Hanna-Leena ja Reijo olivat pulassa tyttärensä Tiian kanssa. Vanhemmat olivat sitä mieltä, että ”perheen ongelma oli 14-vuotias Tiia”, joka ”oli mahdoton” ja ”jonka kanssa emme vain tiedä, mitä tehdä”. Vanhemmat halusivat, että lapsi ”lopettaisi valehtelemisen ja varastamisen”, joka oli ”paha ongelma sekä kotona että koulussa”.
Tiialla oli alkanut olla vaikeuksia elämässään, joten vanhempien huoli oli tilanteenmukainen. Se mitä vanhemmat eivät olleet tulleet miettineeksi, oli heidän oma vahva mallinsa reagoida hankalaksi koettuihin tilanteisiin ja asioihin vihalla. Vihalla reagoiminen ylläpiti koko perheessä erilaisia hallinta- ja kapinointipelejä, joka puolestaan ylläpiti tilannetta, missä on ”mahdotonta ratkaista mitään”.
Näitä ”mahdotonta ratkaista mitään tunnemerkkejä” oli alettu kerätä tiedostamattomasti ajan kuluessa. Ne liittyivät vanhempien omaan henkilökohtaiseen historiaan ja selviytymismalleihin.
Voidaan puhua esimerkiksi ”syyllisyys-, pelko-, viha-, loukkaantumis- perheistä”. Nämä ovat usein vahvoja malleja.
Reijo puhui molempien vanhempien puolesta: ”Emme vain tiedä mitä hänen kanssaan pitäisi tehdä. Häneen ei voi luottaa. Hänen pitäisi olla dieetillä, mutta hän oli syönyt poissa ollessamme suuret määrät karkkia ja sitten kielsi kaiken, kun jäi kiinni. Hänen koulunsa menee huonosti, ja opettajatkin ovat ihan kyllästyneitä häneen. Hän ei kanna mitään vastuuta tekemisistään. Nyt tämä saa luvan loppua!”
Molemmat vanhemmat näyttivät toimivan enemmän kontrollista kuin ymmärryksestä ja tuesta käsin.
Molemmilla tietysti oli aito huoli lapsen tilanteesta, mutta tilanne oli ajautunut siihen, että he ilmaisivat sen pelkästään vihalla ja yrityksellä pakottaa Tiia toimimaan toisin. He toisaalta näyttäytyivät voimakkaina ja ratkaisua hakevina, mutta samalla olivat täysin neuvottomia. Tiia puolestaan oli täysin ”siilipuolustuksessa”. Hän toisaalta joutui myöntämään tilanteen, ”oman mahdottomuutensa”, mutta ei hänelläkään ollut ajatuksia miten purkaa tilanne vanhempien kanssa ja koulussa, eikä hän ”halunnutkaan!”
Reijoa oli selvästi oppinut, että miehellä on valta perheessä, ja tuon vallan tuli ilmetä melkein täysin kontrollina. Vaikka Hanna-Leenan ilmaisu oli enemmän sovittelevaa ja mukautuvaa, niin hänkin oli samaa mieltä, että Tiia ”on vastuuton ja valehteleva”. Malli oli se, että, kun tilanne oli mennyt ”liian pitkälle”, Reijo astui esiin.
Kun nyt vanhemmat olivat joutuneet toteamaan oman voimattomuutensa, vaikkakin haluttomasti, terapiassa olettiin tarkastella kokonaistilannetta.
Kun huomio siirtyi heihin itseensä, heidän suhteeseensa, perhehistoriaan ja perheen yleiseen tilanteeseen, kumpikin muuttui vältteleväksi, ja puhuivat myös ohi toisensa. He kumpikin käyttäytyivät siten, kuin olisivat jääneet jostakin sopimattomasta kiinni.
Kun energia vaihtuu ajattelusta mukautumiseen, eikä ole tilaa ottaa ”tilannetta haltuun”, niin energia vaihtuu mukautumiseen, joko niin, että myötäilee, sopeutuu tai kapinoi, joko avoimesti tai sisäänpäin ajatellen, että ”mitä soopaa!”.
Vanhemmat alkoivat kuitenkin käydä tilannetta ja historiaansa läpi sukupuun ja erilaisten vuorovaikutusta avaavien teorioiden avulla. Molemmat olivat myös ylipainoisia. Tätä he eivät itse kommentoineet, vaikka se oli konkreettinen suuttumuksen aihe Tiian kohdalla.
Oli kiinnostavaa, miten tässä perheessä kohdattiin tosiasioita. Olihan ongelma se, että Tiia varastaa ja valehtelee. Samalla kun perheen sisällä oli puhumatta se ristiriita, mikä vanhempien omassa toiminnassa näyttäytyi.
Ihmiset eivät näyttäydy ulospäin niinkään masentuneina tai alakuloisina, kun henkilöä tai perhetta ohjaa vihantunteet, vaan enemmänkin täynnä energiaa olevina, hyökkäävinä, tarmokkaina, toimeen tarttuvina, ratkaisuja hakevina. Lähemmin tarkasteltuna alkaakin näyttäytyä, että suuri määrä energiaa on kiinni konflikteissa tai niihin valmistautumisessa, eikä todellisten ratkaisujen etsimisessä.
Energia (huomio) ei olekaan siinä, mistä oikeasti on kysymys ja mitä olisi tarpeen tehdä ongelman todelliseksi ratkaisemiseksi, vaan siinä kuka on oikeassa ja kuka väärässä, kenellä on valta ja kuka mukautuu.
Energiaa käytetään ”melskaamiseen”, eivätkä tilanteeseen ja ratkaisuvaihtoehtoihin vaikuttavat tosiasiat tule näkyviksi.
Saatetaan jopa aina pyytää anteeksi, mutta huutamista, pahoja sanoja, eikä ”anteeksi pyytäminen” ja ”anteeksi antaminen” pidä sisällään sitä, että osapuolet näkisivät ja kuulisivat toistensa todellisuudet.
Vain silloin kun ihmisellä on todellinen halu nähdä oma todellisuutensa ja toisen todellisuus sellaisena kuin se on, on mahdollista neuvotella, sopia, ratkaista ja tehdä vuorotellen myös kompromisseja, joka ei ole alistumista, eikä voittamista, vaan luonnollista, positiivista tilanteeseen sopeutumista ja suhteiden hoitamista, arvostamista.
Vasta kun jokainen osapuoli on sisäistänyt tilanteen (mikä voi ottaa paljonkin aikaa) on mahdollista myös sitoutua yhteisiin tavoitteisiin, ja kokea yhteyttä ja onnistumista, että olemme samalla puolella, vaikka meillä olisi vaikeita tunteita ja vaikeita asioita.
Tiian perheen tilanteessa perheen konflikti näyttäytyi Tiian ”mahdottomuutena”, vanhempien arjen ongelmana, eikä vanhempien sisäisenä konfliktina. Moralisointiin Tiia hyvin ”sopikin”. Hän oli ylipainoinen, murjottava ja sulkeutunut teini-ikäinen, joka on koko ajan ikään kuin asemissa ”näyttää kaikille, että ette pääse minuun käsiksi”.
Eräällä vastaanottokäynnillä selvisi, että Reijo oli syyttänyt Tiian varastaneen rahaa hänen lompakostaan ja ostaneen rahalla karkkia, vaikka ”oli sovittu, että herkkuja ei syödä!”. Tiia oli kieltänyt varastamisen. Hän oli sanonut, että isä – niin kuin tavallista – ei vain muista paljonko hänellä oli lompakossaan. Tähän Reijo kertoo vastanneensa ”Me emme välitä oletko syönyt karkkia vai et, ja oletko lihonut, kunhan et valehtele ja kerro meille, että et tee sitä, kun tiedät niin tekeväsi.”
Tiia oli sulkeutunut, raivoissaan.
Kukaan kohdannut toisiaan, eivätkä tosiasiat kohdanneet.
Perheessä näytti todella olevan malli kerätä vihatunnevaluuttaa.
Mikä suututti ketäkin perheessä?
Selvisi, että Reijon pomo kritisoi häntä usein hänen ”pikkutarkkuudesta ja kontrollista”, Reijon kokemuksena hän oli vain täsmällinen ja tehokas. ”Kaikki johtuu siitä, että minä saankin siellä jotain aikaan, toisin kuin ne hyväpalkkaiset tyhjäntoimittajat.” Reijon työ vaati matkustamista, mutta ollessaan pitempään työpaikalla, hän koki esimiehen stressaavana ja kertoi ”hermon menevän pomoon”. Silloin hän oli myös kotona ärtyneempi ja kritiikki Tiia kohtaan lisääntyi. Kysyttäessä mitä muuta hän teki vihansa kanssa, hän kertoi ottavansa muutaman oluen töiden jälkeen, ja kevensi ”tasaan vähän tilejä firman kanssa.” Se tarkoitti firman kortin ylimääräistä käyttöä. Tämä oli Hanna-Leenankin mielestä täysin hyväksyttävää, koska ”sen firman johto on verenimijöitä koko porukka”.
Perheessä oli liian vähän ajattelua ja ristiriitojen ja tosiasioiden tunnistamista.
Perheessä vaikuttivat toisaalta vahvat, ehdottomat arvot ja mielipiteet, ja toisaalta vahvat odotukset sopeutua samoihin arvoihin, mutta myös kapinoida auktoriteetteja vastaan ”oikeutetulla” vihalla.
Vanhemmat vaativat mm. painonhallintaa ja rehellisyyttä, mutta eivät olleet tietoisia toimivansa itse vastoin omaa opetustaan.
Tiia ”sai” molemmat vanhemmat raivostumaan itseensä. Hän vahvisti sillä tiedostamattaan huonommuuden tunteitaan ja oikeutti ylensyömisen. Puhutaan ”Rankaise minua” ja ”Sainpas sinut kiinni” psykologisesta pelistä. Tiian perheessä oli ikään kuin koko ajan menossa tämä viha-peli. Yhden tilanteen loppu oli seuraavan alkusysäys. Joku haki koko ajan rankaisua ja joku pyrki koko ajan saamaan toisen kiinni jostain, josta rangaista.
Koska Reijon reaktio oli niin vahva, Tiia ei voinut paljonkaan taistella vastaan, ilmaista suoraan omia tunteitaan.
Hänen tilanteenmukainen aggressionsa ilmeni sulkeutuneisuutena ja passiivisena kapinointina sekä lohtusyömisenä, ainoana keinona saada jokin ”voitto”, säilyttää kasvonsa.
Mikä taas sai vanhemmat raivoihinsa, ja käynnisti uuden kierroksen pelissä.
Näytti siltä, että Tiia oli oppinut hankkimaan huomionsa kielteisenä.
Sanotaankin, että kielteinen huomio on parempi kuin ei huomiota ollenkaan.
Silloin saa huomiota, eikä jää sivuun, ”näkymättömäksi”, mutta kielteinen huomio on aina kielteistä. Ympäristö alkaa pitää henkilöä ”vaikeana / huonona / toivottomana tapauksena”, ja näin kielteinen huomio toteuttaa itsensä, vaikka alun perin kysymys oli terveestä tarpeesta tulla huomioiduksi, nähdyksi ja vahvistua itsekseen rakastavassa peilissä sellaisena kuin aidoimmillaan on.
Vihamerkkejä keräävän perheen peilistä näkyvätkin vihaiset tai inhoavat kasvot, eli näen itseni sellaisena, jolle ollaan vihaisia, jota inhotaan, joka ei kelpaa, ja alkaa ajatella, että minun täytyy jotenkin olla vääränlainen, etten olekaan hyväksyttävä.
Tiian provokaatioihin, valehteluun, näpistyksiin, murjottamiseen, käyttäytymiskoodiston kunnioittamatta jättämiseen koulussa vanhemmat vastasivat raivolla ”saat kuulla kunniasi, kerjäsit tätä ja täältä pesee”.
Hanna-Leena myötäili Reijoa, mutta enemmän ”haluan vain parastasi” -huolenpidosta käsin. Hän antoi ”hyödyllisiä” ohjeita painonhallintaan ja suhteissa opettajin ja kavereihin. Kun Tiia sitten ei ollut vastaanottavainen, ei huomioinut niitä tai kapinoi niitä vastaan, hänkin rähjäsi Tiialle ”olet huono” -viestein. Vanhemmilla oli vahva liitto keskenään ja he jättivät Tiian ulkopuolelle, ikään kuin asettuivat eri puolille häntä.
Molemmilla vanhemmilla oli samantapaisesti sisällään kriittinen vanhempi, joka saneli millainen maailma oli. Mutta heillä oli myös vahvasti lapsenkaltainen osansa, joka kapinoi lapsen keinoin, ylisyömisellä, uhmaamalla auktoriteetteja. Tämä Lapsi toimi ikään kuin pelastusluukkuna.
Vanhempien sisäisen tasapainoa hakevan mallin takia (moralismi ja hedonismi) Tiia joutui vahvasti hylätyksi molempien vanhempien taholta vaikeissa tilanteissa, koska vanhemmat itse kantoivat itsessään ristiriitaa (pakko) mukautua ja (oikeus) kapinoida. He siis toimivat täysin samalla kaavalla kuin Tiia, jota arvostelivat.
Hanna-Leena tulikin ”vahingossa” sanoneeksi, että ”en jaksa odottaa, että Tiia lähtee kotoa”, ja Reijo jatkoi ”tiedän, etten saisi tuntea niin, mutta minusta tuntuu samalta”. Sanottuaan aidon tunteensa ääneen, vanhempien piti miettiä, mistä on kyse. Asiat, joita ei sanota ääneen, jäävät aistittaviksi. Negatiivisen asenteen aistii, vaikkei negatiivisia ajatuksia sanottaisi ääneen. Miksi vanhemmat halusivat Tiian muuttavan pois kotoa? Siksikö, että Tiia on mahdoton, vaiko siksi, että he olivat neuvottomia?
Vaikka Tiia ”häipyisikin” niin muuttuisiko vanhempien omaksuma sisäinen toimintakaavansa, joka tuotti heidän asenteensa, perheen mallin. Eikö se toistuisi edelleen, kun nuoremmat lapset jäisivät kotiin? Seuraava lapsi asettuisi todennäköisesti Tiian paikalle, vaikka toteuttaisikin perheen omaksumaan tunnemerkkien keräämisen tapaa omalla tavallaan.
Tiia oli perheen omaksuman tunnepelin kohde, koska oli vanhimpana lapsena myös käymässä läpi normaalia oman identiteetin löytämis- ja vahvistamisvaihetta. Kysymys ei ollut ”hänen mahdottomuudestaan” vaan parhaimmillaan terveestä, vaikka kivuliaasta kasvuvaiheesta, joka voisi jopa lähentää vanhempia ja tytärtä.
Kun perheessä toimii viha-malli, henkilöt kohdistavat vihaa myös auttajia ja muita auktoriteetteja kohtaan, jotka voisivat tukea, jos saisivat siihen mahdollisuuden.
Vihan kääntöpuoli on yleensä pelko.
Silloin kun itse pelkää olla vihainen tai pelkää ylipäätään tuntea vihaa, henkilö usein tiedostamattaan pyrkii saamaan toisen pelkäämään, ”ettei tarvitsisi itse pelätä”.
Viha-mallin omaksuneissa perheissä tietoinen ajattelu on ikään kuin poissuljettu, ”jäässä”, kun on kyseessä perhetilanteet, eli emotionaalisesti merkittävimmät suhteet. Tämänkaltaiset jäykät vanhempi -mallit ovat usein siirtyneet sukupolvesta toiseen. Turhautuminen, eli kyvyttömyys uskaltaa kokea elämään kuuluvia, luonnollisia epävarmuuden ja tarvitsevuuden tunteita toisen kanssa, ilmenee aggressiona.
Silloin on vaikea saada perspektiiviä sekä perheen sen hetkisiin konflikteihin että sukupolvesta toiseen siirtyneisiin perhehistorian käyttäytymismalleihin.
Ajattelu on ”pudonnut pois päältä”.
Eletään ikään kuin valmiilla raiteella.
Reijo alkoi vahvimmin ajatella tilannetta, kun oli ”saanut” aikansa ”melskata” kuinka ”Tiiallahan oli ongelmia, eikä heillä”, ja ”auttajat ovat kaikki ammattitaidottomia ja yrittävät vain manipuloida”.
Hänen henkilökohtaisessa historiassaan oli isän kuolema hänen ollessaan 12 -vuotias, jolloin äiti oli sanonut, että ”nyt hänen pitäisi olla perheen mies.” Tuo 12-vuotias Reijo oli ottanut äidin asettaman tehtävän vakavasti. Nykyisessä tilanteessa puolisot tiedostivat hänen usein suhtautuvan Hanna-Leenaan samoin kuin ”auttaessaan äitiä” antamalla neuvoja.
Tarkoitus oli hyvä, mutta Reijo oli tiedostamattaan jatkanut tuota äidin antamaa, täysin mahdotonta tehtävää. Ei lapsella ollut mitään todellisia edellytyksiä täyttää isän jälkeensä jättämää paikkaa. Ei lapsella tietenkään ole fyysisiä eikä psyykkisiä edellytyksiä korvata aikuinen, ja silloin lapsi toteuttaa tehtävää opittujen, ulkoisten ”moraalisääntöjen varassa, ilman että olisi ehtinyt sisäistää asioita. Lapsi alkaa ikään kuin näytellä aikuista.
Puhutaankin pseudoajattelusta, eli sanat näyttävät ja kuulostavat yksittäisessä tilanteessa oikeilta, mutta tunnesisältö ei ole tilanteenmukaista.
Silloin myöskään ei ole sisäistettyä eikä tilanteenmukaista.
Varsinainen, arjessa näkyvä muutos käynnistyi siitä, kun Hanna-Leena alkoi tavoittaa omia tunteitaan tuossa Reijon ”auttamisessa” ja uskalsi ilmaista ne myös Reijolle. Hän kertoi, että kun Reijo tuli kotiin pomoon ärtyneenä, hän alkoi ”läksyttää” sekä häntä että koko perhettä ja sai kaikki kokemaan itsensä huonoiksi. Hanna-Leenan reaktio oli ollut mukautua, mutta oikeasti hän koki, ettei tarvinnut Reijon ohjeita eikä toteuttanut niitä, vaikka väistikin joillakin tekosyillä.
Hanna-Leena myös havahtui näkemään, miten konfliktikaava töissä oli aivan sama kuin kotona.
Kaavassa toistui toisaalta ”toimi oikein, älä varasta, laihduta, et ole hyvä tuollaisena” ja toisaalta ”älä anna idioottien, ilkeiden auktoriteettien alistaa sinua, taistele vastaan!”
Hanna-Leena sanoitti sen, mikä yht’äkkiä olikin aivan selvästi näkyvissä: ”Käyttäytymisesi opettaa Tiialle miten toimia tuollaista, eli ”pahaa”, maailmaa vastaan. Ja turhaudut, koska hän toimii niin kuin opetat. Nyt sinä olet asettunut olemaan se, jota vastaan pitää taistella, joka ei ymmärrä ja asettaa ristiriitaisia odotuksia”.
Niin he alkoivat yhdessä ajatella miten he toimivat ja miten he voisivat muuttaa toimintaansa. Hanna-Leenan tunteet olivat vahvemmat siitä, että ”tämän täytyy loppua, muuten aiheutamme lapsille pysyvää vahinkoa, en vain ole tajunnut ja teen kaikkeni, ettei tämä jatku”.
Erään kerran kun kotona oli ollut iso räjähdys, ja he purkivat sitä jo tutuksi tullutta kaavaa, tuli esiin kysymys, miten kauan he ajattelivat suhteensa kestävän, jos vihatunnemallin keräämisen kaava jatkuu, nyt kun he olivat siitä tietoisia.
Reijo vastasi, että ”tietenkään emme eroa, jos sitä tarkoitat, me olemme niin hyvä tiimi”. Hanna-Leena vastasi, että ”en usko, että kahtakaan vuotta”.
Reijo ahdistui. Hanna-Leena ei ajattele noin!
Ilmeni, että jos liitto päättyy, hänen ei tarvitse enää olla se, joka ”joutuu opettamaan muita”, ja turhautuu. Silloin hän voi alkaa elää sellaista elämää, mitä haluaa ilman että ”toiset hankaloittavat hänen elämäänsä”. Silloin hänen ei täydy olla se vahva, ”12-vuotias perheen mies”.
Ei Reijo sitä halunnut, eli elämää yksin, ilman perhettä. Ja sen myöntäminen itselle ja perheelle auttoi Reijoa tuntemaan niitä epävarmuuden, pelon ja surun tunteitaan, joita hän oli ”ilmaissut” raivoamalla. Hän alkoi havainnoida tunteitaan ja ajatuksiaan sekä töissä että kotona, ja alkoi vähitellen tuntea aitoja tunteitaan stereotyyppisen raivostumisen sijaan.
Stereotyyppisen raivoamisen kaavassa ei ollut mahdollista tuntea aitoja tunteita, ajatella, ratkaista asioita ja tilanteita, eikä myöskään kokea aitoa läheisyyttä ja liittymistä muiden kanssa.
Terapian loppuaikoina he molemmat näkivät mallin, jonka olivat siirtänet Tiian kannettavaksi. He tiedostivat, että heidän täytyi muuttua pariskuntana ja vanhempina. Tiialla on oikeus omaan, terveeseen kasvuun. Eivätkö he halua samaa nuorempien lasten kohdalla.
Reijon säikähdys suhteen menettämisestä pelästytti hänet terveellä tavalla ajattelemaan.
Hän opetteli stressitilanteissa ihan konkreettisesti pysähtymään. Olemaan hiljaa, antamatta nousevalle aggressiopiikille valtaa. Vasta tyynnyttyään hän keskittyi hahmottamaan mitä tapahtui tai on tapahtumassa. Välillä hän kuulemma istui vaikka vessassa miettimässä, mitkä ovat tilanteen tosiasiat, eli kuka sanoi tai teki jotain, ja mitä itse ajattelee ja tuntee, ja mikä on tilanteen ”pointti”. Reijo oli sisäistänyt muutoksen edut ja sitoutui vahvasti opettelemaan toisin toimimista, jolloin tuloksiakin alkoi nopeasti tulla.
Alkuun todellisten tunteiden tunnistaminen on työlästä, ja niitä tuntuu olevan noloa myöntää.
Sitoutumisen jälkeen uusi tapa toimia alkaa vain tapahtua. Terveempi vuorovaikutus vahvistaa ilon ja onnistumisen tunteita.
Kaiken hämmennyksenkin ohella, Reijo ja koko perhe alkoi kokea, ettei paluuta vanhaan enää vain ollut.
Kontrollin sijaan hänen oma tietoisuutensa, ajattelunsa ja yhteys aitoihin tunteisiin oli vahvistunut, samoin vanhemmuudessa hoivaava, tukeva, ymmärtävä, läsnä oleva puoli.
Tämä alkoi myös muuttaa parisuhdetta uudella tavalla läheisemmäksi, vaikka alun perin puolisot eivät olleet parisuhteessa mitään ongelmaa kokeneetkaan. Enää he eivät olleet ”hyvä tiimi muita vastaan”.
Tiia oli edelleen provosoiva, mutta tilanne alkoi asettua normaaliksi itsenäistymisprosessiksi, kun hänen ei tarvinnut enää taistella isää ja äitiä vastaan. Hän saattoi luottaa, että he eivät ”repeile”, kun hän ”repeilee”. Tilanne alkoi olla hänelle turvallinen, ja vahvistaa hänelle sitä, että hän on rakastettava sellaisena kuin on, ettei häntä hylätä, vaikka hän olisi ”mahdoton”.
Sitä paitsi hän saisi olla ”mahdoton”, kun vanhemmat eivät enää sitä olleet.