisen kohtaaminen. Juuri tähän Kain perhe ei tuntunut yltävän.
Niemisen perheen auttamisverkosto oli vain pitänyt kiinni heistä, vaikka vanhemmat eivät olleet itse olleet sitoutuneita keneenkään tai mihinkään tahoon pysyvästi. Tuo verkoston sitoutuminen ja jaksaminen oli kuitenkin tehnyt vanhemmille mahdolliseksi alkaa katsoa kokonaistilannetta, vaikka avun nimetty kohde olikin edelleen Kai ja Kain ongelmat.
Niemiset etenivät prosessissaan parina, yksilöinä ja perheenä. Kun seuraava aika oli sovittu, niin he tilanteen mukaan käyttivät sen ”jollakin kokoonpanolla”. Perheen historian ja nykyisyyden palaset avautuivat vähitellen pala palalta, aina vähän eri näkökulmasta. Usein, jos heitä oli useampi paikalla, joku kertoi asioita, ja toinen tai muut myötäilivät. Kerran, kun äiti ja poika olivat paikalla, ja Eeva oli sanonut Kain olevan sairas, niin Kai tippui vahvaan reaktioon ”mikä sinä olet sanomaan”, kun muuten hän oli yleensä vetäytynyt ja lyhytsanainen, etenkin vanhempien seurassa. Kai oli ylittänyt kynnyksen tunteidensa ilmaisussa, ja yksi kulma perheen todellisesta tilanteesta oli tullut selvemmin esille, vaikka se tapahtuikin enemmän taisteluhaasteena kuin suorana viestinä.
Jussi yleensä piti itsensä vahvassa kontrollissa, eikä ilmaissut suoraan mitään tunteita terapeutin läsnä ollessa. Jussi oli työskennellyt samassa yrityksessä valmistuttuaan, eikä hänellä ollut mitään erityisiä kiinnostuksen kohteita kodin ulkopuolella. Hän käytti juomiseen paljon työn ulkopuolista aikaa, oli silloin vihamielinen ja Eevaa kohtaan riitaa haastava. Eeva taas oli jäänyt työskentelemään kotoa käsin. Hän kertoi olevansa aamuisin niin ahdistunut, että oli ”pakko” avata ensimmäinen pullo ”saadakseni aamiaisen pöytään koko viisihenkiselle perheelle”. Päivän mittaan Eevan juominen yleensä jatkui ja iltaan mennessä hän oli humalassa, ja myös vihamielinen.
Ajan saatossa, kun kaikkien luottamus vahvistui, ja he alkoivat kertoa suoraan perheen ja toistensa arjesta, alkoi tulla kaikille selväksi, että molemmat vanhemmat olivat addiktoituneet, ja Kai oli vahvasti luisumassa samaan suuntaan. Vanhimmalla ja nuorimmalla sisaruksella ei ollut näkyviä oireita päihteidenkäytöstä.
Tapaamisten alusta alkaen vanhemmat olivatkin olleet jo aina selvin päin, vaikka juominen muuten oli runsasta.
Keskustelu heidän kanssaan oli tiukasti tosiasioihin perustuvaa, ja näytti siltä, että he molemmat sulkivat lähes kokonaan aitoja tunteitaan pois.
Vanhemmat totesivat vain ”ei tunnu miltään”. Heiltä kysyttiin, onko kysymys siitä, että on vaikea tunnistaa tunteita vai siitä, että on vaikea ilmaista niitä? Heistä oli vaikea tunnistaa mitä tuntee.
Humalassa sitten ”kaikki nousee pintaan uudelleen ja uudelleen”. He molemmat kokivat olevansa umpikujassa ja neuvottomia vaikuttamaan mihinkään.
Yhteys aistimuksiin, tunteisiin ja tarpeisiin mahdollistaa tietämään mitä haluaa ja ohjaa sitten toimintaa haluttuun suuntaan.
Tämän mieltäminen oli vanhemmille ensimmäinen varsinainen askel ymmärrykseen siitä, että heidän itsensä täytyisi muuttua yksilöinä, ja että se saattaisi jopa olla hyödyllistä heille itselleenkin, ei vain lasten vuoksi.
Tässä vaiheessa sovimme, että juomisen lopettaminen oli heidän ensisijainen tavoitteensa, Kain tukemisen ja perheestä huolehtimisen lisäksi. Alkuun sopimus oli, että he eivät juo myöskään tapaamispäivien illalla, jotta kummallekin jäisi tila antaa uusien ajatusten ja tunteiden kypsyä. Molemmat vanhemmat olivat valmiita ”yrittämään”.
Kerran, kun Kai oli viety yliannostuksen vuoksi ensiapuun, ja Jussi kertoi siitä, oli silmiinpistävää miten vähän hän ilmaisi mitään tunnetta. Kun hän oli kertonut, mitä oli tapahtunut ja mikä oli Kain tilanne, ja terapeutti kysyi: ”Miten sinä voit, miltä tämä kaikki sinusta tuntuu?”
Jussi: ”Tuntuu? Minusta? Minä olen ihan ok.”
Tilanne avasi keskustelun siitä, miten pelottava tuollainen tilanne on kenelle hyvänsä, ja miten ihmeessä hän onnistui pysymään noin tunteettomana kuolemanvaarallisessa tilanteessa, Jussi alkoi kertoa:
”Olen aina ajatellut, että niin minun pitää olla tunteeton. Isä aina sanoi, ettei pidä valittaa. Minulle on ihan helppoa sanoa, että kaikki on hyvin, ja olla sanomatta mitään muuta. Olen mukava kaveri. Vaikka en aina kyllä tunne olevani sitä.”
Kai toipui yliannostuksesta, ja palasi kouluun. Hän oli myös pelästynyt, ja hänkin alkoi pohtia lopettamista. Sitten erään kerran Kai soitti tarvitsevansa nopeasti apua, koska oli ”melkein tappanut äidin”. Eeva oli jälleen kerran haastanut riitaa hänen kanssaan, ja Kai kertoi tunteneensa, ettei ”vain kerta kaikkiaan kestä enää”. Eeva oli humalassa käyttäytynyt provosoivasti ja tällä kertaa myös avoimen viettelevästi, ja Kai kertoi tunteneensa, että hän ei voi muuta kuin lyödä saadakseen äidin lopettamaan. Kai oli kuitenkin ”vain” potkaissut jonkin kaapin nurin, syöksynyt ulos ja kaverilleen yöksi.
Hyvää tässä oli se, että Kai oli alkanut tunnistaa omia rajojaan paremmin ja luottaa enemmän tukiverkostoonsa. Suunnitelmissa oli kutsua koolle perhettä auttava tiimi ja auttaa Kaita asettamaan rajat äidille, ja äitiä kunnioittamaan niitä. Eeva sai kuitenkin sairauskohtauksen, ja joutui sairaalahoitoon, ennen kuin tapaaminen ehti toteutua.
Eevan tietoisuus omista selviytymismalleistaan oli jo vahvistunut paljon, yllättävän lyhyessä ajassa ennen sairastumista. Hän oli pidempiä aikoja raittiina, ja kertoi olevansa vähemmän ahdistunut ja masentunut. Hän oli jopa maininnut harkitsevansa palaamista siihen hoivatyöhön, mihin hän oli alun perin kouluttautunut.
Eeva oli pystynyt ilmaisemaan suoremmin tunteitaan ollessaan yksin tapaamisella. Hän useimmiten aloitti kokemiensa vaatimusten käsittelyllä ja kertoi olevansa ahdistunut tai masentunut, mutta kun terapeutti ”piti” häntä tässä kokemuksessa, välillä kysyen tarkemmin, välillä käyttäen jotain kuvallisia symboleja, hän oli alkanut tunnistaa tunteitaan selkeämmin. Näin hänen oli ollut mahdollista puhua tunteista läheisemmin.
Eeva kertoi hänen äitinsä olleen kovin kilpailullinen, ja äiti oli aina sanonut, ettei ylipäätään ollut niin halunnut lapsia elämäänsä. Eevan isä oli ilmeisesti ollut luotettava mies, mutta ei ollut ollut kykenevä tai halukas suojaamaan lapsiaan äidin vaatimuksilta ja kuormittavuudelta.
Eeva oli kasvanut ympäristössä, missä hänen terveet tarpeensa olla tarvitseva eivät olleet täyttyneet, ja kuten hän itse päätteli, oli varmaan valinnut hoitoalan ”todistaakseen” äidilleen olevansa parempi pitämään huolta ihmisistä.
Se oli hänen vastauksensa kilpailuun. Eeva oli aikoinaan ihastunut Jussiin, koska hän oli ”mukava kaveri”, joka ei ”koskaan” pakottaisi häntä samalla tavalla suorituksiin kuin äiti.
Tapaamissa Eevan kanssa alettiin miettiä, ohjaisiko ”Ei koskaan” -elämäntulkinta, jotenkin kaikenkattavana mielenmaisemana.
Ei koskaan-mallissa ihminen on omaksunut kokemuksen, että vaikka kuinka ponnistelisi, ei kuitenkaan saavuta tavoitettaan.
Silloin saattaa tietoisesti ponnistella, kilpailla, mutta samanaikaisesti tiedostamattaan sabotoida tavoitteitaan, ja päätyä ”haluttuun” johtopäätökseen.
Saatamme myös jättää tarttumatta asioihin, kun ”ei se kuitenkaan onnistu”, vaikka järkiperäisiksi syiksi ajattelemme esimerkiksi taloudelliset tai muut vastaavat syyt. Saatamme jopa ajatella, että onnellisuus on mahdollista, muille, mutta en usko, että minulle koskaan. Emme silloin näe niitä asioita, mitkä ovat hyvin elämässä ja mistä voisi olla kiitollinen, vaikka elämä ei olekaan täydellistä. Eeva oli alkanut toimia mallejaan vastaan, mutta nyt sairastuminen oli ainakin väliaikaisesti katkaissut prosessin.
Eevan sairastumisen perimmäisenä syynä todennäköisesti oli runsas, pitkäaikainen alkoholin käyttö, vaikka tilanne olikin jo alkanut olla parempi. Ei ollut tietoa miten hyvin hän toipuu sairauskohtauksestaan. Kaikissa tapauksissa fyysinen kuntoutuminenkin tulisi viemään pitkän ajan.
Tilanne oli surullinen sekä hänelle että muulle perheelle, mutta kaikki jo läpikäyty oli hyödyllistä koko perheelle, ja vaikka Eeva ei toipuisikaan kokonaan ennalleen, niin jo”Ei koskaan” -mallin tiedostaminen oli hänelle avuksi.
Hänellä oli enemmän tietoisuutta olla tekemättä ”tätä elämä on, en koskaan saavuta sitä mitä haluan” -johtopäätöstä, ja katkeroitua, vaan toivon mukaan voisi toipumisessaan kokea myös ”tämän askeleen olen saavuttanut” ja kokea siitä onnistumista ja kiitollisuutta.
Jussi oli haluton jatkamaan prosessia Eevan sairastuttua. Hän koki enemmän katkeruutta kuin surua tilanteesta. Hän kertoi olleensa kuormittunut ensin äitinsä vuoksi, joka oli pitkään sairastanut syöpää ennen kuolemaansa, ja nyt sitten Eevan ja lasten. Jos lapsia ei olisi ollut, hän olisi sanojensa mukaan ”vain lähtenyt, eikä tullut koskaan takaisin”.
Kerran Jussi alkoi puhua enemmän siitä, miten hänestä oli tullut ”mukava kaveri”. Hänen isänsä oli aina odottanut häneltä sitä, ja kun jatkoimme asian konkretisoimista, niin isä oli sanallisesti ja sanattomasti ohjeistanut, että ”älä koskaan tunne mitään, älä suotta rehki, kun vähemmälläkin pääsee, äläkä koskaan nouse esille.” Näiden kieltojen kanssa ei paljon jäänyt liikkumatilaa elää.
Näytti siltä, että Jussiakin ohjasi ”Ei koskaan” -malli.
Molempien vanhempien ”Ei koskaan” -malli antoi selityksiä perheen kaoottiselle ja epävakaalle tilanteelle. Olivathan he itsekin sanoneet kokevansa, että ovat täysin voimattomia vaikuttamaan mihinkään. He olivat olleet jo pitkään erilaisten palvelujen asiakkaana, mutta ”mikään ei tuntunut auttavan”.
Verkosto oli pitänyt sitkeästi kiinni ja he omalta puoleltaan olivat jaksaneet vastata siihen, vaikka kaikki osapuolet kokivat myös, ”ettei tästä koskaan tule mitään”. Että paras, mitä voidaan tehdä, on auttaa heitä ja he itseään päivä kerrallaan selviytymään, mutta todellinen muutos ei ole mahdollista.
Eevan sairastumisen jälkeen tapaamisissa alettiin Jussin ja Kain kanssa puhua erilaisista perhemalleista enemmän kuin yksilökohtaisista malleista. Päihteidenkäyttökin sai ikään kuin toisenlaisen merkityksen henkilökohtaisen addiktoitumisen lisäksi.
Päihteenkäyttö oli tehokas tapa toteuttaa Ei koskaan” -mallia.
Alkoholin ja muiden päihteiden käyttö varjosti edelleen perheen elämää. Eräänä iltana Kai oli kompuroinut kotiin, kaatunut ja loukannut pahasti polvensa. Leikkauksesta huolimatta hänen jalkansa ei todennäköisesti palaudu koskaan ennalleen. Pakollisen pysähtymisen seurauksena hän alkoi olla vastaanottavainen ehdotukselle päihdehoidosta, ja liittyi kuntoutusohjelmaan. Myös Jussi joutui fyysisen kriisin kautta tosiasioiden eteen. Hän oli todennäköisesti juonut koko aikuisikänsä runsaasti, ja nyt lääkäri oli antanut varoituksen, että seuraava humala saattaa olla viimeinen. Se pelästytti häntä tarpeeksi, ja hän lopetti kokonaan.
Riitely oli perheessä syvällä oleva malli ja ”palveli” monia tarkoituksia.
Sekä Eeva että Jussi olivat kasvaneet perheissä, missä terveet tarvitsevuuden tarpeet eivät olleet tulleet vastaanotetuksi. He myöskään eivät osanneet huomioida omien lastensa tarpeita.
Viha kyti heissä kaikissa, ja se tuli päihtyneenä esille. Vaikka riita oli tulosta tästä kaikissa kesken olevasta tarpeesta, se myös ”oikeutti” heitä välttämään läheisyyttä, jota he eivät osanneet ilmaista.
Viha ”oikeutti” myös pelaamaan Pelastaja – Uhri – Ahdistaja pelejä.
Kai oli usein uhri -roolissa, Eeva Ahdistaja -roolissa ja Jussi Pelastaja -roolissa, mutta he kaikki kykenivät vaihtamaan rooleja, ja tekivät niin. Yhdessä vaiheessa, kun he olivat tulleet näistä rooleista tietoisemmiksi, he päättivät pyrkiä välttämään niitä. Silloin Kai kommentoi, että hän pystyy joko olemaan täysin hiljaa tai sitten hän räjähtää, mutta ei pysty koskaan tekemään mitään siltä väliltä.
Kukaan perheessä ei osannut esittää kantaansa avoimesti ja suoraan keskustelemalla.
Kai, joka oli alun perin ollut nimetty hoidon kohde, alkoi päästä perheen mallista ulos. Hän jatkoi päihdekuntoutustaan, opetteli tietoisesti ilmaisemaan itseään avoimesti ja suoraan, niin ettei hänen tarvitsisi tapella tai vaieta, ja hän oli alkanut seurustella ensimmäistä kertaa.
Jussi oli oman sairastumisensa jälkeen ollut juomatta, mutta oli edelleen kiinni passiivisuudessaan ja sai vihan puuskia, joskin hän kontrolloi nyt niitä paremmin ja pahoitteli asiaa jälkeenpäin.
Isä näki, miten Kai työskenteli itseään ulos perhemallista, ja piti sitä hyvänä, mutta oli silti haluton laittamaan itseään samalle muutokselle alttiiksi.
Vanhin lapsista oli jo omillaan ja tukiverkosto piti edelleen tiiviisti yhteyttä nuorimman lapsen osalta.
Niemisten jatkuva riitely ja jatkuva valmistautuminen riitelemään yllä piti vihaa.
Vanhempien ”pitäisi” -vaatimukset, kilpailu, paremmuus ja mukavana oleminen ylläpitivät syyllisyyden tunteita. Päihteenkäytön seuraukset ylläpitivät loukkaantumisen tunteita, ja vanhempien vakavat, jatkuvat riidat ylläpitivät pelkoa perheessä.
Tilanne oli kaikkien kannalta kestämätön. Jokainen perheessä kaipasi läheisyyttä ja liittymistä, nähdyksi tulemista ja rauhaa, mutta oli oppinut tavoittelemaan niitä epätoivoisilla keinoilla, jotka päinvastoin lisäsivät kaaosta.
Heidän perheessään todella ”kerättiin” kaikkia tunnemerkkejä, mutta kaaoksen keskellä näkyvimpään oireeseen, päihteidenkäyttöön tarttuminen myös heti mahdollisti paremman rakenteen elämälle, jossa jokaisella oli paremmin tilaa tarttua omakohtaiseen muutokseensa, sen mukaisesti kuin oli siihen valmis.
Paljon oli tullut myös sanoitetuksi totuudellisemmin ilmiöitä ja asioita, jotka olivat jääneet kaaoksen alle.
Totuudellisesti puhuminen mahdollisti lapsille paremmat edellytykset tuntea tunteitaan tilanteenmukaisesti ja aidosti, ja se mahdollisti, että he saattaisivat alkaa ajatella selkeämmin ja puhua avoimemmin sitä, mikä oli perheen oikea todellisuus.
Heidän olisi tarpeen oppia ajattelemaan mitä valintoja he itse haluavat tehdä, ja luottamaan, ettei ole pakko vain ajautua samoihin vaikeuksiin.
Niin sanotut psykologiset pelit korvaavat aidon läheisyyden. Me kaikki ”pelaamme” niitä ajoittain ihmissuhteissamme. Teemme sen tiedostamattamme, ja olemme oppineet erilaiset roolimme alkuperäisissä merkittävissä suhteissamme, kun jostakin syystä on ollut ”kiellettyä” tai liian tuskallista tunnistaa ja ilmaista aitoja tunteita suoraan.
Koemme näiden strategioiden muovaamissa rooleissa ”suuria” tunteita. Mutta kun alamme olla tietoisempia käyttäytymisestä, voimme havaita niiden olevan toistuvia, ennalta arvattavia ja molempien tai kaikkien osallistujien voivan kurjasti jälkeen päin.
Voidaan puhua esimerkiksi ”syyllisyys-, pelko-, viha-, ja loukkaantumis- perheistä”, tai sitten ”käytössä” on useampia vahvoja malleja.
Joskus toimimattomissa perhesysteemeissä ei voi nimetä vain yhtä vahvaa tunnemallia, vaan suhteita ohjaa useampi johonkin ”oikeuttava”, tiedostamaton ”tunnestrategia”.
Erityisesti, kun jollakin tai useammalla perheenjäsenellä on jokin riippuvuus, niin tiedostamattomat, käsittelemättömät asiat ja tunteet peittyvät vaikeasti hahmotettavien pelien alle.
Riippuvuus, oli se sitten jokin aineriippuvuus tai esimerkiksi syömiseen, kehoon, seksuaalisuuteen tai pelaamisen liittyvää, on itsessään ongelma ja vaatii ratkaisuja, mutta usein myös peittää alleen jotain mikä puolestaan ylläpitää riippuvuuksia.