Heli koki kuormittuvansa kohtuuttomasti työssään. Heli päätti keskustella tuntemuksistaan työnohjaajansa Arjan kanssa, saadakseen toisenlaisen otteen itseensä ja työhönsä. Tilannetta helpotti sekin, että esimies oli valmis työn uudelleen järjestelyihin. Tavattuaan työnohjaajansa, keskustelu kääntyikin nopeasti työtilanteesta kotioloihin.
Helin mieleen oli jäänyt Arjan aiemmalla tapaamisella sanoma kommentti Helin miehen ilkeilystä ”kyllä hän tarkoittaa mitä sanoo”. Jotenkin tuo huomio tuntui Helin sydämessä oikeaan osuvalta. Totta oli sekin, että miehen tapa sanoa ilkeästi oli näkyvissä myös appivanhempien elämässä. Että sieltä se malli tuli, ja hänkin varmaan myös pahoitti mielensä liian herkästi. Silloin sitä itsekin sanoo pahasti. Toisaalta ”elämähän nyt on tällaista”.
Heli ei kuitenkaan päässyt irti ajatuksesta, että olisiko tässä nyt jotain mitä pitäisi ymmärtää paremmin? Voisiko asiat olla toisinkin. ”Itse minä tähän nyt olen niin jo tottunut, mutta lasten puolesta on suru.”
Heli päätti tarkastella paremmin niitä tekijöitä, mitkä saattaisivat ajaa hänet uudelleen uupumaan. Hän osallistui ensin ystävän esittelemään naisten kuvallisen työskentelyn ryhmään, ja jatkoi sitten prosessiaan yksilöllisenä prosessina.
Vähitellen Heli alkoi nähdä täydellisyyden tavoittelunsa. Sisäisen itselleen asettaman ehdon ”olet ok, jos olet täydellinen” -ajatuksen merkityksen siinä, miten hän on oppinut piiskamaan itseään suorituksiin, erityisesti työssä, mutta myös ihmissuhteissaan. Sama ”täydellisyyden tavoittelu” oli myös niiden ”mitättömien riitojen” ydin.
Yli sukupolvien siirtynyt puhumattomuus ja ymmärtäminen oli se malli, missä perheen paha olo vain muutti muotoaan, mutta ei poistunut. Helin ja puolison oli molempien tultava tietoiseksi siitä, että hyvän elämän ymmärtäminen ei vielä ollut hyvää elämää.
Heli oli nyt 35-vuotias. Työpaikan vaihdon jälkeen hän koki olevansa oikeassa paikassa. Lapset, 3-, 5- ja 8-vuotiaat olivat terveitä ja arjen pyörittäminen miehen, Pasin kanssa sujui. Suhteet omiin ja appivanhempiin olivat mutkattomat. Uupumiseen saakka Heli oli ajatellut, että vaikka välillä oli hankalaa, niin ”nämä ruuhkavuodet nyt vain olivat tällaista”, ja kun lapset olisivat vähän vanhempia, niin sitten olisi taas aikaa itselle ja yhteisille harrastuksille puolison kanssa.
Heli ja Pasi olivat tutustuneet urheiluharrastuksen parissa, ja yhteinen elämä tuntui kaveruus- ja seurusteluvuosien jälkeen oikealta. He olivat halunneet asettua nopeasti aloilleen, hankkia oman asunnon ja useamman lapsen. He tapasivat ystäviään, matkustivat, menestyivät töissään ja lapsilla oli omat kaverinsa. Siksi tämä työnohjaajan sivulauseena esiin tuoma pointti ”kyllä Pasi tarkoittaa mitä ilkeyksissään sanoo” järkytti Heliä.
Kuvallisen työskentelyn ryhmään osallistuminen oli ollut jännittävää, hauskaakin, kun alkoi nähdä itsessään uusia puolia ja tunnistaa tunteitaan selkeämmin. Heli oli ollut pitkään urheilun parissa, ja oli ollut vapauttavaa tutustua ihmisiin, jotka hahmottivatkin elämää eri tavalla. Hän oli ystävystynyt parin henkilön kanssa, ja he alkoivat pitää yhteyttä myös ryhmän ulkopuolella. Hyvinvoinnista huolehtiminen liikkumalla oli tietysti ollut pelkästään hyvä asia, eikä Heli halunnut tinkiä siitä. Se oli auttanut häntä jaksamaan.
Hän tuli tietoiseksi siitä, miten hän myös fyysisillä suoritteilla piiskasi itseään olemaan tunnistamatta niitä ristiriitoja ja kuormitusta, mitkä kuitenkin olivat totta.
Vähitellen Heli alkoi luottaa enemmän tunteisiinsa ja alkoi kertoa arjestaan sellaisena kuin se oli, eikä vain ”otsikkotasolla”, jolloin myös ihmettely riitojen syistä nousi esiin.
Hän alkoi saada samanlaisia kommentteja ryhmässä ja ystäviltään kuin mitä se terveydenhoitaja Arja oli sanonut, että kyllä Pasin mielipiteet olivat kohtuuttomia. Pitkään Heli kävi sisäistä keskustelua itsensä kanssa siitä, onko hän vain nyt itse kohtuuton, ”keksinyt”, että heillä on vaikeuksia, ja kyllähän hän nyt ”tämän hoitaa”.
Mutta ei hän vain saanut enää rauhaa, ja alkoi yhä selvemmin nähdä itsensä ja Pasin eri tavalla kuin aikaisemmin. Hän eli sitä samaa hyvää elämää, minkä oli halunnut ja valinnut, mutta samalla havainnoi sitä tarkemmin. Hän oli nyt sekä kokija että havainnoija, mikä pelotti häntä.
Muutokseen kuuluu luonnostaan muutoksen pelko. Silloinkin, kun tilanne on kestämätön ja on valmis tekemään ”mitä vain”, ja Helin tilannehan ei ollut mitenkään kestämätön. Helin oli tarpeen pysähtyä sen äärelle haluaako hän, ja miksi haluaa, jos haluaa, antaa tilaa elämässään näille kaikille uusille ajatuksille, tunteille ja ihmisille.
Perheessä ei ollut fyysisiä eikä henkisiä uhkia, ei päihteiden käyttöä eikä väkivaltaa.
Oli vain ”ne mitättömät riidat”.
Muutoksen pelossa saatamme pelätä ”uusia” vahvoja tunteita. Kuitenkin kaikki tunteet, pelko, viha, suru, ilo ja rakkaus ovat elämää ylläpitäviä. Tunteiden tunnistaminen on kuin sisäinen kompassi, joka osoittaa suunnan, ja ajattelu sitten auttaa tekemään oikeat valinnat. Jos olemme jonkin kuormituksen vuoksi joutuneet sulkemaan aitoja tunteitamme tietoisuudestamme, niin niiden vastaanottaminen edellyttääkin toisia ihmisiä tai ryhmää, missä voimme turvallisesti alkaa ”kuulla” itsemme ja ottaa vastaan toiset ihmiset ja heidän tunteensa.
Joskus mielikuvamme saattaa olla, että jos annan tälle surulle vallan, niin ”hukun siihen” tai ”se ei koskaan lopu” tai ”menetän voimani ja elämänhaluni, masennun”.
Ajatus vihasta taas saattaa tuntua niin pelottavalta, että jos annan sille vallan, teen jotain itselleni tai lyön tai rikon jotain. Entä jos katkeroidun?
Ajattelemme usein, että pelolle ”ei saa antaa valtaa”, ja saatamme pelätä, että meistä tuleekin ihan säikkyjä, emmekä uskalla enää mitään tai lamaannumme. Entä, jos alankin saada paniikkikohtauksia?
Muutoksen pelossa saatamme pelätä sitä, että joudun tekemään valintoja, joita ”en halua”. Entä, jos huomaan haluavani tehdä jotain muuta työtä? Entä jos ”en enää rakasta puolisoani”? Joudunko vaihtamaan työtä tai eroamaan?
Myös omakuvaan liittyvät pelot ovat tavallisia, eli pidänkö enää itsestäni, jos olenkin toisenlainen, kuin olen aina ajatellut olevani, ja toisaalta, pitävätkö muut minusta sitten sellaisena?
Saatamme myös pelätä että, entä jos historiasta paljastuukin jotain, mitä ”olen unohtanut”, ja ”olisi ollut parempi olla muistamattakin”.
On pelottavaa ajatella, että pitäisi alkaa käydä niitä vaikeita keskusteluja, mitä ei koskaan ole käyty.
Tai jos yht’äkkiä muistankin jotain, minkä jälkeen en enää voi olla hiljaa, ja jos puheyhteyttä ei ole tai saada, niin saattavatko suhteet mennä lopullisesti poikki.
Mistä voin olla varma, että muka nyt muistaisin oikein, että se olisi totta, enkä vain ”kuvitellut kaikkea” tai kokenut jonkin tilanteen ”väärin”. Voiko tällainen asioiden penkominen ”tehdä ongelmia”, joita ei oikeasti ole.
Kun jotain muuttuu elämässä, silloinkin, kun se on ”vain” elämänkulkuun kuuluvaa, tai jotain toivottua, niin siinä on aina myös jotain, mitä ei voi hallita tai kontrolloida loppuun saakka.
On ainakin jännittävää, joskus pelottavaa, kun asiat sisäisesti ja / tai ulkoisesti muuttuvat. En voi etukäteen tietää, miltä minusta tuntuu, kun olenkin sanonut tai tehnyt jotain toisin kuin aikaisemmin.
Emmekä voi tietää etukäteen mitä toinen ja toiset tuntevat ja ajattelevat, ja mitä valintoja he tekevät muuttuneessa tilanteessa. Voimme vain luottaa omaan ”kompassiimme” ja siihen, että toisilla omat ”kompassinsa”.
Siihen autonomiaan, erillisyyteen me pyrimme. Se mahdollistaa sen läheisyyden, missä voi itse tulla nähdyksi ja nähdä, keskinäisen arvostuksen ja ilon suhteissamme, mutta vaatii meiltä myös uskalluksen opittujen tunne- ja käyttäytymismallien kyseenalaistamiseen ja tarvittaessa niistä luopumiseen.
Muutokseen liittyy aina myös luopumista. Kun ei voi varmasti tietää etukäteen mitä saa tilalle, jos ”päästän tästä irti”, niin tätä ”tutusta ja turvallisesta” luopumista, menetystä me luonnollisena reaktiona myös tiedostamattamme sabotoimme.
”Unohdamme”, mitä olimme jo oivaltaneet tai päättäneet, olemme epävarmoja tunteittemme ja valintojemme suhteen, epäröimme teemmekö oikein toisia kohtaan jne. Sanotaan, että täytyy oppia pyrkimään, ottamaan vastaan, pitämään kiinni ja myös päästämään irti. Varmaan se on se, mitä elämä itsessään meille opettaa, ja sama prosessi sisältyy tietoiseen muutoksen tekemiseen, tai paremminkin, kun uskallamme antaa muutoksen tapahtua.
Sanotaan myös, että kun teemme itsellemme hyviä asioita, niin teemme myös muille hyviä asioita. Vaikka välillä tuntuu tuskalliselta ilmaista jotain, minkä on jättänyt tekemättä ”säästääkseen” toisia, niin kuitenkin avoin ja rehellinen vuorovaikutus on enemmän kunnioittava kaikkia kohtaan. Tietenkään meidän ei pidä ”rehellisyyden nimissä” rikkoa toisten rajoja, ei henkisesti eikä fyysisesti, vaan ilmaista oma osuus ja olla avoin kuulemaan, mitä toinen haluaa ilmaista.
Voimme oppia tuntemaan vahvojakin tunteita ja ajattelemaan samanaikaisesti.
Kun haluamme jostakin pois tai pyrimme johonkin, mitä haluamme, meillä luonnostaan on mielikuvia siitä uudesta ja paremmasta, vaikka emme oikeasti voi tietää etukäteen, joten muutos, toivottukin, aina yllättää. Usein kokemus on jotain ”ai, näin tämä meneekin”, tai vain huomaamme, että ”nythän minä toimin toisin, en edes huomannut niin tekeväni” tai, että ”nyt tuntuukin ihan toisenlaiselta, vaikka tilanne on sama”.
Varsinkin, jos on elänyt niin, että tavoitteita asetetaan, ja sitten ne vain pannaan tapahtumaan, on pelottavaa tajuta, että elämä on myös sitä, että joskus ainut valinta on se valinta, että antaa asioiden tapahtua.
Että vapautta on myös osata päästää irti. On tärkeää osata asettaa tavoitteita, sitoutua niihin ja tehdä sen mukaisia valintoja, mutta vapautta on myös päästää irti ja luottaa toisiin ja siihen, että elämä kantaa.
Minun ei tarvitse loppuun asti kontrolloida ja kantaa itse omaa elämääni.
Joskus vasta sairauden, oman tai läheisen, tai kuoleman äärellä syvemmin tajuaakin elämän ja oman rajallisuutensa, ja joutuu vastaamaan siihen, mikä kantaa, kun se totuttu, sisäinen tai ulkoinen ei enää kannakaan. Valitut, tietoiset elämänkriisit johtavat meidät samojen kysymysten äärelle. Niihin ”vastaaminen” pelon ja hämmennyksen kautta tuo esiin myös kaiken sen, mistä voi olla syvästi kiitollinen.
Helin valinta jatkaa aloittamallaan tiellä liittyi alkuun tietoisuuteen, ettei hän halua todella sairastua uupumukseen, tai uupumuksen vuoksi. Vähitellen, hämmennyksen, järkytyksenkin kautta hän kasvoi syvempään tietoisuuteen siitä, että haluaa oppia elämään enemmän myös tunteittensa kautta. Pelko lasten lapsuuden menettämisestä nousi vahvaksi. Hän alkoi nähdä, että vaikka hän oli riittävän turvallinen ja rakastava äiti, niin pienten, merkityksellisten hetkien ja asioiden tunnistaminen ja niihin pysähtymisen lisäsi ilon vanhemmuuden velvollisuuksiin. Hän oivalsi, että kysymys ei ole vain siitä, että läsnä oleva vanhempi on parempi lapsille, vaan että myös hän itse menettää ne merkitykselliset hetket, joista läheisyys, ilo ja rakkaus rakentuu, jos hän on ”täydellinen”, ”suorittaa vanhemmuutta”.
Kivuliaaksi Helin prosessi muuttui, kun hän alkoi reagoida Pasin kohtuuttomuuteen riitatilanteissa. Hän alkoi tiedostaa, että niissä oli joku sama kaava, joka ei ollut hänen muutettavissaan.
Oli riita, keskustelu ja ymmärtäminen, sitten anteeksi pyyntö ja ”kaikki hyvin” jonkin aikaa, kunnes taas riita.
Heli ei enää yrittänyt ymmärtää enemmän eikä muuttaa itseään enemmän, vaan hän alkoi ilmaista sitä, ettei jaksa olla enää vihan kohteena. Että hän on valmis kyllä puhumaan kaikki mistä mahtaa olla kysymys, mutta nyt hän astuu ulos tästä kuviosta, mitä se sitten vaatiikaan. Hän ei jaksa enää ”yhtään riitaa eikä yhtään anteeksi pyyntöä”. Ainut ”anteeksi pyyntö” olisi muutos tähän ”tappavaan” kuvioon, se että kun harmistuu, he pysyisivät samalla puolella, ettei niitä loukkaavia, toista vähätteleviä ja erolla uhkaavia sanoja vain sanota. Muuten voidaan kyllä ”vatvoa” kaikki asiat, myös hänen ”omat omituisuutensa”.
Sitten tapahtui se, minkä Heli myöhemmin ajateltuna oli tajunnutkin jotenkin olleen läsnä. Pasi oli vahingossa laittanut hänelle viestin, joka oli ollut tarkoitettu toiselle, ja selvisi, että Pasi oli alkanut pitää yhteyttä ja luoda suhdetta heidän molempien tuntemaan nuoruuden ystävään. Pasi ei ollut luvannut tälle ystävälle eroa Helistä eikä julkista suhdetta, ja oli puolustautunut asian paljastuttua, ”ettei suhde merkinnyt mitään”. Mutta tässä vaiheessa anteeksi pyyntö ja asian unohtaminen ei enää ollut mahdollista. Tilanteen paljastuminen oli myös helpotus molemmille. Se teki näkyväksi osan siitä, mistä oli kysymys.
Pasin kokema syyllisyys ja häpeä salaamisesta ”aiheutti” kohtuuttomuuden, sen lisäksi että hänen alkuperäisessä perheessään oli ”aina sanottu pahasti, pyydetty anteeksi, eikä niihin pitänyt enää palata”, mutta Heli myös tajusi, että paljon enemmän piti tapahtua, että hän voisi uudelleen luottaa. Hän huomasi ajatelleensa, että Pasin vihareaktiot olivat vain jotain ”pintaa”, vääriä tulkintoja, jotka voitiin aina puhua yhteiseksi todellisuudeksi, mutta se todellinen ihminen, jonka sanaan suhteen tärkeydestä voi luottaa, on sen kaiken alla. Tämä yhteisesti puhuttu ”rakennelma” sortui nyt kokonaan.
Heli ja Pasi päätyivät ensin asumuseroon, ja myöhemmin myös keskusteluihin siitä ”mitä meille tapahtui”. Pasi purki sivusuhteensa, ja halusi katsoa mitä hänelle tapahtuisi, kun hän uskaltaisikin kohtaamaan sen tilanteen, ettei olisikaan parisuhteessa, jossa hän ajautui joko mukautumaan tai kapinoimaan. Hän tajusi ”aina seurustelleensa”, ja ehkä hänen piti ensin ”aikuistua” ennen kuin hän pystyisi siihen läheisyyteen, mitä sitoutuminen edellytti ja minkä sitoutuminen mahdollisti.
Helin ja Pasin, molempien, vanhemmat olivat opettajia, valmentajia ja hoitotyön tekijöitä. He olivat oppineet käsittelemään asioita puhumalla, ja he opettivat muita siihen. Edellisessä sukupolvessa oli ollut alkoholismia ja erilaisia, sotien seurauksista johtuvia traumoja. Heli alkoi nähdä, miten heidän vanhempansa olivat tehneet omista vanhemmistaan poikkeavia valintoja. He eivät olleet halunneet edellisten sukupolvien vaurioiden jatkuvan seuraaviin sukupolviin, vaan olivat jo sitä sukupolvea, missä alettiin ymmärtää ”vaikeista asioista” puhumisen merkitys. Psykologiset lainalaisuudet ihmissuhteissa, lasten kasvatuksessa, työelämässä ja elämässä yleensä oli tullut osaksi arkea. Henkisen hyvinvoinnin alettiin nähdä olevan osa hyvinvointia. Kuitenkaan asioiden ymmärtäminen ja niistä puhuminen ei vielä riittänyt, kun puolisot ja perheet elivät arkea keskenään.
Heli alkoi nähdä miten hänen ja Pasin elämässä toistui se, että tunteita osattiin jäsentää ja kummankin todellisista tai kuvitelluista motiiveista ja tulkinnoista puhua, mutta samoin kuin alkuperäisessä perheessä sellaiseen läsnäoloon ei osattu eikä uskallettu pysähtyä, missä voisi turvallisesti olla hämmentynyt, epävarma ja epätäydellinen. Tarkoitus ei ollutkaan ”osata hoitaa” myös tunne- ja ihmissuhdeasiat.
Se on sama ero kuin, että tunteista puhuminen ei ole vielä tuntemista.