Saara oli huolissaan vanhimmasta lapsestaan Paulista. Pauli oli 17-vuotias, ja sinnitteli lukiossa lääke- ja keskusteluavun varassa. Saara oli alkanut ajatella, että ehkä hänessä ja heidän perheessään on jotain vialla, mikä ”aiheuttaa” Paulin vaikeudet. Näin hän hakeutui itse avun piiriin.
Paulin oli vaikea saada itseään aamuisin kouluun. Koulun jälkeen hän taas vetäytyi omaan huoneeseensa. Häntä ei ollut varsinaisesti kiusattu koulussa, mutta vähän outona häntä pidettiin. Hänellä ei ollut montaakaan ystävää, eikä yhtään lähiystävää. Yläasteen viimeisellä luokalla Pauli oli alkanut käydä juttelemassa koulukuraattorin kanssa, sillä hän oli alkanut pelätä kodin ulkopuolella liikkumista. Valinnat opiskelun jatkamisesta olivat tuntuneet mahdottomilta tehdä. Lukioon hän oli hakenut, koska ei tiennyt mitä muuta olisi tehnyt.
Saara ja Paulin isä Heikki olivat eronneet Paulin ollessa 10-vuotias. Heillä oli yhteishuoltajuus, missä Pauli ja hänen kaksi sisarustaan asuivat äidin luona ja isä naapuritalossa. Vanhemmat sopivat yhdessä lasten asioista. Tässä tilanteessa he molemmat olivat yksimielisiä, että tarvittava tehdään, niin että Paulin tilanne korjautuisi. Alun perin Heikki oli tosin ollut sitä mieltä, että kyse Paulin vaikeuksissa on jostakin fysiologisesta, ettei Paulia vaivannut mikään tunneperäinen tai perhesuhteista johtuva tilanne.
Asiantuntijan luona ”Entä jos..” -lauseet alkoivat johtaa prosessia.
Perheessä, jossa pelko on vallitseva, tiedostamaton, ”tuttu ja turvallinen” tunne, puheessa ja valintojen pohjalla on paljon erilaisia ”entä, jos..” – lauseita.
Ahdistus, epämääräinen, vallitseva pelko, jota ei osaa ihan nimetä tai kohdistaa, onkin usein pelkoa henkilön omaa tahtoa, aggressiota tai vihan tunteita kohtaan. Esimerkiksi, kun lapsi haluaa jotain, ja vanhempi sanoo ”lopeta se kinuaminen”, lapsi saattaa alkaa kokea, että tahtomisessa, pyytämisessä, vaatimisessa on jotain väärää, ”vaarallista”. Ellei keskusteluja käydä, kyse on yleensä vaikenevan pelosta, ei lapsen hankaluudesta. Siitä, että vanhempi kokee riittämättömyyttä, koska ei voi antaa lapselle, sitä mitä lapsi haluaa tai tarvitsee. Vanhemman vaikenemisen ja lapsen vaientamisen riskinä kuitenkin on, että lapsi oppii pelkäämään oman tahdon ilmaisemista.
Prosessi Saaran kanssa tarkasteli koko perheen vuorovaikutusmalleja. Esiin nousi ensin kummankin vanhemman omat selviytymismallit.
Erosta huolimatta, heidän välillään oli jatkunut ristiriita, jossa kommunikoitiin ”entä jos..” ja ”kyllä, mutta..” argumenteilla.
Paulilla oli oma paikkansa tässä kuviossa, jota vanhempien oli tarpeen muuttaa. Mutta myös Paulin oli tarpeen tiedostaa miksi hän ei ollut kieltäytynyt ottamasta sitä paikkaa vastaan.
Perheen vuorovaikutusmalli oli alkanut näyttäytyä selvemmin. Asiantuntijan johdatuksella vanhemmat tunnistivat vuorovaikutuspelejä ja perhesääntöjä. Vielä oli oivaltamatta, mitkä vanhempien viesteistä sitoivat Paulin? Usein ne ovat jotain vanhempien ja vanhempihahmojen (henkilöt, joilla on lapseen tai nuoreen kasvatusvastuuta) tiedostamattomia pelkoja ja epävarmuuksia. Vanhempi antaa hyvää tarkoittavia ohjeita, neuvoja ja käskyjä, mutta tiedostamattomalla tasolla hän viestiikin jotain muuta.
Jos meidän viestinnässämme on ristiriitaa puhutun ja koetun välillä, niin eleissä, ilmeissä, kehon asennoissa ja äänensävyissä välittyvät tunnetason viestit ovat aina vahvempi viesti kuin sanat.
Lapsi luottaa siihen, minkä hän tunnistaa oikein olevan vanhemman käyttäytymisessä ja kehon viestinnässä.
Ja vaikka lapsi noudattaa sitä, minkä vanhempi sanoo olevan oikein, niin koetun ja sanotun välinen ristiriita synnyttää ja ylläpitää hämmennystä ja turvattomuutta.
Lapsi ei voi olla huoleton, luottaa, että asia on niin kuin sanotaan, ja saattaa menettää luottamuksen sekä aikuiseen että omiin havaintoihinsa.
Syntyy ristiriita, missä jää ikään kuin kahden todellisuuden väliin, tyhjään. Silloin ei enää tiedä, mikä on itsessä ja toisessa totta, ja mikä ei.
On pelottavaa menettää kosketus tunteisiinsa, sisäiseen kompassiinsa, mikä ohjaisi elämässä.
Silloin kun pelko, erilaisine muotoineen, alkaa ohjata mieltä, ihminen ei enää reagoi tilanteenmukaisesti havaintojensa perusteella, eikä omista tunteista ja tarpeista käsin.
Ahdistuskohtaukset ovat yksi tapa, miten pelko perheen vallitsevana tunteena ilmenee. Yleensä on paljon niitä ”entä jos” -asioita. Tavallista on myös ”miksi et” ja ”kyllä, mutta” -pelit, jossa toinen on passiivinen ja toinen ”hiillostaa” muutokseen. Kuitenkin molemmat ovat passiivisia, koska todellista halua, kykyä, uskallusta muutokseen tai avun pyytämiseen ei ole.
Tästä passiivisuudesta on hyötyä, koska se estää lähtemästä liikkeelle, tekemästä asioita, jolloin mahdolliset, todelliset epävarmuudet ja pelot nousisivat tietoisuuteen ja kohdattaviksi.
Usein on kysymys läheisyyden pelosta, erityisesti pelosta, että toinen ilmaisisi pelon ja vihan tunteita. Pelataan passiivisia pelejä, ettei vain ”tapahtuisi mitään pahaa”, eli hylkäämistä. Passiivisuus etäännyttää, jolloin passiivisuudessa molemmat tulevat hylätyiksi.
Saara alkoi ensimmäisenä oivaltaa, että avioerosta huolimatta, hän ja Heikki näyttivät olevan liian riippuvaisia toisistaan.
Vanhempien keskinäinen riippuvuus saattoi välittyi Paulille ja nuoremmille sisaruksille, kehotuksena olla ”varovainen”, ja pysyä perheen suojissa, koska ”lopulta ainut mihin voi luottaa on perhe”.
Heikki toimi yliopistolla tutkijana, ja oli enemmän vetäytyvä, kuin aktiivisesti kontaktiin pyrkivä. Hänelle oli luonteenomaisempaa kommunikoida kirjoittamalla kuin puhumalla. Hänen oli vaikea tunnistaa tunteitaan, tai ainakaan ilmaista niitä. Puhuessaan hän ikään kuin luennoi asioista, puhuen pitkään ja seikkaperäisesti, niin että Saara ja lapset kotona, tai ystävät illan istujaisissa lopulta kokivat, ettei enää ollut muuta sanottavaa. Hän oli puhunut ”kaiken niin viisaasti ja kattavasti”.
Yhdessä vaiheessa Heikki oli kirjoittanut pitkän listan asioista, miten Paulin pitäisi toimia itsenäistyäkseen, mutta Pauli ei ollut kyennyt hyödyntämään isänsä listaa. Heikki oli neuvoton ja turhautunut, mutta niin oli Paulikin. Molemmat kokivat vain enemmän epäonnistumista ja huonommuutta, vaikka tarkoitus oli ollut hyvä. Heikin lista oli ollut hyvin perusteltu, ja kaikki asiat sinänsä toteutettavissa. Listan tekeminen, puheen puuttuminen, johti siihen, että kokonaisviesti elämän todellisesta laadusta oli ”entä jos..”, ”kannattaa pelätä”.
Heikin uhat liittyivät enemmän ulkoisiin uhkiin, sairastumisiin, säähän, turvallisuuteen, liikenteeseen, voiko naapureihin luottaa jne. ”Entä, jos sattuu jotain..” ja ”Onko nyt varmasti huomioitu..”. Perheessä puhuttiin Heikin isän olleen samanlaisen, ”aina varoittelemassa”. Pauli oli esimerkiksi halunnut kevytmoottoripyörän, jonka kustannukset isoisä oli luvannut hoitaa. Hän oli sitten kuitenkin luopunut ajatuksesta, koska on ”järkevämpää” hankkia suoraan ajokortti autoa varten. Todellinen syy oli, että nämä kaksi miestä eivät olleet päässeet yhteisymmärrykseen turvallisuudesta. Tämä aikuisten ristiriita ohitettiin kuitenkin sillä, että Paulin tilanne oli nyt vähän hankala. Nuoren pojan itsenäinen unelma kevytmoottoripyörästä hautautui aikuisten elämänpelon alle.
Paulin henkilökohtaiset pelot taas liittyivät sisäisiin ärsykkeisiinsä eikä ulkoisiin uhkiin. Hän pelkäsi saavansa paniikkikohtauksen ja ”rikkovansa jotain tai pahempaa.”
Pauli kuuli kaiken aikaa ristiriitaisia viestejä. Toisaalta Paulin pitäisi itsenäistyä. Toisaalta ”entä, jos”-argumentteja. Ristiriita lamaannutti häntä. Tämäkään ei vielä riittänyt selittämään hänen omaa pelkoaan ilmaista tahtoaan tai vihan tunteita.
Mitä hän pelkäsi haluavansa rikkoa ja miksi?
Häneltä oli ikään kuin kadonnut yhteys siihen mistä hän saattaisi olla niin vihainen, että olisi ilmaissut sitä ”rikkomalla jotain tai pahempaa”.
Näin hän oli alkanut pelätä että jotain niin noloa ja kontrolloimatonta saattaisi tapahtua.
Saara alkoi hahmottaa hänen ja Heikin välistä jännitettä. Hän kertoi, että Heikki vastasi usein ”kyllä, mutta” -lauseilla mihin tahansa hänen tai perheen suoriin yrityksiin puhua tunteista tai läheisyydestä.
Saara huomasi silloin jännittyvänsä ja asettuvansa vastarintaan. Hän koki, ettei saanut mitään sanomaansa perille tai tullut otetuksi vakavasti.
Saaran itsensä oli myös usein vaikea saada muotoilluksi, mitä hän todella ajattelee, tuntee ja haluaa. Erityisesti juuri Heikin kanssa.
Hän oli tottunut ajattelemaan, ettei hän osaa ilmaista itseään yhtä hyvin ja on jotenkin hölmö ja sekava. Nyt Saara alkoi nähdä, että usein Heikki ikään kuin aloitti väittelyn vain väittelyn vuoksi. Näytti siltä, että argumentointi ja väittely oli Heikille usein kuin kilpailu, joka piti voittaa. Se oli hauskaa hänestä, mutta ei muista perheenjäsenistä. Ei ainakaan silloin, kun olisi pitänyt ratkaista asioita tasaveroisen keskustelun päätteeksi, tai vain kaikkien saada ilmaista mielipiteitään ilman, että etsitään mitään ”oikeaa ratkaisua”.
Voisiko tässä vanhempien tilanteessa olla jotain vastauksia Paulin ”katastrofin pelolle”? Saara alkoi selvemmin tiedostaa, että Pauli alkoi yleensä lieventää vanhempien välistä kasvavaa jännitettä selventämällä kulloistakin asiaa. Perhe oli humoristisestikin tottunut ajattelemaan, että Paulista tulee samanlainen ”professori” kuin isästään, että hän poikana jatkaa miesten ketjua ”analyyttisenä, hyvänä ajattelijana”.
Jotenkin nimenomaan äiti näytti odottavan sitä Paulilta, mutta miksi Pauli teki sitä?
Sitten erään kerran Saara huokaisi ”En ymmärrä miten ikinä saamme asioita selvitetyksi Heikin kanssa, jos täällä ei ole kukaan puhumassa järkeä”. Siinä oli Saaran motiivi ”pitää lapsi kotona”!
Saaran syvin motiivi oli nyt näkyvissä. Hän tarvitsi tulkin ja asiamiehen ex-puolisonsa takia.
Edelleen jäi kysymys, miksi Pauli suostui tähän?
Vanhempien välillä ei ollut ollut väkivaltaa tai sen uhkaa edes ennen eroa, mutta Pauli oli oppinut suodattamaan puolisoiden välistä aggressiota. Niin lapset tekevät, jos vanhemmat ovat pulassa omien tunteidensa kanssa. Ehkä Pauli vanhimpana lapsena on pelännyt noissa toistuvissa jännitteisissä tilanteissa, että tapahtuu räjähdys, jolloin jotain tuntematonta, hallitsematonta, ”vielä pahempaa”, voisi tapahtua.
Mutta mitä tuo katastrofi olisi?
Saara pidätti aggressiotaan Paulin läsnäolon ja tasapainottelun avulla. Sillä Heikin jatkuva argumentointi, ”luennointi”, listat syistä tehdä niin tai näin, ja listat asioista joita voisi tapahtua, saivat Saaran välillä aivan raivoihinsa, mutta hän ei ilmaissut näitä tunteitaan suoraan.
Terapeutin luona hän oli alkanut ajatella, että Heikin ”entä jos” varoittelut saivat hänet pelkäämään. Heikki ikään kuin sanoi ”kannattaa pelätä, mutta samalla ”älä hae minulta turvaa”. Siinä oli todella yksinäinen paikka, ja eli juuri siinä.
Saara tunnisti kokeneensa ja edelleen kokevansa yksinäisyyttä ja turhautumista, raivoa aina kun oli päätettävä jotain yhteisesti. Saara oli eronnut Heikin ulkopuolisen suhteen vuoksi. Koska Heikki ei ollut tuolloinkaan halunnut ”puhua tunteista”, niin läheisyys ei enää luottamuksen menettämisen jälkeen palautunut. Saara totesi asian olevan juuri noin, että välillä ”voisin vaikka lyödä häntä”, mutta hän myös pelkäsi ”kuollakseen” tuota tunnetta itsessään.
Saara koki olevansa jotenkin ansassa Heikin kanssa. Toisaalta Heikki tuntui haluavan keskustella ja ymmärtävän sen tarpeellisuuden, mutta samalla ”ajoi hänet hulluuden partaalle”. Nyt kun he eivät asuneet enää yhdessä, ei tapahtunut niitä arjen taisteluja, ja he kokivat olevansa ystäviä.
Mutta Saara oli jäänyt ikään kuin odottamaan jotain mitä ei voinut saada, eikä ymmärtänyt miksi näin oli. Hän lamaantui, jäi ansaan tämän hämmennyksensä kanssa. Hän koki olevansa riippuvainen Heikistä.
Kuitenkaan hän ei saanut sitä läheisyyttä, mitä hän olisi tarvinnut. Tämä yksinäisyyden ja hämmennyksen kokemus Heikin tavasta vältellä läheisyyttä puolestaan lisäsi Saaran epävarmuutta tunnistaa, mitä hän itse haluaa, mikä taas lisäsi sitä kokemusta, että hän tarvitsee juuri Heikkiä.
Niin kauan kuin hänellä oli Pauli kotona, Saaralla oli seuraa ja hän sai apua noissa väittely tilanteissa. Siten hän saattoi pysyä riittävän kaukana Heikistä, ettei ”joutunut raivon valtaan”, ja toisaalta yhteydenpito Heikinkin kanssa onnistui, niin ettei hän tuntenut itseään niin yksinäiseksi.
Saaran pelko omia Heikkiin kohdistuvia vihan tunteitaan kohtaa paljastui. Tässä tuli koko perheen malli ”kerätä” pelkomerkkejä näkyväksi. näin he alkoivat muistella Paulin lapsuusajan tilanteita. Myös Pauli alkoi kiinnostua perheen mallista ja pyysi isovanhempia ja kummejaan muistelemaan millainen hän oli ollut lapsena. Tämä muistelu, tiedon hankinta, oli lopulta kaikkien mielestä mukavaa ja lähensi suhteita. Yhteinen puhe teki Paulin ”vaikean tilanteen” arkisemmaksi ja kevyemmäksi. Muistelu oli myös jotain, mitä saattoi tehdä, kun tuntui, ettei voinut tehdä mitään.
Yksi tilanne nousi esiin Paulin varhaisilta päiväkotiajoilta. Tilanne puhui samaa kieltä kuin perheen tämän päivän tilanne.
Pauli oli ollut noin neljä-vuotias. Oli ensimmäinen päiväkotipäivä. Pauli halusi innokkaasti kokeilemaan uusia leluja. Äidit olivat tulleet päiväkotiin yksitellen lastensa kanssa, ja sitten hyvästelivät lapsensa ja lähtivät. Vain Saara oli jäänyt. Osa lapsista itki eroa muutaman minuutin, mutta nopeasti kaikki olivat leikkimässä. Pauli halusi myös leikkimään, mutta palasi aina takaisin äitinsä ”helmoihin”, kunnes lopulta yksi päiväkodin työntekijöistä johdatti äidin ulos.
Muisteltuaan tapausta Pauli kertoi tunteneensa ”vähän pelkoa”, mutta, että leikit toisten lasten kanssa olivat olleet kivoja. Saara muisti tilanteen myös. Hän kertoi, että hänellä oli ollut tosi ahdistunut olo, kun ”joutui jättämään Paulin”. Hän muisti ajatelleensa, ”entä jos joku lapsista kiusaa Paulia, enkä minä ole paikalla auttamassa”? Sekä ”entä jos ohjaajat eivät ymmärrä Paulia, kun hän on niin herkkä?”. Hän muisti odottaneensa kelloa seuraten milloin voi hakea Paulin kotiin.
Samankaltaisia tilanteita oli ollut tietysti muitakin, mutta tuo yksittäinen tilanne oli jäänyt Paulin mieleen selvästi. Tämä esimerkki oli riittävän yksinkertainen kirkastamaan pelkomallin alkuperää.
Pauli oli luonnollisesti jännittänyt ensimmäistä päiväkotipäivää, muta myös odottanut sitä uteliaana ja innoissaan uusista kavereista. ”Hän olisi nyt iso poika”. Muutos oli muutenkin iso koko perheelle. Saara oli ollut hakeutumassa työelämään lastenhoidon jälkeen, jolloin Heikinkin rooli lasten aamujen, iltojen ja kuljetusten suhteen muuttuisi sekin. Paulin päiväkoti muutti jokaisen perheenjäsenen elämää, jolloin heistä jokainen ”hiukan pelkäsi”.
Saara oli viestinyt Paulille tiedostamattaan ”erossa oleminen on vaarallista”. Paulin tiedostamaton elämäntulkinta oli ”on vaarallista olla erossa äidistä”. Vähitellen alkoi vaikuttaa siltä, että tässä saattoi olla Paulin todellinen syy ”pysyä kotona”. Hän itse koki kyvyttömyyttä lähteä ja Saara koki syvempää, tiedostamaton tarvetta pitää hänet kotona.
Pauli oli kerännyt vanhemmistaan kahdenlaisia pelkomerkkejä. Isän ulkoisten uhkien pelkoa ja äidin omien tunteiden, tahdon ja aggressiivisuuden pelkoa. Näin hän oli sekä sisäisesti että ulkoisesti vanhempiensa häneen istuttamien pelkojen vanki omassa elämässään.
Oivallus vapautti Paulia. Hän alkoi olla varmempi, vaikka molemmat vanhemmat antoivat yhä ristiriitaisia viestejä. Vanhempien ymmärrys tilanteesta ollut vielä tunnetason ymmärrystä vaan he tajusivat asian järjen kanssa, eivät vielä rennompana olemisena ja sisäisenä turvana.
Pauli oli nopeammin oivaltanut, että ei ollut kysymys vain hänen ”pelkuruudestaan”, vaan myös siitä, että vanhemmat olivat jotenkin lukossa tilanteessaan. Hän sai sanat kokemukselleen, että erityisesti äiti jotenkin pitää häntä kiinni, ja hänen oma pelkonsa muodosti molemminpuolisen kiinni pitämisen.
Vanhemman riippuvuus lapsestaan on ristiriidassa nuoren ihmisen luonnollisen kehityksen kanssa löytää oma identiteettinsä ja eriytyä alkuperäisestä perheestä omaksi itsekseen.
Paulin vanhemmat olivat kuitenkin sitoutuneet muutokseen ja luottamaan, että tästä kaikesta oli apua Paulille. Paulilla oli hyvä suhde omiin tukijoukkoihinsa ja heidän oli turvallista tukea häntä siirtymään omaan elämään ja ulos kodin suojista.
Pauli todella tarvitsi ”luvan erota äidistä”.
Molemmat vanhemmat ja Pauli olivat paikalla, kun seuraavanlainen keskustelu tapahtui:
Äiti: ”Kotona asuessa on niin helppoa, ruoka on valmiina, pyykit hoituvat, saa käyttää autoa ja tulla ja mennä niin kuin haluaa. Eihän tässä nyt mikään kiire vielä ole. Me autamme kyllä sitten, kun olet riittävästi vahvistunut.
Pauli: ”Minun on päästävä kotoa pois. Ajattelin jo ysillä, että haluaisin kaksoistutkinnon, mutta kun sen saadakseen pitäisi muuttaa toiselle paikkakunnalle, niin ajattelin, etten minä voi”.
Sitten hän kertoi puhuneensa asiasta jo kuraattorin ja opinto-ohjaajan kanssa, ja he olivat miettineet miten hän voisi seurata tavoitettaan. Pauli oli jopa käynyt kaverin kanssa tutustumassa kyseiseen oppilaitokseen, ja selvittänyt asumista ja muita käytännön asioita.
Vanhemmat olivat yllättyneitä, vihaisiakin, että ”heidän selkänsä takana oli juonittu”.
Vihaisuus nousi ajatuksesta ”Me tiedämme lapsemme parhaiten”, eikä kuraattori tai opinto-ohjaaja. Nehän olivat vain saaneet pojan pään sekaisin”.
Mutta nyt Pauli oli jo 18, ja oli oikeutettu tekemään itsenäisiä ratkaisuja.
Heikki ajatteli enemmän rationaalisesti, että ”hyvä kun poika lähtee maailmalle”. Hänen tiedostamaton kiinnipitämisensä lapsesta sitoutui enemmän hänen ja Saaran väliseen jännitteeseen.
Heikin syyllisyys oli se, että oli ”hölmöillyt”, ja siksi hän koki velvollisuudekseen ”pitää huolta koko perheestä”.
Tässä tilanteessa Saara oli niin vihainen, eikä halunnut enää jatkaa keskusteluja, koska ”nythän ei ole enää mitään tarvetta, saitte mitä halusitte”, ja ”syyllinen on löytynyt”, mutta ”antoi” Paulin ”pitää päänsä”.
Koska Pauli halusi uuteen kouluun, ja hakuaika oli vasta keväällä, niin hän päätti lopettaa nykyisen opiskelun, vanhempien vastustuksesta huolimatta. Vanhemmista ”olisi ollut järkevää suorittaa kursseja valmiiksi”. Mutta Pauli hakeutui ystävän isän apumieheksi tämän yritykseen asuen edelleen kotona. Tilanne oli hankala kaikille.
He olivat kaikki uudessa tilanteessa, ja kokivat hankalia tunteita. Toisaalta kaikilla oli myös parempi ymmärrys juuri omista hankalista tunteistaan. Paulin vahvistuminen jatkui. Tosiasiat puhuivat sen puolesta, että asiat ovat menossa hyvään suuntaan.
Pauli oli kuraattorin avulla löytänyt nuorisotoimen toiminnasta pienryhmän, johon hän liittyi ja alkoi työn ulkopuolella toimia paljon siellä erilaisissa hankkeissa, joten yhteentörmäyksiä kotona ei juuri syntynyt. Pauli todella oli päättänyt ”pitää päänsä”. Saara antoi sen tapahtua omista tunteistaan huolimatta.
Äidin ristiriitaisen reaktion näkyväksi tuleminen sai Paulin selkeämmin luottamaan omiin tunteisiinsa ja siihen, että koki oikein, ja, että se on hänen elämäänsä enemmän kuin pelko ”jättää äiti”. Äiti oli ollut huolissaan hänestä. Äiti oli tehnyt ”kaikkensa hänen vuokseen”.
Nyt Pauli työskenteli uusien tunteiden parissa. Hän oli lopulta uskaltanut haluta kodin ulkopuolelle ja omaan elämään. Kun hän teki kuten oikeaksi koki, vastassa olivat myös äidin tunteet. Hänen ei ollutkaan hyvä olla, koska hän koki, että jotain oli huonosti. Realiteetti oli, että kaikki oli hyvin. Paulin kurja oli vielä heijastumaan äidin hänelle istuttamasta tunteesta ”on vaarallista olla erossa”. Paulilla oli kuitenkin kapasiteettia tiedostaa itsessään myllertävä ”äidiltä lainattu” negatiivinen tunne.
Perhe on systeemi. Koneisto. Usein perheenjäsenet, lapsiaan rakastavat vanhemmatkin, yllätyksekseen huomaavatkin kamppailevansa, että systeemi pysyisi ennallaan, vaikka on jo tajuttu, että muutos on välttämätön.
Vasta, kun Pauli seuraavan vuoden kesällä muutti opiskelupaikkakunnalle, sai sieltä kesätöitä ja aloitti opiskelun syksyllä, Saara palasi omaan prosessiinsa. Hän oli edelleen vihainen, mutta koki myös, ettei hänen pitäisi olla vihainen siitä, että Pauli oli itsenäistynyt. Paulin asiat näyttävät olevan koko ajan paremmin. Saara kertoi kokeneensa, että myös terapeutti oli omalta osaltaan ollut ”viemässä hänen lastaan”. Hän oli kokenut tulleensa hylätyksi, ja ettei ”häntä enää tarvittu mihinkään”. Hän oli myös alkanut iltaisin juoda. Samanaikaisesti hän oli itsekin tiedostanut, että eihän tämä nyt näin pitäisi olla. ”Nythän tapahtuu juuri se, minkä lapselleni haluan tapahtuvan, hän pärjää omassa elämässään. Ymmärrän tämän päälläni, mutta en kykene muuttamaan ymmärrystä hyviksi tunteiksi. En tajua, miksi minusta tuntuu tältä? Miksi tarvitsen nyt tueksi alkoholia, vaikka en totta vie myöskään halua alkoholisoitua.”
Paulin lähdettyä omaan elämäänsä, Saara käynnisti oman prosessin. Itseään varten.