Raimo ja Kirsti ovat 11-vuotiaan Miljan vanhemmat. He olivat lähteneet hakemaan apua, kun ”eivät vain pärjänneet lapsen kanssa”. Miljaa ei oikein kiinnosta mikään, ei leikki, eikä koulu, ja vaikka vanhemmat kokivat tekevänsä parhaansa, ja halusivat ymmärtää. Mutta Milja ei tuntunut olevan yhteistyöhaluinen.
Vanhemmat olivat molemmat opettajia. He kuvasivat itsensä järkeviksi ihmisiksi, ja ”kaikki tehdään, mikä on tarpeen, että saadaan tyttö kuntoon”. Perheessä olikin asiat kunnossa. Vanhempien välillä ei ollut mitään akuuttia kriisiä, ja he olivat saaneet valmiiksi oman kodin vuosi sitten, ja suunnittelivat toista lasta. Oli vain tämä vaikeus Miljan kanssa.
VANHEMMAT KERTOIVAT tyypillisestä tilanteesta. Milja oli jäänyt aamulla kotiin sen sijaan, että olisi mennyt koulutaksilla kouluun. Vanhemmilla oli tapana lähteä vähän aikaisemmin töihin kuin mitä koulutaksi tuli hakemaan tyttöä. Kirsti, joka teki lyhennettyä työpäivää opiskelunsa vuoksi, ja oli kotiin palatessaan löytänyt Miljan huoneestaan, taas. Tätä oli jatkunut syksyn ajan satunnaisesti, ja nyt alkuvuodesta vanhemmat olivat, Raimon aloitteesta, päättäneet hankkia perheelle apua.
Keskustelu eteni kuulemma Miljan kanssa aina saman kaavan mukaisesti. Vanhemmat ”puhuivat lapselle järkeä” koulunkäynnin, kotitöiden tai vastuullisen käyttäytymisen tärkeydestä, ja aina Milja sanoi ymmärtävänsä. Tuossa viimeisimmässä kerrassa, jolloin ”samaa kaavaa” avattiin enemmän, tilanne oli se, että Miljalla oli ollut kotitehtävät tekemättä, eikä hän ollut halunnut siksi mennä kouluun.
Vanhemmat puhuivat siitä, ”kuinka koulutyöt täytyy tehdä, ja vaikka läksyt olivatkin tekemättä, niin siitä huolimatta kouluun täytyy mennä, ja että Miljan olisi pitänyt kertoa, että läksyt olivat tekemättä, ja sitten sopia opettajan kanssa miten hän tekisi ne myöhemmin”. Milja oli reagoinut ensin vihaisesti ”jättäkää minut rauhaan”, mutta sanonut sitten alistuneenoloisesti, otsatukkansa alta ”tiedän, että minun olisi pitänyt mennä kouluun ja tehdä läksyni, mutta minusta vain tuntui pahalta, että ne olivat tekemättä, enkä halunnut opettajan saavan tietää”.
Ammatti-ihmisen johdolla vanhemmat alkoivat seurata syyllisyyden tunnetta perheen opittuna, niin sanottuna huijaustunteena.
Syyllisyyttä kokevat henkilöt puhuvat usein siitä, kuinka ”heistä tuntui pahalta, kun he tekivät / eivät tehneet jotain” tai ”tiedän, että minun olisi pitänyt tehdä / sanoa / olla jotain”. Henkilö näyttää usein surumieliseltä, apealta, masentuneenoloiselta, vetäytyvältä. Kuulijakin tuntee herkästi avuttomuuden ja toivottomuuden tunteita kaikkien niiden ”pitäisi / olisi pitänyt / ei olisi pitänyt” asioiden edessä.
MILJAN PERHEEN tilanteessa syyllisyyden tunne ja vetäytyminen näyttäytyi vahvana mallina. Se oli ikään kuin tapa jäsentää aikaa ja maailmankuvaa.
Tietysti oli tärkeää, että Milja sai apua koulunkäynti vaikeuteensa, sekä siihen, ettei ulkopuolelle jääminen kaveripiiristä edennyt, mutta syyllisyyden värittämä maailmankuva oli vanhempien, omasta historiastaan, perheeseen tuoma malli, jota Milja oli alkanut toteuttaa.
Vanhempien ”asiat pitää tehdä kunnolla” asenne toimi myös myönteisesti. He lähtivät liikkeelle ja olivat valmiit kohtaamaan senkin, että ehkä heidän on tarpeen muuttua, ei vain auttaa Miljaa ”tulemaan kuntoon”.
Molemmat vanhemmat alkoivat tunnistaa kokevansa paljon syyllisyyden tunteita sekä omassa elämässään mutta myös suhteessa toisiinsa, mutta myös sen suhteen, olivatko he huonoja vanhempia, erityisesti kollegojen edessä.
Raimo ja Kirsti käyttivät paljon ”minun pitäisi” ja sinun pitäisi” tai ”miksi en” ja miksi sinä et” puhuessaan elämästään ja toisilleen.
Raimon tapa oli enemmän määritellä, että ”asiat nyt vain ovat näin tai noin elämässä” ja Kirsti taas enemmän vetosi, että ”pitäähän nyt sinun ymmärtää” tai ”pitäähän tämä tai tuo tehdä”.
Kirsti kertoi tuntevansa usein toivottomuutta ja ajattelevansa ”en pysty” ja toisaalta ”minun pitäisi olla järkevä aikuinen” kaikkien ”pitäisi” -asioiden äärellä. Raimo taas kertoi tuntevansa ärtymystä ja kapinoi erityisesti Kirstin vetoomuksia vastaan kotitöiden tekemisestä ”miksi se nyt on niin tärkeää” tai suostui vastahakoisesti. Tavallisimmin hän vain viivytti asian tekemistä, ja puolustautui ”oikeudella tehdä omalla ajallaan”, tai vain ”unohti”.
Molemmat tunsivat pettymystä ja molemmat vetäytyivät. Vetäytyessään he kumpikin ikään kuin pääsivät vähäksi aikaa eroon ”pitäisi” –vaatimuksista. Toisaalta he molemmat myös olivat yksin, vailla yhteyttä toisiinsa, vetäydyttyään.
Vanhemmat alkoivat huomata puhuvansa samalla tavalla Miljalle koulutehtävistä ja omista tavaroista huolehtimisesta kuin he puhuivat toisilleen, Raimo vahvasti määritellen asioita ja Kirsti vetoamalla.
Näin vanhemmat alkoivat havahtua kysymään, tuntuikohan tyttärestä samalta kuin heistä itsestään?
HUOLI OLIKO muutosprosessi ”oikeilla urilla” huoletti erityisesti Kirstiä. Hän sanoi usein: ”meillä on paljon asioita, mistä pitää puhua, emme saa haaskata aikaa” tai ”olemmeko saavuttaneet mitään tuloksia?”. Ammatti-ihmisen johdolla he pysähtyivät monta kertaa puhumaan näissä kohdissa mitä hänelle ja heille merkitsee olla ”oikeilla urilla” ja mitkä ovat ne ”tulokset” mihin hän ja he haluavat pyrkiä, ja mikä on minun ja muiden auttajien rooli siinä.
Myös työntekijän oli välillä vaikea huomioida, milloin he kaikki olivat samassa ”pitäisi” -tilanteessa.
Yleensä ensin tuli tietoiseksi omasta epämukavasta olosta, että jotain on huonosti, eikä tiedä mitä se olisi. Asian ääneen sanominen auttoi joka kerta ulos tilanteesta. He molemmat aidosti halusivat tilanteeseensa muutosta, ja olivat valmiita tekemään sen, mikä tarpeen oli, joten aina, kun asiantuntija sai kiinni niistä ääneen tai äänettömästi ilmaistuista ”pitäisi”- piiskureista, niin Raimo ja Kirsti olivat helpottuneita.
Tunteiden tunnistaminen vahvistui ja ajattelu selkeytyi.
Joka kerta, kun Kirsti tai Raimo alkoi vaatia tehokkuutta toisiltaan tai prosessilta, pysähdyttiin kysymään, mikä tavoite olikaan ja tuntuuko se edelleen kummastakin tilanteenmukaiselta, ja mihin olisi tarpeen sen saavuttamiseksi tarttua ja mitä sitten siirtää kotielämään harjoiteltavaksi.
Sama mitä tapahtui tapaamisissa, tapahtui myös opettajien ja isovanhempien kanssa, ja he alkoivat siirtää samaa pysähtymistä ja kysymistä toimintamalliksi myös heidän kanssaan.
Kaikissa tapauksissa tavoitteen täsmentäminen, tai vain kysymys ”mitähän nyt tapahtuu” on aina hyödyllistä ja itsessään muutosta tuottavaa, ikään kuin muutostyökalu itsessään.
KUN VANHEMMAT olivat alkaneet luottaa, että ”kyllä tästä vielä selvitään” tuli tilaa kysymyksille mitkähän tekijät olivat heidän selviytymismalliensa alla.
He huomasivat selvemmin toimivansa paljon keskenään joko vaatien tai mukautuen, vuorotellen kumpikin, ja että vaatimusten esittäjä ei ollut vain puoliso, vaan heidän kummankin oma sisäinen hiostaja.
Tilanne oli ollut kummallekin turhauttava. He olivat nähneet vain lapsen tilanteen, joka haluttiin ”kuntoon”. Nyt tuli näkyväksi, että he olivat alkaneet välttää keskinäisessä vuorovaikutuksessaan sitä, että kumpikaan olisi joutunut ”mukautumaan toisen tahdon alle”.
Vanhemmat olivat kehittäneet keskenään tilanteen, missä kumpikin on ”turvassa”, kun ajatellaan ja pohditaan ongelmia loogisesti, ja ”toimitaan järkevästi”, mutta tunnistetaan ja ilmaistaan tunteita niukasti.
Silloin vältytään ”toinen määrittelee tai vetoaa ja toinen mukautuu” -konfliktilta, mutta valitettavasti myös keskinäiseltä lämmöltä, leikiltä ja huumorilta, nähdyksi tulemisen kokemukselta.
Vanhemmat kumpikaan eivät olleet omissa alkuperäisissä perheissään oppineet riitelemään niin, että kummankin, kaikkien osapuolten intressit tulevat näkyväksi, ne tunnistetaan ja sitten katsotaan yhdessä, mitä tehdään.
Mukautuminen ilman, että on tullut nähdyksi ja tunnistetuksi, tuottaa pettymystä ja kerryttää vihaa. Sen sijaan tilanteenmukainen mukautuminen, kompromissi, kun on tullut nähdyksi, vahvistaa ja lisää liittymistä, läheisyyttä, kunnioitusta ja luottamusta, iloa, että me yhdessä löysimme ratkaisun.
Siihen on molempien, kaikkien helppo sitoutua, ja myös tarpeen mukaan kenen vain luontevasti ottaa puheeksi onko sovittu enää tilanteenmukaista.
MILJA OLI poiminut tiedostamattomasti ”olen huono, moittikaa minua” -mallin. Se on tavallinen lapsille, jotka ovat tottuneet saamaan kielteistä huomiota perheessä. Henkilö toimii tuolloin tavalla, jolla on aikaisemminkin saanut huomiota.
Jos myönteistä huomiota ei ole riittävästi, niin ”kielteinen huomio on parempi kuin ei huomiota ollenkaan”. Miljan tapoja oli unohtaa koulutehtäviä ja tavaroitaan ja olla siivoamatta jälkiään leikin tai harrasteen jälkeen. Ne ovat vaikeita asioita kenen hyvänsä noin nuoren vielä hahmottaa ja hallita, mutta Milja ”ei näyttänyt oppivan”, vaikka ”kaikki keinot oli jo käytetty”, ”hän ei ollut yhteistyöhaluinen.”
TOINEN VAHVA perheessä vaikuttava malli oli Kirstin ”kuinka paljon teenkään” -malli. Kirstin tapa toteuttaa sitä oli pitää koti siistinä. Tämä antoi myös Miljalle tilaisuuden kerätä ”olen huono” -viestejä, kun hän ei tehnyt omaa osuuttaan järjestyksen pidossa ja Raimolle mahdollisuuden kapinoida ”pitäisi auttaa” -viestejä vastaan.
Tämä taas tuotti Kirstille pettymyksen tunteet. Raimo sanoikin usein, että hän ja Milja ajattelivat, että Kirsti yrittää pitää kodin ”liian siistinä”. Näissä tilanteissa isä ja tytär saivat tukea toisistaan, jättäen Kirstin kokemaan pettymystä ja yksinäisyyttä. Tilanne tuntui kaikista kurjalta, mutta asiana se Kirstin itsensäkin mielestä oli myös totta.
Vanhemmat olivat jo tietoisia syyllisyyden, pettymyksen, vetäytymisen, jäykän ”järkevän” ajattelun mallista perheessä ja keskinäisessä suhteessaan. Heidän välillään oli hyvin vähän hoivaa ja iloa, ja he alkoivat harjoitella hakea toisiltaan hoivaa, läheisyyttä ja leikkiä eri muodoissa, mutta pitkään kumpikin vastasi toisen lähentymiseen jollakin muodolla ”seiso omilla jaloillasi” tai ”älä ole minusta riippuvainen”.
Sitkeä harjoittelu toi esiin ”pitäisi” -piiskurin alla olevia ennen tiedostamattomia uusia kuormittavia tapoja ajatella.
”Tee se itse”
”Älä nojaa muihin”
”Älä odota muiden auttavan sinua”
”Sinut petetään ja jätetään pulaan”
Näiden viestien alkuperä oli kuitenkin kauempana kuin tässä parisuhteessa, se nousi kummankin aikuisen omista lapsuuden perheiden historiasta.
TALON RAKENTAMINEN oli ollut Kirstille erittäin vaikea päätös, ja asia oli edelleen vaikea. Hän koki epärealistista huolta ”miten he ikinä selviävät, jos jotain tapahtuu”. Vähitellen hän tuli tietoiseksi, että ahdistuksen alkusyy oli hänen alkuperäisessä historiassaan.
Isovanhempien perhe oli sodan seurauksena menettänyt ison omaisuutensa, ja vielä toistamiseen, tultuaan petetyksi liiketoverin taholta. Suvussa oli paljon pelkoa, pettymystä, syyllisyyttä, mutta myös pärjäävyyttä, vaikka ”mihinkään eikä keneenkään voi luottaa”. Kirstin isä oli viestinyt tätä sekä sanallisestikin että sanattomasti.
Raimon äiti taas oli ollut se, joka viesti ”sinun ei pitäisi olla minusta riippuvainen”, sinun pitäisi olla aikuinen.
Kirsti sai kiinni, että hänen kokemuksensa oli: Älä tukeudu keneenkään, tulet pettymään” ja tavoitti, että kun hän pyysi Raimolta jotain, hän olettikin pettyvänsä.
Raimo taas tavoitti, että äidin viesti oli ollut ”älä ole lähellä, en halunnut poikaa”. Hän oli aina ajatellut, ettei äiti pitänyt isästä kovinkaan paljon. ”Siksiköhän minusta tuntuu aina jotenkin hankalalta ”liika” läheisyys Kirstin kanssa?”
Kirsti ja Raimo alkoivat tiedostaa siirtävänsä Miljalle omia pelkojaan olla riippuvainen, ja opettaneen häntä ”olemaan itsenäinen”, siis yksin.
Sanotaan, että vanhempien tiedostamattomat, usein sanattomat kielteiset käskyt ovat vahvempia kuin sanalliset, tietoiset myönteiset elämänohjeet.
Asiaan havahtuminen oli vanhemmille kipeä, mutta myös helpottava tieto. Nyt he osasivat nähdä, miten he tiedostamattaan olivat kantaneet omien vanhempiensa historiaa, mutta myös että siitä saattoi tulla tietoiseksi ja päästää irti.
KIRSTI JA RAIMO puhuivat paljon keskenään ja ystävilleen havainnoistaan. Heille oli tärkeää nähdä riittävästi oman käyttäytymisensä alkuperä voidakseen päästää irti syyllisyydestä ja kokemuksesta olla ikään kuin syytettynä toistensa ja ulkopuolisten, opettajien, kollegoiden ja auttajien edessä, siitä millaisia vanhempia he olivat.
Näin he päästivät irti niistä kaikista ”pitäisi / ei olisi pitänyt” -viesteistään. Oli tärkeää puhua ja ajatella myös sitä, millaisessa maailmassa he nyt elivät verrattuna isovanhempiin ja vanhempiin. Heillä oli ollut aikoinaan paljon enemmän taloudellisia, sosiaalisia, psykologisia ja kulttuurisia ”syitä” opettaa jälkikasvuaan siihen ”mitä maailma on”.
MILJAN YHTEISTYÖHALUTTOMUUS alkoi tulla ymmärrettävämmäksi. Hän toisaalta näki isänsä kapinoivan Kirstin ”pitäisi” -vetoomuksia vastaan, mutta hän myös sai ”olemalla huono” huomiota perheessä, jonka vanhemmat toteuttivat elämänsuunnitelmaa elää ilman läheisyyttä ja toistensa emotionaalista tukemista.
Perheen arjen tehtäviä oli lisätä toleranssia sitä kohtaan, mikä oli ollut aikaisemmin pelottavinta, eli jättää ”pitäisi” -piiskurit huomioimatta, ja sopia asioita. Emotionaalisesti perheen kotitehtävä oli harjoitella olemaan ”riippuvainen”.
Vanhemmat alkoivat harjoitella erilaisia tapoja olla päivittäin tarvitsevia toisistaan, ja tehokkaita kun olivat, vähintään yksi asia tai puoli tuntia kerrallaan. Nyt ”asiat kuntoon tehokkaasti” toimi heidän eduksi, ja vapauttavana paradoksina. Miten ollaan käsi kädessä tehokkaasti ja järkevästi? Heidän kun piti myös opetella pitämään myös hauskaa keskenään, ei vain tekemään toiselle se aamukahvi valmiiksi.
Voisi opetella esimerkiksi jotain uutta yhdessä, istua sylikkäin höpöttelemässä, opetella läheisyyttä ilman seksiä ja spontaanimpaa seksiä, ja kysyä mitä tänään kuuluu ja kuunnella.
Miljan tehtävä taas oli pyytää kumpaakin vanhempaa erikseen pitämään hänestä huolta.
Vanhempien piti antaa hänelle siihen lupa ja sitoutua siihen mitä lapsi pyytää, tietysti realiteetit huomioiden, esim. halaamaan, pitämään sylissä, auttamaan jossakin leikissä, lukemaan yhdessä illalla, opettelemaan yhdessä jotakin uutta, olemaan epävarma, vihainen ja surullinen ja huoleton, innostuva ”haihattelija”.
KIRSTI TAVOITTI myös prosessiin liittyvän ”onko tämä riittävän tehokasta” kysymyksen olevan pelkoa ”tulla riippuvaiseksi auttajista”, koska ”meidänhän kuuluisi selvittää ongelmamme itse.”
Silloin tehtiinkin täysin vastakkaisesti, lisättiin lupaa olla ”riippuvainen” auttajista. Oli hyvä ja oikein opetella olemaan tarvitseva. Sai soittaa tarvittaessa, ja kysyä ”tyhmiä kysymyksiä”. Niin ihmiset, joilla on sisäänrakennettuna luottamus muihin ihmisiin, tekevät luonnollisesti. Eikä se tarkoita, ettei olisi autonominen ja itsenäinen.
Päinvastoin, omien tunteiden, tarpeiden ja rajojen tunnistaminen on silloin helppoa ja luontevaa, samoin niiden ilmaiseminen muille.
Raimon ja Kirstin ”järkevyys”, liiallinen ajattelun kautta asioiden ja elämän hahmottaminen alkoi väistyä vahvemman tunneyhteyden myötä. Heidän keskinäinen turvallisuutensa ja luottamuksensa vahvistui, mikä mahdollisti spontaanimman tunnemaailman. Perheessä alkoi olla enemmän iloa ja lämpöä. He huomasivat, että päinvastoin kuin he olivat pelänneet, he myös ajattelivat nyt ”paremmin”, vapaammin, myötäelävämmin ja oivaltavammin. Heidän oli myös helpompi eläytyä Miljan tilanteeseen paremmin, luonnollisesti ja nopeammin.
Vanhemmat ja perhe alkoi toimia paremmin. He halusivat vahvistaa sisäistä sitoutumistaan, ja olla toisiaan tarvitsevia. Nyt he olivat tietoisia miten helposti he ajautuvat ”pitäisi” -malliin ja osasivat korjata tilanteita.
He olivat saavuttaneet hyvän sosiaalisen tason muutoksen, eli osasivat riittävästi välttää kielteisiä tilanteita ja tapoja puhua ja toimia, mutta eivät olleet vielä löytäneet miten luoda uusia myönteisiä tapoja elää ja toimia yhdessä.
Heillä oli ollut vahva malli välttää tunteita, ja nyt oli kyse juuri uskalluksesta heittäytyä myös tunteiden varaan.
MILJAN ”OLEN HUONO”-malli näytti jossakin vaiheessa pahenevan, kun vanhemmat alkoivat paremmin viihtyä toistensa läheisyydessä, mutta perhe oli myös oppinut puhumaan suoremmin, ja he ymmärsivät myös, että Miljasta oli pelottavaa luopua tutusta tavasta saada ”edes kielteistä huomiota”.
Hänellä ei ollut vielä kokemusta siitä, että jos hän ei aiheuta huolta vanhemmilleen, niin he silti rakastavat häntä, eivätkä ”jätä yksin kylmään”. Tämä luottamus saattoi kasvaa vain elämällä, arjen muuttuessa, ja muutoksen pysyessä.
Vaikka vain yksi perheenjäsen alkaisi tiedostaa perheen sisäisiä opittuja toimintamalleja, suhdepelejä, ja alkaa esittää ”mitä nyt oikein tapahtuu” huomioita, tai vain toimii toisin, niin se horjuttaa totuttua kuviota, ja toisaalta tuntuu pelottavalta, mutta luo myös tilaa vaihtoehtoisille toimintamalleille.
Vanhempien piti oppia tekemään asioita, jotka saivat heidät aikaisemmin tuntemaan syyllisyyttä, ja ottamaan Milja siihen mukaan. Kirstille se oli ”laiskottelua”, sitä että ei koko ajan ”tuottava ja tehokas”. Raimon ”tehtävä” taas oli auttaa Kirstiä antamalla lupa ”laiskotteluun”, huolettomuuteen, pysähtymiseen, kun ”tiskirätti alkoi heilua”, eikä reagoida vastarinnalla, tai luennoimalla miten asia on, ”eikä sinun taas pitäisi”.
Vähitellen perhe ei enää ollut ”pakkotyölaitos”, vaan asioita tehdään tilanteenmukaisesti.
Kaikesta voi ja saa puhua, ja kaikkea voi ja saa ihmetellä. Tämä oli Miljalle, ei vain koulua, vaan koko elämää ajatellen, se arvokkaampi oppi, kuin ole ”yhteistyöhaluinen”-vaatimus ja kyky suorittaa muiden määrittelemiä asioita, jopa elämää, ilman mahdollisuutta luoda omaa suhdetta tekemiseen.