Yleisimmin perheiden tunnepelaaminen perustuu syyllistämiseen, pelosta hyötymiseen, vihan osoittamiseen tai loukkaantumisella vaikuttamiseen. Voidaan puhua ”syyllisyys-, pelko-, viha-, ja loukkaantumis- perheistä”, tai sitten ”käytössä” on useampia vahvoja malleja.
Aikaisempien tekstien Miljan perhettä ohjasivat syyllisyyden tunteet, Paulin perhettä pelko, Tiian perhettä taas viha ja siihen liittyvät psykologiset pelit.
Eri perheissä on erilainen tunneilmasto.
Joskus perheissä ”kerätään” tietynlaisia tunteita, kuin ”tunnemerkkejä”, jotka sitten ”oikeuttavat” tiettyyn lopputulokseen. Näitä ”merkkejä” on alettu kerätä tiedostamattomasti ajan kuluessa, ja ne liittyvät vanhempien omaan henkilökohtaiseen historiaan ja selviytymismalleihin heidän henkilökohtaisessa elämässään ja keskinäisessä suhteessaan.
Vanhempien selviytymismallit sitten alkavat ohjata koko perheen tunneilmastoa. Lapset tekevät puolestaan omat yksilölliset valintansa, mutta aina suhteessa vanhempihahmoihinsa, koska ovat riippuvaisia heidän hyväksynnästään ja tarjoamistaan elämisen edellytyksistä.
Jarkon perheessä ohjaava tunne oli loukkaantuminen.
Jarkko, kuten hän itse sanoi, oli ”onneksi jo päässyt irti perhesysteemistä”, mutta hän koki huolta nuoremmista sisaruksistaan. Jarkko oli muuttanut opiskelija-asuntoon heti saatuaan tiedon opiskelupaikasta. Hän opiskeli nyt toista vuotta samassa kaupungissa kuin missä muu perhe asui. Hän koki opiskelevansa omaa alaansa. Hän koki myös elämänsä olevan tasapainossa. Hän oli kuitenkin alkanut olla huolissaan omasta jaksamisestaan perheensä tilanteen vuoksi.
Perheen äiti, Kristiina oli joutunut sairaalahoitoon syvän masennuksen vuoksi. Hän oli ollut hoidon piirissä jo pitkään, ja perhe oli oppinut elämään tilanteessa. Nyt kun äiti oli lopulta ohjattu osastohoitoon, hän syytti perhettä siitä, että ”he haluavat hänestä eroon”.
Perheen isä, Lauri huolehti perheen toimeentulosta ja arjesta, mutta jotenkin on-off -tavalla. Hän teki paljon, kaikkien mielestä, mutta samalla jotenkin ei-riittävästi tai ei-oikeita asioita, ja purki sitten viikonloppuisin uupumustaan juomalla.
Isä ei aiheuttanut välitöntä vaaraa itselleen eikä muille juomisellaan, mutta poissaoleva hän tietysti oli vetäytyessään omaan humalaiseen maailmaansa. Jarkko oli toiminut paljon vanhempihahmona nuoremmille sisaruksille, ja nyt siihen rooliin oli siirtynyt 16-vuotias Iina.
Jarkko alkoi hahmottaa, että perheessä pelattiin paljon psykologisia Ahdistaja – Pelastaja – Uhri –pelejä.
Vaan mikä hänen oma roolinsa siinä oli? Pelin roolituksen miettiminen toimi hänelle vapauttavana oivalluksena, ja motivoi toimimaan perheen apuna uudella, hänelle toivoa synnyttävällä tavalla.
Perheen prosessi etenikin alkuun vahvasti Jarkon muutoshalunsa varassa, sillä hän alkoi puhua perheen tavatessaan vapaammin ja tarkastella asioita eri näkökulmasta. Iina ja perheen isä, Lauri, alkoivat kiinnostua.
Voisiko näinkin vaikeita asioita todella muuttaa?
Etteikö elämän tarvitsisikaan olla vain arjesta selviytymistä?
Ns. psykologiset pelit korvaavat aidon läheisyyden.
Me kaikki ”pelaamme” niitä ajoittain ihmissuhteissamme. Teemme sen tiedostamattamme, ja olemme oppineet erilaiset roolimme alkuperäisissä merkittävissä suhteissamme, kun jostakin syystä on ollut ”kiellettyä” tai liian tuskallista tunnistaa ja ilmaista aitoja tunteita suoraan.
Olemme oppineet välttämään aitoja tunteitamme ja läheisyyttä näiden strategioiden avulla, vaikka tiedostamaton pyrkimys on nimenomaan läheisyys, liittyminen, tulla nähdyksi ja nähdä toinen. Koemme näiden strategioiden rooleissa ”suuria” tunteita.
Siinä vaiheessa kun alamme olla tietoisempia käyttäytymisestämme ja ryhmän käyttäytymisestä, niin voimme havaita niiden olevan toistuvia, ennalta arvattavia ja molempien tai kaikkien osallistujien voivan kurjasti jälkeen päin.
Usein saatamme kokea ja sanoa, että ”olemme puhdistaneet ilmaa”, kun olemme taas kerran ottaneet yhteen, loukkaantuneet, itkeneet, ja sitten ”sopineet” tai vain vetäytyneet tahoillemme, josta palaamme takaisin ”kaikki hyvin” -arkeen.
Niin kauan, kun emme todella puhu asioita auki, niin että molemmat tai kaikki osapuolet tulevat kuulluksi, ja jota kautta on löydetty toimiva ulospääsy umpikujasta, niin kysymys on pelistä eikä läheisyydestä, luottamuksesta ja liittymisestä.
Pelien tunnusmerkistönä onkin, että samat teemat toistuvat uudelleen ja uudelleen, eli mikään ei muuttunutkaan, ongelma ei ratkennut. Yritämme ikään kuin epätoivoisesti ratkaista jotain, mikä on aikoinaan jäänyt ratkaisematta, mutta siirrettynä nykyisiin suhteisiin ja todellisuuteen.
Tyypillistä on, että konfliktissa, hankalassa tilanteessa jokainen osapuoli lisää energiaa siihen, mitä parhaiten osaa, ja vähitellen molemmat tai jokainen osapuoli alkaa jo tietää pelin kulun; minä sanon näin, ja sitten sinä / hän näin, ja lopulta päädymme tiettyyn tilanteeseen, mutta kummankin tai kaikkien osapuolten on kuin ”pakko” pelata roolinsa loppuun saakka, että päästään tiedostamattomaan, ”sovittuun” lopputulokseen, ennen kuin voi päästää irti.
Meillä voi olla jokin itselle tyypillinen, varsin pysyvä asema tai tyypillinen tapa vaihtaa roolia Pelastajan, Uhrin ja Ahdistajan kesken. Joskus nämä vaihdot tapahtuvat sekunneissa, joskus päivien kuluessa.
Tarvitaan konkreettisten tilanteiden tarkasteluun suostuminen, ennen kuin pystyy avaamaan ja erotelemaan, mitä tapahtuu tietoisella, näkyvällä tasolla, ja mitä tapahtuu tiedostamattomalla tasolla.
Elämässä on myös tarpeen laittaa rajoja, auttaa, tukea ja hoitaa, ja joskus olemme todella olosuhteiden tai huonon kohtelun uhreja.
Peleistä aidon tilanteen erottaa siitä, että tosiasiat ja tunteet ovat tilanteenmukaisia, tunnistettavia ja asiat, jotka ovat mahdollisia ratkaista, ne myös ratkaistaan.
Ratkaisu voi tietysti joskus olla vain, että todetaan tosiasiat, ilmaistaan tunteet ja päästetään irti.
Jarkko hakeutui puhumaan perheensä tilanteesta, ja huolestaan oman jaksamisen takia. Tuolloin hän pääsi tarkastelemaan, miten peliroolit ilmenivät arjessa, eli mistä tässä perheessä kukin vuorollaan loukkaantui ja ennen kaikkea, mitä kukin vuorollaan tiedostamattaan teki ”päästäkseen pelaamaan omaa rooliaan”, eli välttämään suoraa ja avointa läheisyyttä toisen ja toistensa kanssa.
Mitä itse kukin ”hyötyi” tästä kivuliaasta vuorovaikutuksesta, ja mitä kuvaa itsestä se vahvisti?
Kristiinan sairaus tarvitsi oman hoitonsa, ja muun perheen oli tarpeen tiedostaa sairauden laatu ja se tosiasia, että äidin tervehtyminen voi viedä pitkäänkin. Kukaan ei voinut tietää, oliko, ja milloin äidin olisi mahdollista syvällä tasolla tiedostaa ja hyväksyä oma sairautensa. Jarkko toivoi, että isä olisi tarpeen saada mukaan näkemään, mitä olisi mahdollista tehdä, hänen omaksi hyväkseen ja erityisesti lasten hyväksi. Pohtimaan, mikä oli jotain, mikä oli tarpeen nyt vain hyväksyä tosiasiana. Ikävänä tosiasiana, ilman, että hän koettaa taistella sitä vastaan tai vetäytyä sen tiedostamisen tieltä.
Että vaimon sairastuminen voi olla asia, jota isäkään ei käsittele.
Iina oli joutunut keskiöön äidin sairauteen liittyvässä tilanteessa. Kun Kristiina voi huonosti, hän hyökkäsi erityisesti Lauria kohtaan, joka sitten omaan pahaan oloonsa, loukkaantumiseensa vetäytyen joi iltaisin. Iina oli alkanut sanoa isälle, että ”äidille pitää tehdä jotain”, koska Jarkko oli aikaisemmin pitänyt huolta nuoremmista sisaruksistaan, mutta nyt hän oli poissa. Iina koki vastuun siirtyneen itselleen. Vastuunkantajaa ei ollut niin suoraan määritelty, mutta hän teki paljon kodin tehtäviä ja auttoi nuorempia sisaruksia. Iina teki, mutta oli myös alkanut kärsiä jatkuvista vatsakivuista. Hän oli tahollaan yhteydessä kouluterveydenhoitajaan omasta ja lopulta myös perheen tilanteesta.
Kristiinan lääkäri oli ohjannut Laurin sairaalaan tilanteen ja lääkityksen arviointiin. Kristiina suostui tähän vapaaehtoisesti, mutta syytti perhettä siitä, että ”te haluatte vain minusta eroon”. Kristiina oli päätynyt ajattelemaan, että ”perhe ahdistaa ja syyttää minua, he järjestivät minut sairaalaan loukatakseen minua, minulle määrätään lääkkeitä, jotka vahingoittavat minua.”
Perhe oli ajautunut tilanteeseen, missä jokainen perheenjäsen koki tulevansa loukatuksi toisen taholta, ja elämä oli päivittäistä toistensa varomista, joka riistäytyi käsistä huutamiseksi ja toistensa syyttelyksi.
Välitöntä fyysisen väkivallan uhkaa ei ollut, mutta kyllä he kaikki kokivat riidat pelottaviksi, ei vain ikäviksi.
Oleellista oli saada perhe ja perheen jäsenet tiedostamaan, että perhesysteemissä oli opittu, totuttu loukkaantumisten kuvio.
Äidin sairaus, vanhempien riidat, Jarkon muutto tai Iinan henkilökohtaiset vaikeudet eivät yksistään olleet syy sille ”että oli niin vaikeaa”.
On toivoa herättävää, kun alkaa nähdä konkreettisten vaikeuksien keskellä sen, mille kaikissa tapauksissa voi tehdä jotain. Kaikissa tapauksissa omaa käyttäytymistä on mahdollista muuttaa.
Ehkä loukkaantumisen tunteet olikin mahdollista alkaa kääntää ystäviksi ja apuvälineiksi.
Aina kun tunnisti olevansa loukkaantunut, niin sen sijaan että alkaa syytellä toista tai muita, voisikin alkaa ajatella, että tässä on nyt taas tämä meidän kuvio.
Terapeutista oli tärkeää saada perhe puhumaan siitä, mitä itse kukin tunsi ja mikä oli häntä loukannut sen sijaan, että käytettiin aikaa toisen syyttämiseen.
Kun hän kysyi, miltä Iinasta tuntui äidin syytökset siitä, että ”hän haluaa pahaa äidille”, Iina sanoikin yllättäen, että ”onneksi hän ei nyt koko aikaa hauku minua muille lihavaksi”. Kun tartuimme tähän, niin Iina kertoi kuinka äiti ”aina kertoo ystävilleen ja muille ihmisille, että Iina parka on ylipainoinen ja hänestä varmaan tuntuu tosi pahalta, kun mitkään vaatteet eivät näytä hänen päällään hyvältä”. Äidin ja tyttären välillä oli tilanne, missä Kristiina loukkasi, haavoitti tytärtään ulkonäkö- ja painopuheilla, mutta koki itse ”haluavansa vain tyttärensä parasta”. Noissa tilanteissa Lauri yleensä joko oli hiljaa tai yritti kääntää huomiota muihin asioihin. Hän oli sitä mieltä, että Kristiina oli kohtuuton, mutta ei tiennyt miten toimia ”äidin ja tyttären välissä”. Iina oli jonkin verran ylipainoinen, mutta mitään vakavaa terveysriskiä hänellä ei vielä ollut, ja terveydenhoitajan kanssa hän olikin korjaamassa ruokailutapojaan.
Kristiina oli aidosti huolissaan tyttärensä painon hallinnasta, mutta näin toimiessaan tulikin vain satuttaneeksi häntä. Iina oli tietysti loukkaantunut, vihainen ja surullinen tästä, ja heidän suhteensa oli etäinen ja vihamielinen. Iina ajatteli äidin tahallaan häpäisevän, loukkaavan häntä, ja Kristiina puolestaan, että Iina ja koko perhe haluaa haavoittaa häntä. ”Ehkä Iina jopa halusi kostaa hänelle”.
Roolituksia:
Tilanteessa, jossa Kristiina ”nalkutti” Iinan painosta, äiti oli ahdistajan- ja Iina uhrin roolissa. Kuka oli pelastaja?
Kun Lauri oli hiljaa, niin Iinan kannalta hän toimi ahdistajana, oli ikään kuin samaa mieltä Kristiinan kanssa.
Silloin, kun Lauri pyrki tyynnyttelemään tai siirtämään riitelijöiden huomiota muualle, hän oli välillä pelastamassa Iinaa ja välillä Kristiinaa.
Vetäytyessään tilanteesta ”ulkohommiin” tai iltakaljansa ääreen, hän koki itse olevansa uhri, ”en jaksa tätä”.
Jarkon rooli oli ollut aktiivinen pelastajan rooli. Hän oli aina sanonut Iinalle, että ”keino tulla toimeen äidin kanssa, on olla välittämättä”.
Eräs yksittäinen tilanne teki nämä roolit ja roolien vaihdot kaikille selvemmäksi.
Kristiina oli jälleen kerran syyttänyt Iinaa siitä, että tämä ”ei arvosta häntä, ja haluaa vain eroon hänestä, vaikka hän haluaa vain hyvää ollessaan huolissaan, ja hänhän vain yrittää löytää hyviä neuvoja puhumalla muille”.
Tuolla kertaa Iina olikin ”paennut” Jarkon luo ”en mene enää ikinä kotiin” päätöksellä.
Hän oli laittanut isälleen viestin, ja kertonut olevansa ystävänsä luona, ja kieltänyt kertomasta äidille.
Kristiina oli loukkaantunut, että Iina ei halunnut puhua hänen kanssaan, ja näin toimiessaan syytti häntä. Sitä, että hän oli itse alunperin ollut loukkaaja, ja katkaissut heidän välisen yhteyden, koska ei kunnioittanut Iinan yksityisyyttä, hänen oli vaikea tuossa tilanteessa nähdä.
Tilanteen taustalla oli Kristiinan ja Laurin keskinäisen suhteen vaikeudet ja keskeneräisyys. He ”taistelivat” keskenään Ahdistaja – Uhri -pelissä, joskin aika passiivisella tavalla lasten tai yhden lapsen kautta. He eivät haukkuneet toisiaan lapsilleen takanapäin, eivätkä sillä tavalla vetäneet lapsia liittolaisikseen, mutta he ajautuivat vaikeissa tilanteissa ikään kuin lasten selän taakse, syyttämään toisiaan, että toisen toiminta on vahingoksi lapsille. Lauri kantoi suuriman osan vanhemmuuden konkreettisesta vastuusta, mutta aika tehottomalla ja passiivisella tavalla. Hän varmisti lapsille ja perheelle turvalliset puitteet, mutta ei tarttunut aktiivisesti, omaehtoisesti tilanteisiin. Hän oli ajautunut tilanteeseen, missä hänkin mieluummin väisti tai sovitteli Kristiinan ”kohtauksia” ja tapaa määritellä asiat ja tilanteet jyrkästi ja vain omalta kannaltaan ja pitää sitten sitä totena. Jos joku esitti tai yritti esittää omaa näkemystään, hän koki sen henkilökohtaisena loukkauksena ja yrityksenä loukata häntä.
Vaikka olikin vaikea saada Kristiina katsomaan asioita toisten kannalta, perhe alkoi nähdä, että he voisivat suhtautua tilanteeseen läsnä olevammin ja realiteettien mukaisesti.
Oli tarpeen tulla tietoiseksi toisaalta siitä psykologisesta perhekuviosta, mihin he olivat ajautuneet, ja toisaalta nähdä ja hyväksyä konkreettiset arjen tosiasiat, sekä erottaa nämä toisistaan.
Suuri osa Pelastaja -viesteistä kulki edestakaisin Laurin, Jarkon, Iinan ja nuorempien sisarusten välillä Kristiinan syytösten käynnistäminä.
Sekä Jarkko että Iina olivat täyttäneen Laurin epävarman vanhemmuuden ja juomisen aiheuttaman henkisen poissaolon aukkoja.
Heistä kummastakin oli kehittynyt ”sijaisvanhempia” nuoremmille sisaruksilleen.
Jarkko, ennen kuin hän muutti kotoa opiskelemaan, oli toiminut ”vanhempana” Iinalle. Nyt Iina oli sitä nuoremmille. Iina huolehti heidän aamutoimistaan ja iltatoimistaan, koska aamut ja illat olivat äidille vaikeita, ja opettaen vuorollaan, että ”älkää välittäkö”.
Tietysti he kaikki olivat surullisia ja huolissaan äidin terveydestä, ja pelkäsivät hänen vihanpuuskiaan ja ylipäätään riitoja perheessä, olivat vihaisia ja turhautuneita, kun mikään ei muuttunut, mutta ”olla välittämättä” tuntui parhaalta ”ratkaisulta”.
Heillä kenelläkään ei ollut tilaa vain ilmaista tunteitaan ja tulla kuulluksi, eikä puhua realiteeteista niiden oikeilla nimillä.
Myös Kristiina itse jäi ulkopuolelle, ”uhriksi”, mikä kääntyi syytöksiksi.
Kristiina oli helpottunut siitä, että lapset, nyt Iina ottivat vastuuta, mutta samalla oli vihainen, että Lauri ei ottanut tilannetta haltuun.
Tällaisenaan tilanne aiheutti hänelle syyllisyyttä ja häpeää, mutta hän ei osannut toimia kuin Uhri – Ahdistaja -rooleistaan käsin.
Iina alkoi olla tässä tosi pahassa paikassa, ja hänen ”pakomatkansa” Jarkon luokse toi kaiken kaikille selvemmin esiin.
Kun perheessä lapset alkavat ottaa vanhemmuuden vastuuta, tavalla tai toisella, eli ryhtyvät ”sijaisvanhemmiksi”, niin todennäköisesti taustalla on aina jotain vanhempien toimimattomuutta, epävakautta tai jopa torjuntaa lapsia kohtaan.
Silloin, kun vanhempi on sairas tai työn tai muun ymmärrettävän ja puhutun syyn vuoksi poissa tai kykenemätön, niin lapset saattavat joutua ottamaan paljonkin vastuuta.
Se, mikä on näkyvissä, tiedostettua ja jonka voi hyväksyä ja ymmärtää realiteettien mukaiseksi, eikä siksi aiheuta henkistä kuormitusta, sisäistä ristiriitaa ja ahdistusta.
Silloin on mahdollista tuntea aidosti ja rehellisesti väsymystä, huolta, pelkoa ja kiukkuakin tilanteesta, ja ennen kaikkea pyytää ja ottaa apua ja lohdutusta vastaan.
Kun vanhemmat tiedostamattaan ”antavat” osan vanhemmuudestaan lapsille ja samalla kokevat mm. syyllisyyttä ja huonommuutta tilanteesta, niin he eivät myöskään kykene aidosti antamaan heidän panoksestaan kiitosta ja arvostusta, mikä entisestään lisää ristiriitaa.
Silloin ei jaeta tilanteessa olevia tunteita eikä tosiasioita yhdessä. Jokainen jää silloin liian yksin, selviytymään, ja oppii elämää rajoittavia, epäsuoria tapoja selviytyä ”miten parhaiten osaa”.
Kun erityisesti Jarkko ja Iina alkoivat nähdä perheen pelikuvioita, niin he alkoivat nimetä niitä.
Oli myös kiinnostavaa alkaa nähdä, mitä kukin heistä teki päästäkseen suosikki -asemaansa ja totuttuun tapaan olla toistensa kanssa, ja mikä oli kunkin ”palkkio” tuon pelin seurauksena.
Hyviä kysymyksiä on kysyä itseltään ja toisilta, että mitä tiettyä elämänasemaa ja mielenmaisemaa me käyttäytymisellämme vahvistamme.
Mitä tulkintoja olemme tehnet itsestämme?
Mitä tulkintoja olemme tehneet elämästä?
Mitä tulkintoja muista ihmisistä?
Miten tämä meidän oma ja yhteinen tulkinta-kuvio vahvistaa sitä, mihin se meistä ”oikeuttaa” meidät?
Vaikein kysymys on, miten tavoitan, vai tavoitanko itse ne aidot tunteet, jotka olin oppinut torjumaan. Torjutun tunnistaminen ei ole helppoa!
Lauri pelasi ”Katsokaa kuinka kovasti minä yritän”, joka ilmeni pitkittyneenä passiivisena mukautumisena Kristiinan ongelmiin. Mutta se myös ”oikeutti” paon, vetäytymisen Kristiinan vaatimuksista, avioliitosta, ja hänen omista vaativista sisäisistä odotuksistaan ja syyllisyydestään. Aina kun hän oli ”yrittänyt kovasti” jossakin tietyssä episodissa perheessä, niin hänen oli ”lupa ottaa muutama olut, siirtää odotukset ja vaatimukset syrjään ja olla tuntematta syyllisyyttä. Hän saattoi kokea ”voi minua raukkaa” ja toisaalta vapautuksen ”mutta olethan sinä yrittänyt kaikkesi”.
Kristiinan peli oli ”Älä loukkaa minua” ja sitten ”Miksi tämä aina tapahtuu minulle!” Hän surutta syytti muuta perhettä ja sitten, kun toiset puolustautuivat ja hyökkäsivät takaisin, hän koki, että hänelle halutaan pahaa. Oletus, että muut haluavat loukata häntä, ”oikeutti” puolestaan hyökkäämisen ja se taas muiden puolustautumisen ja hyökkäämisen.
Näin kaikille kurja ketju pyörähti käyntiin uudelleen ja uudelleen.
Tällainen mekanismi on vaikea purkaa. Siksi, että jokaisen oletus siitä, että minua halutaan loukata ja satuttaa, on syvä ja henkilökohtainen. Tulkinta tämän tunteen perusteella on aina, ”etten voi lopulta luottaa keneenkään”, ja että ”sitä elämä oikeasti on”.
Ja sitten se tavallaan osoittautuu aukottomasti ”todeksi” uudelleen ja uudelleen.
Tällainen syvä tiedostamaton elämänasenne on tietysti sekin purettavissa, mutta vaatii paljon työtä vahvistaa turvallisuutta ja luottamusta.
Iinan peli oli ”haluan vain pois”, samoin kuin Jarkon. Oli tietysti tilanteenmukaistakin haluta pois tilanteessa, missä he joutuivat ottamaan sellaista vastuuta, mihin heillä ei ollut edellytyksiä, mutta jos he eivät olisi alkaneet etsiä apua, se olisi saattanut ikään kuin jäädä päälle mallina ”ratkaista” ongelmia ja ”vaikuttaa” asioihin.
Jokainen koki tulevansa loukatuksi, haavoitetuksi, vaikkakin eri tavoin ja erilaisin lopputuloksin.
Tavoitteeksi nousi siirtää huomio siihen
- mitä todella sanotaan
- mitä todella tehdään
ja ohittaa tarve pelastaa joku joltain
ja ohittaa tarve hyökätä ja syyttää
ja ohittaa tarve vetäytyä nuolemaan haavojaan
Vaadittiin tietoinen päätös yhteisesti toimia toisin.
Heille se osoittautui tavaksi alkaa kysyä ”haluatko loukata minua, kun sanot noin”, tai arjessa ”onko tuo kuittailua?”
Ja vaikka kysyjän sävy olisikin ollut hyökkäävä, tai hyökkääväksi tulkittu, niin sovitusti tavoite oli haluta kysyä ja haluta kuunnella mitä toinen vastaa, sen sijaan, että tekee oman tulkinnan.
Tulkinnat tietysti tapahtuvat niin nopeasti, ettei aina saa ajattelua väliin, mutta oli oltava valmis kyseenalaistamaan omat tulkintansa toisesta ja tilanteesta.
- Toisen osapuolen tehtävä oli haluta vastata rehellisesti, vaikka olisikin halunnut hyökätä vastaan, vetäytyä loukkaantuneena tai pelkäisi loukkaavansa toista.
- Tilanteessa olevien muiden ei myöskään pitänyt pelastajana puuttua tilanteeseen, vaan antaa jokaisen vastata omasta tehtävästään opetella suoraa puhetta ja kuuntelemista.
Kun perhe oli jo alkanut harjoitella, niin kesälomavierailu isoäidin luona nousi esille.
Iina ja nuoremmat lapset valittivat, että vierailu kesti ”niin kamalan kauan”. Kristiinan välitön reaktio oli ”Minua loukkaa, että he tuntevat noin. Heidän ei pitäisi tuntea noin”.
Tässä tuli esille viesti ”sinun ei pitäisi tuntea niin kuin sinä tunnet”, ja kysymykseksi nousi mikä mahtaa olla moisen tunnevaatimuksen alkuperä?
Joskus vanhemmat ja ympäristö viestii tiedostamattaan, että lapsella ei ole oikeutta tuntea niitä tunteita mitä tuntee eikä ajatella niitä ajatuksia, mitä ajattelee.
Siitä seuraa suuri hämmennys tunnistaa ja nimetä aistimuksiaan, tunteitaan ja tarpeitaan ja lapsi menettää yhteyden siihen, kuka hän on.
Arjessa me saatamme tokaista: ”Mikä sinua vaivaa / oletko ihan terve / oletko vähän tyhmä”, kun toinen ilmaisee omaa todellisuuttaan.
Aikuinen osaa suojautua, mutta lapsi jää hämmennyksen tilaan ja yksin. Hän saattaa
1) mukautua ”kai sinä sitten olet oikeassa, ei tämä minun kokemukseni sitten ole oikea ja merkityksellinen”
2) puolustautua ”en sanonut mitään väärää”, mutta mielessä ajatus jatkuu ”vai sanoinko..” varsinkin, jos vanhempi-lapsi-suhde ei ole sellainen, missä voidaan turvallisesti riidellä ja saada puhuttua tunteiden laannuttua tällaiset tilanteet auki.
Jos lapsi jää hämmennykseen, ilman että häntä autetaan siitä ulos, niin hän alkaa menettää omaa minuuttaan, autonomiaansa, kykyään tietoisuuteen läheisyyteen ja spontaaniuteen.
Kristiinan pelokkuus siisteyden suhteen tuli esille, kun Iina sanoi ”äiti on aina niin kamalan huolissaan, jos keittiö ei ole ihan siisti, ikään kuin olisi joku kuoleman vaara, jos joka päivä ei ole siivottu”. Kristiina alkoi puhua siitä, miten ”niin se on aina hänen elämässään ollut”., ja vaativan ja torjuvan äidin rooli Kristiinan taustalla alkoi tulla näkyvämmäksi. Todennäköisesti Kristiina oli lapsena ja nuorena kokenut samoin kuin nyt Iina, mutta ilman että hänellä oli tunneyhteys kokemukseensa.
On pelottavaa tuntea vihamielisyttä vanhempaa kohtaan, jos vanhempi käyttää mielivaltaa.
Kristiina oli kasvanut yksinhuoltaja -äidin kanssa, mutta Iinalla oli Lauri ja erityisesti Jarkko, jonka kanssa saattoi jakaa arkea ja realiteetteja. Hänelle oli turvallisempaa tuntea myös tunteita ja nähdä tosiasiat, kun äiti todella olikin epäreilu. Vaikka perheen selviytymismalli ei mahdollistanutkaan todellista muutosta, niin kaikilla oli enemmän tilaa myös tunteille, kuin Kristiinalla oli lapsena ja nuorena ollut.
Kristiina oli oppinut projisoimaan vihamielisyytensä muihin, sen sijaan, että olisi tiedostanut pelkonsa ilmaista se oikealle alkuperäiselle kohteelle.
”Sinun ei pitäisi tuntea niin kuin sinä tunnet” liittyi hänen ja hänen äitinsä väliseen suhteeseen. Kristiinan tunteet, loukkaantuminen ja vihamielisyys äitiään kohtaan, samoin kuin pelko ilmaista niitä suoraan oli kietoutunut perheen Ahdistaja-Pelastaja-Uhri -mallin ytimeen, ristiriitaisena kaksoisviestinä olla vihainen, loukkaantunut ja samanaikaisena kieltona olla vihainen, ”sinulla ei ole syytä olla loukkaantunut”.
Kristiinan oma äiti oli ”aina” kutsunut häntä itsekkääksi, ja Kristiina oli oppinut, että hänen oli ”parempi” olla kyselemättä, mitä äiti sillä tarkoitti, tai mitä äiti häneltä odotti. Perhe oli hämmästynyt, ettei hän vielä aikuisenakaan ollut uskaltanut kysyä asia, heille ”vaarattomalta” isoäidiltä. Kun hän myöhemmin halusi puhua äitinsä kanssa, perhe tuki häntä siinä.
Sitten Kristiina oli nähnyt unen, missä hän oli pakottanut Iinan siivoamaan. Se oli nostanut hänelle muistot siitä, miten hän oli itse tullut pakotetuksi oman äitinä taholta. Hän alkoi vähitellen tiedostaa, että se oli ollut todella pakottamista, satuttavaa ja loukkaavaa, ja oli ollut tilanteen mukaista tuntea surua ja vihaa – loukkaantua äidille.
Oli pelottavaa tiedostaa ja myöntää, että hänen ”hyvää tarkoittavat” sanansa Iinasta ja Iinalle olivat myös satuttavia. Samoin oli satuttavaa, kun hän syytti perhettä ja ajatteli heidän haluavan hänelle pahaa. Hän oli itse myös satuttanut.
Häntä oli satutettu aikoinaan ja hän itse oli satuttanut.
On pelottavaa tajuta, että kykenee satuttamaan.
Hän alkoi itse käyttää samaa ”onko tarkoituksesi satuttaa minua” -taktiikkaa kuin perhe oli alkanut käyttää hänen kanssaan silloin kun joku heistä koki loukkaantuvansa.
Perheen vapautuminen kokonaan tästä loukkaantumismallista ei ehkä koskaan ole ihan ”valmis”, mutta tärkeimmät askeleet oli otettu.
Koska molemmat vanhemmat tekivät parhaansa, sitoutuivat muuttamaan perheen tunneilmastoa turvallisemmaksi, se vapautti kaikkia perheenjäseniä, ja loi iloa ja toivoa.
Jarkko jatkoi omaa itsenäistä elämäänsä, mutta oli tärkeä osa perheen hankkeessa. Hän tunsi vapautuneensa. Ikään kuin olisi saanut jonkin luvan asettua omaan elämäänsä ”kyllä ne siellä nyt pärjäävät, vaikka en jatkuvasti ole varpaillani”.
Kristiina ja Iina erityisesti löysivät yhteisen sävelen ”haluatko loukata minua” tilanteesta. He alkoivat jopa laskea leikkiä asialla, ja oikein yllyttivät toisiaan keksimällä kauheimpia ja monimutkaisempia salaliittoja, mitä toinen ihan varmasti oli toisen pään menoksi suunnitellut, kun kahvi olikin loppu ja roskat viemättä.
Lauri vetäytyi vähemmän omiin oloihinsa tai juomaan tai kärsimään hiljaisuudessaan.
Perheen ilmapiiri vapauduttua kaikkien energia ei ollut enää niin sidottu negatiivisesti symbioottiseen kuvioon.
Kristiina tajusi tarvitsevansa ihmisiä kodin ulkopuolelta, että se oli sallittua ja jopa hyvä asia, samoin kuin pyytää sitä mitä tarvitsee. Aikaisemmin hän oli tiedostamattaan kokenut, ettei se ollut sallittua hänelle, vaan itsekästä.
Kun hän oli ”saanut luvan” tarvita muita, myös muiden satuttaminen loppui.
Hän liittyi vertaisryhmään ja alkoi ottaa itsenäisesti vastuuta oman sairautensa hoidosta.