Mauritz oli ollut kaksi -vuotias, kun hänen vanhempansa olivat muuttaneet sotaa pakoon Suomeen. Hän oli perheen muuttaessa Suomeen, perheen toinen lapsi. Muuton jälkeen perheeseen syntyi vielä kolme nuorempaa sisarusta. Jostain syystä ei teini-iän angstien helpotettua, edelleenkään kyennyt kohtaamaan fyysistä läheisyyttä. Hän ikäänkuin jäätyi kosketuksesta ja koki vahvaa tarvetta päästä pois tilanteesta.
Mauritz oli oppinut kotonaan kaksikieliseksi luonnollisesti, ja hän koki vahvasti olevansa suomalainen, vaikka arki jakautuikin Suomeen saapuneiden isovanhempien myötä kahden erilaisen kulttuurin kokonaisuudeksi.
Fyysisen erinäköisyytensä vuoksi Mauritz oli joutunut kokemaan syrjintää ja kiusaamista, vaikka hänellä oli ystäviä ja hän kokikin kuuluvansa kaveriporukkaan. Ammattiin opiskelun ollessa loppusuoralla Mauritz oli alkanut kokea epämääräistä ahdistusta. Paniikkikohtauksia, oli silloinen tyttöystävänsä tunnistavinaan. Opiskelijaterveydenhoito oli auttanut Mauritzia päättämään opintonsa ja siirtymään työelämään.
Kysymys perheen perustamisesta ja isyydestä, viitisen vuotta myöhemmin, johti Mauritzin edelleen tunnistettavan selittämättömän ahdistuksen äärelle. Erään kerran Mauritz havahtui. ”Minähän itse luon ja ylläpidän tätä todellisuutta, missä en voi luottaa” ja sitten hän ajatteli: ”Ei olekaan mitään salaliittoa!”.
On erilaisia tapoja miten me, tiedostaen ja tiedostamatta, vältämme ja estämme kontaktia muiden kanssa. Nämä läheisyyttä ja yhteyttä häiritsevät puolustusmekanismit, jotka alun perin auttoivat käsittelemään asioita ja tunteita, joita emme voineet silloin käsittää, ylläpitävät sitä, että me sekä tukahdutamme tunteitamme että ”siirrämme” niitä ympäristöömme.
Näin oli myös Mauritzin kohdalla. Hän oli parikymppisenä ihastunut samassa oppilaitoksessa opiskelevaan Jaanaan, ja yhteisten ystävien kautta he olivat alkaneet liikkua samoissa paikoissa. Aika nopeasti kiinnostus muuttui molemmin puoliseksi, ja he alkoivat tapailla myös keskenään.
Mauritz ja Jaana olivat sopineet menevänsä kahdestaan elokuviin, ja vaikka sitä ei oltu ihan ääneen sanottu, niin molempien todellisuudessa oli ajatus ehkä ensimmäisestä yhteisestä yöstä. Mutta jotain hämmentävää tapahtui, kun Jaana tarttui Mauritzia kädestä elokuvasalin pimeydessä.
Tätähän Mauritz oli halunnut, mutta nyt hän jotenkin sisäisesti ”jäätyi”. Hänen päässään jyskytti vain ajatus päästä pois! Hän pakottautui jäämään paikoilleen, ja antoi kätensä olla, mutta hän ei enää ollut läsnä. Elokuvan jälkeen Mauritz selitti muuttunutta käytöstään flunssaoireilla, ja jätti hämmentyneen Jaanan odottamaan bussia. Kotimatkalla Mauritz vihasi Jaanaa, joka oli ”nöyryyttänyt hänet tällä tavoin”. Samalla hän kyllä aavisti, ettei asia nyt ihan taida olla niin kuin hän väkevänä koki, mutta hän ei enää päässyt näiden vihan ja vastenmielisyyden tunteidensa ylitse.
Mauritz perääntyi suhteesta puhumalla epämääräisesti ”miten kemiat eivät ihan kohtaa, eikä hän olekaan vielä valmis vakavampaan suhteeseen, mutta ehkä joskus toisessa tilanteessa..” He tapasivat toisiaan edelleen yhteisessä kaveripiirissä, mutta sitä yhdistävää läheisyyttä ei enää ollut. Niin Jaana oli sitten kerran sanonut, että Mauritz saattaisi hyötyä jollekin puhumisesta. Jaana oli itsekin lukioaikana tavannut koulukuraattoria vanhempiensa eron jälkeen.
Useampien suhdeyritysten jälkeen Mauritz oli sitten ottanutkin yhteyttä opiskelijaterveydenhoitoon ja oli alkanut niissä keskusteluissa tiedostaa, että hänen kokemansa vihan alla oli kysymys epävarmuudesta ja häpeästä, josta hän ei saanut otetta.
Hän alkoi kuitenkin tunnistaa tunteitaan paremmin ja oppi keinoja hallita niitä, mutta juuri silloin paniikki alkoi saada otetta. Myös opiskeluissa menestyminen ja omaan kotiin muuttaminen vahvistivat kokemusta siitä, että hän selviytyy. Nämä onnistumisen kokemukset vahvistivat häntä ja loivat luottamusta itseen ja elämään.
Mauritz valmistui ammattiin ja tapasi myöhemmin naisen, jonka kanssa tunsi haluavansa perustaa myös perheen. Silloin hän päätti jatkaa myös prosessiaan vapautua kokonaan siitä jostakin, minkä hän tunsi edelleen estävän itseään.
Mauritzin vanhemmat olivat muuttaneet Suomeen pojan ollessa kahden vanha. He olivat olleet onnekkaita, kun olivat päässeet lähtemään perheenä turvaan ennen kuin tilanne kotimaassa oli muuttunut täydeksi sotatilaksi. Molemmat vanhemmat olivat toimineet järjestössä, joka toimi yhteiskunnallisen muutoksen hyväksi, joten tilanteen kiristyessä he todella olivat vaarassa joutua ensimmäisten joukossa vangituiksi. He olivat eläneet suuren ristiriidan ja paineen alla useita vuosia, joten kun päätös lähteä oli ollut selvä, se oli yhteinen ja myös sukujen hyväksymä.
Asettuminen Suomeen tapahtui niin kivuttomasti kuin se tuollaisessa tilanteessa mahdollista oli. Sukulaiset olivat jääneet kotimaahan, mutta he eivät olleet välittömässä vaarassa, ja ydinperhe oli koossa, vaikkakin täysin uudessa elämäntilanteessa. Vanhemmat alkoivat opiskella kieltä ja hakeutuivat aktiivisesti uuteen yhteisöön. Taustansa vuoksi se oli heille luontevaa, ja he tukivat siihen myös lapsiaan.
Mauritzin oli oppinut kielen ja suomalaisen kulttuurin ensin naapuriston lapsiryhmässä, sitten esikoulussa ja ala-asteella. Vaikeudet alkoivat hänen siirtyessä yläasteelle isompaan kouluyhteisöön. Jonkin verran syrjintää ja kiusaamista oli aina ollut. Kuitenkin kaverien ryhmä oli aina hyväksynyt hänet, ja perhe kasvoi koko ajan vahvasti osaksi tätä yhteiskuntaa.
Mauritz oli aina vastannut vanhempien kysymyksiin, kuinka hän voi, että kaikki oli hyvin. Hän ei halunnut lisätä vanhempien taakkaa. Eikä mitään vakavampaa ollut tapahtunutkaan.
Myöhemmin hän tiedosti, että kyllä hän olisi kaivannut kaiken sen uuden, mitä vieraaseen maahan asettumiseen liittyi, ja toisinaan pelottavankin, jakamista vanhempiensa kanssa. Hän oli kuitenkin jo hyvin nuorena ymmärtänyt, millaista todellista vaaraa pakoon vanhemmat olivat lähteneet, joten hänen ”pienet huolensa” olivat tuntuneet ”naurettavilta” jaettaviksi.
Se kaveripiiri, mihin Mauritz luontevasti kuului, hajosi yläasteella ja hän alkoi kokea ulkopuolisuutta. Uudessa tilanteessa olisi pitänyt osata luoda suhteita itsenään, ottaa tietoisesti kontaktia muihin, ei kuulua vain automaattisesti sattumanvaraiseen ryhmään. Yläaste -nuorissa oli ollut monta jääkiekon pelaajaa, ja se oli määritellyt vahvasti sosiaalista yhteisöä. He olivat niitä ”siistejä tyyppejä”, joiden ystäviä haluttiin olla ja joiden hyväksyntä määritteli sosiaalisen statuksen.
Mauritz oli pienikokoinen, eikä ollut koskaan ollut erityisen urheilullinen. Leikki ja liikkuminen olivat kivaa, mutta kilpailuissa hän ei ollut pärjännyt, eikä edes kaivannut kilpailullista urheilua. Hän oli kokeillut erilaisia harrastuksia, mutta koska hän ei vielä ollut löytänyt omaa kiinnostuksen kohdettaan. Hän ei siis voinut päteä millään erityistaidolla.
Myöhemmin Mauritz oli ymmärtänyt, että se isokokoisin ja äänekkäin ”tuleva tähti” oli itse ollut pulassa, koska ”tarvitsi” ne joiden päällä seistä. Kouluaikana tähän hänen kiusaamiseensa liittyneeseen ”sehän on vain leikkiä” -kuittailuun yhtyi myös opettajat. Aikuisten katseen ulkopuolella Mauritz jätettiin systemaattisesti ulkopuolelle. Oli ikään kuin hiljainen sopimus, että hänet sivuutetaan. Myöhemmin Mauritz kyllä kuuli sen aikaisilta luokkatovereilta, että ”ei minulla ollut koskaan mitään sinua vastaan”, mutta tuolloin ryhmän ote oli vahva.
Tukahdutamme tunteitamme ja tietoisuuttamme, niin sisäisistä kuin ulkoisista tapahtumista, kun pyrimme tulemaan toimeen sen kanssa, että tunteemme ja tarpeemme eivät tule riittävästi kohdatuiksi. Tämän seurauksena olemme kykenemättömiä olemaan täydessä, realistisessa kontaktissa itsemme kanssa mutta myös itsestämme käsin muiden kanssa.
Mauritz oli säikähtänyt kosketusta, kun Jaana, jonka läheisyyttä hän kaipasi, otti kontaktin. Säikähdys muuntui hetkessä ”jäätymiseksi”. Sitten vihaksi ja torjunnaksi.
Mauritz ei ymmärtänyt mitä hänelle tapahtui, ja selviytyi tilanteesta vihalla ja myöhemmin selittämällä itselleen, että Jaana ”ei ollut oikea”, eikä hän ollut ”valmis suhteeseen”.
Alkuperäisen kotimaan kulttuurin arvomaailma oli tietysti myös koko ajan törmäyskurssilla suomalaisen kulttuurin kanssa, mutta kulttuuri ja arvomaailma olivatkin asioita, joista puhuttiin avoimesti kaiken aikaa.
Kosketus ja läheisyys olivat olleet kokemuksena jotain, jota ei Mauritz ei kyennyt tavoittamaan, kääntämään sanoiksi, ja ajatuskin tällaisten asioiden kertomisesta tuntui hävettävältä.
Kun Mauritz aikuisempana alkoi sitten purkaa kokemustaan luotettavien ystäviensä kanssa, hän alkoi tavoittaa epävarmuuden, pelon, avuttomuuden ja häpeän tunteensa sen jäätymisen ja vihan, ”lukkoon menemisen” alta. Tiedostaminen avitti löytämään keinoja auttaa itseään.
Hän oli kuitenkin edelleen hämmentynyt siitä, että miksi tämä epävarmuus ja häpeän tunteet, lukkoon meneminen nyt, kun hän oli selvinnyt yläasteelta opiskelemaan sitä, mitä hän halusikin, ja ystävien kanssa hän koki tulevansa hyväksytyksi.
Kun emme ole tietoisia tarpeistamme, tunteistamme, kokemuksistamme ja muistoistamme, siitä kuka minä olen, koemme sen mm. masentumisena, alavireisyytenä ja elämänhaluttomuutena.
Me ikään kuin aktiivisesti ”unohdamme” jonkin osan ajattelustamme ja tunteistamme, ja saatamme tietoisesti pitää ”muistamista” tarpeettomana.
- Introjektio, sisäistäminen, on yksi läheisyyttä häiritsevä, estävä puolustusmekanismi, jonka sanotaan ylläpitävän masennusta. Se on tavallaan projektion, siirtämisen vastakohta.
- Sisäistämisessä ulkoisen kohteen ominaisuudet siirretään osaksi omaa itseä. Se on varhainen suojamekanismi, liittyen hyvin pienen lapsen perusturvallisuuden rakentumiseen. Lapsi on ikään kuin ”nielaissut” hoitavan vanhemman sisäänsä. Näin voidaan välttää mm. eroahdistuksen tuskaa.
Pieni lapsi ahdistuu alussa aina, kun joutuu olemaan erossa hoitajastaan. Myönteisessä symbioosissa, turvallisessa kiintymyssuhteessa lapselle syntyy pysyvä mielikuva äidistä ja isästä ja tämä pysyvä mielikuva, kokemus, ”sisäinen objekti” toimii rauhoittavana tekijänä lapselle ja mahdollistaa pitempiaikaisetkin erot vanhemmista.
Lapsi voi käydä rauhoittavaa sisäistä keskustelua toisen kanssa. Lapsi on voinut kasvaa omaksi erilliseksi itsekseen ja luottaa, että on rakastava ja näkevä toinen, ja se toinen pysyy, vaikka hänkin on oma, minusta erillinen itsensä. Tästä erillisyydestä ja luottamuksesta rakentuu se perusturvallisuus, mikä kantaa suurissakin menetyksissä.
Läheisen ihmisen menetys, erossa tai kuolemassa, saatetaan tulkita siten, että ”osa omaa itseä on kuollut”. Silloin, kun toinen on koettu sisäistettynä osana itseä, saattaa menetyksen kivusta toipuminen ”olla mahdotonta”.
Henkilö saattaa ikään kuin lopettaa elämisen, menettää elämänhalunsa, koska ”kaikki on mennyttä” tai hän saattaa syyllistää loputtomasti itseään, koska ”ei tehnyt tarpeeksi”.
Selviytymiskokemus, missä menetämme rajamme itsen ja toisen välillä, eli koemme itsemme ja toisen yhtenä yksikkönä, tuhoaa yhteyden, kontaktin koska minä itse ja toinen ovat nyt fuusioituneet, eikä enää ole ketään ”toista” tai / ja tunnistettavaa minua, jotka voisivat olla kontaktissa keskenään.
- Kehittyneempi muoto tästä defenssistä on samaistuminen, jossa omitaan vain osa toisen ihmisen piirteistä. Samaistuminen on pääosin ilmiö, joka ei ole luonteeltaan defensiivinen, mutta samaistumista voidaan käyttää myös minän puolustuskeinona ahdistusta vastaan.
Defensiivisen samaistumisen yksi muoto on ”samaistuminen hyökkääjään”. Jos lapsi joutuu kotonaan tai kiusaamisen vuoksi väkivallan kohteeksi, hän ei välttämättä ala inhoamaan ja halveksimaan pahoinpitelijäänsä, vaan voi tapahtua päinvastainen ilmiö ja lapsi voi sen sijaan samaistua häneen ja haluta tulla pahoinpitelijän kaltaiseksi.
Kuvittelemalla olevansa pahoinpitelijän kaltainen, yhtä voimakas, jota muut pelkäävät, voi lapsi vähentää ahdistusta ollessaan väkivallan tai sen uhan kohteena, ja myöhemmin, fyysisten voimien karttuessa myös puolestaan olla se kiusaaja, väkivaltaa käyttävä.
Hän opettelee pelottelemaan muita, ettei hänen itsensä tarvitsisi pelätä. Väkivaltainen käyttäytymisen periytyy mm. näin sukupolvelta toiselle.
Mauritz ei alkanut itse käyttää väkivaltaa, pelotella muita, mutta hän oli omaksunut välinpitämättömän ja kovan roolin luokkayhteisössä. Nyt hän tavoitti läheisyyteen liittyvän säikähdyksen, lukkoon menemisen ja vihan alta syviä pelon tunteita, jotka saivat sisällön myös vanhempien kokemasta pelosta.
Mauritzin vanhemmat olivat todella olleet ”salaliittojen” ympäröimiä. Heidän oli todella ollut syytä pelätä henkensä ja perheen hengen puolesta. Heidän oli ollut tarpeen myös torjua, ehkä kieltääkin pelon tunteita ja todellisuutta voidakseen toimia niin, että he perheenä pääsivät pakenemaan.
Suomeen muutettuaan vanhempien voimavarat oli tarvittu uuden elämän rakentamiseen, eikä pakoon liittyviä asioita oltu perhepiirissä puhuttu. Mauritz alkoi tavoittaa omia pelon tunteitaan ja muistaa miten hän oli kolmen vuoden ajan todella ”mennytkin lukkoon” pystyäkseen toimimaan ulospäin ”normaalisti”, eli että näyttäisi siltä kuin ulkopuolelle jättäminen ei sattuisi.
Kotona vanhempien ja sisarusten, ja myöhemmin isovanhempien kanssa hänellä oli oma paikkansa. Hän eli nuo kouluvuodet ikään kuin kahta todellisuutta. Samoin kuin hänen vanhempansa olivat tehneet.
Kun Mauritz alkoi tunnistaa ja myöntää kuinka paljon oli pelännyt ja kuinka paljon ulkopuolelle jääminen oli sattunut, niin hän alkoi myös pohtia vanhempien kantamaa pelkoa ja kipua, ja sitä kuinka paljon hänkin mahtoi kantaa niitä itsessään. Hän päätti alkaa haastaa myös vanhempiaan puhumaan noista ajoista. He alkoivatkin ottaa askeleita siihen suuntaan, mutta se on myös elämän kestävä keskustelu.
Transaktioanalyyttisen viitekehyksen mukaan kysymys on Vanhempi -minätilan sisällöstä, ja Vanhempi ja Lapsi -minätilojen välisestä vuoropuhelusta. Siitä miten olemme sisäistäneet vanhempihahmojemme ajatukset, tunteet ja käyttäytymisen, ja miten ne ovat toteutuneet arvoina ja tapana asettaa rajoja ja osoittaa hoivaa.
Vanhemmilta ”perityn” sisällön tiedostaminen ja tunnistaminen mahdollistaa myös sen tunnistaminen ja tiedostamisen miten olemme lapsina sen kaiken kokeneet ja millaisia elämän tulkintoja olemme tehneet. Osan heidän arvoistaan ja elämän tulkinnoistaan otimme vastaan ja osan torjuimme, tietoisesti ja tiedostamattamme.
Mauritz oli kasvanut tilanteessa, missä sukupolvien ketju elävänä arkena oli katkennut vanhempiin. Vanhemmilla ei ollut omia vanhempiaan ja sukuaan omana tukenaan, eikä jakamassa kasvatusvastuuta lapsista. He olivat konkreettisesti irti juuriltaan, ulkopuolisia.
Lapset myös näkivät ”vanhasta maailmasta” vain sen, mitä vanhemmat persoonina välittivät, ei osana suurempaa yhteisöä ja historiaa. Ulkopuolisuus oli todellinen osa perheen mielenmaisemaa. He perheenä olivat muualta tulleita, uudessa ympäristössä. Vanhemmat olivat myös, ei vain sodan jaloista paenneita, vaan myös vähemmistönä sekä kotimaassaan, että Suomessa. He kantoivat ulkopuolisuutta itsessään.
Mauritz oli kuitenkin voinut kasvaa riittävän turvallisessa ja rakastavassa kodissa, lähisuhteissa ja ympäristössä, ja hän koki varhaislapsuuden ja kouluiän turvallisena ja omana yhteisönään. Myöhemmin hän oli tiedostanut, että perheen taustalla oli ollut merkitystä siinä, että hän ei ollut kertonut syrjinnästä vanhemmilleen. Kaikista vaikeuksista huolimatta perhe oli selvinnyt hengissä, ja hän koki, ettei ollut oikein ”valittaa pienistä”. Kiitollisuus hengissä selviytymisestä ja mahdollisuudesta parempaan tulevaisuuteen oli hyvän perusturvallisuuden pohjaa, mutta hän oli myös omaksunut liian vahvana olemisen, miellyttämisenkin. Ikään kuin vanhempien ja myöhemmin isovanhempien surulle ja kokemille vaikeuksille olisi ollut oikeus, mutta ei hänen.
Projektiossa, sijoittamisessa heijastetaan itsessä ahdistavana tai ei-hyväksyttynä koettu tiedostamaton asia, impulssi tai piirre toiseen ihmiseen, jolloin ”ei tarvitse” itse kokea niitä. Projektio tulee helposti esille erityisesti etnisiin ryhmiin kohdistuvissa mielikuvissa. Vieraaseen kansanryhmään on helpompi projisoida omia tunnesisältöjä, he ovat enemmän tyhjiä tauluja, joille voi itse kirjoittaa sisällön. Vertaisistamme ihmisistä tiedämme kokemuksesta millaisia he ovat, ja projisointi ei samalla tavoin onnistu.
Projektio ilmiönä ei aina ole minän puolustuskeino emmekä aina heijasta vain negatiivisia tunteita toisiin ihmisiin. Koska emme voi koskaan konkreettisesti mennä toisen ihmisen pään sisälle, voimme vain projisoida omat tuntemuksemme ja kokemuksemme toiseen ihmiseen ja yrittää näin ymmärtää häntä tunteenomaisesti. Joskus onnistummekin tässä, ja joskus projektiomme menee täysin metsään. Oli projektio selviytymiskeino tai vain normaalia toisen tunteenomaista ymmärtämistä, niin avoimeen, tasaveroiseen vuorovaikutukseen kuuluu aina se, että ilmaisemme itse, kysymme toiselta ja kuulemme.
Minän puolustuskeinon määritelmän mukaan sen käyttö tuo aina, ainakin tilapäisen, helpotuksen epämiellyttävään oloon. Mauritzin viha ja ”oikeutus” hylätä Jaana, ja myöhemmin ne muut henkilöt sen vuoksi, että he olivat ”nöyryyttäneet” häntä, toimi oloa helpottavana, kun hän oikeasti oli, toisaalta hämmentynyt siitä, mitä tapahtui, ja toisaalta häpeissään, kun ei osannutkaan olla ”mies”.
Ollessaan vihainen hänen ei tarvinnut ”menettää kasvojaan”.
Mauritzin ääneen sanomattomat, myöhemmin tiedostetut sanat olivat: ”Oikeasti hän ei pidä minusta, mutta kun näkee, että minä olen epävarma ja yksin, niin säälistä haluaa olla minun kanssani, oikeasti hän säälii ja häpeää minua, minä en tarvitse kenenkään sääliä, pärjään kyllä yksin..”
Jaanan, todennäköisesti aito, vilpitön kiinnostus ja ihastuminen ja sitten sen fyysinen osoittaminen ”osuivat” Mauritzin torjuttuihin, kiusaamiseen liittyneisiin tunteisiin.
Juuri noin hän olisi varmaan voinut jollekin itkeä ja raivota niissä tilanteissa, kun oli ollut pakko ”pitää pokka”. Mutta kun hänen oli pitänyt ne silloin torjua, niin hän ei tavoittanut niiden alkuperää itsessään, vaan sijoitti vastaavia tunteita ”Jaanan tunteiksi”, ja sitten vihalla torjui Jaanan läheisyyden ja samalla omat kipeät tunteensa.
Vasta, kun hän oli päättänyt uskaltaa luottaa riittävästi ollakseen hämmentynyt ja epävarma toisen kanssa, hän alkoi itsekin saada otetta siitä, miten hän torjuu avuttomuuden ja häpeän tunteet, ulkopuolelle jättämisestä, vihalla ja hylkäämisellä.
Yksinkertaisimmillaan kieltäminen tarkoittaa, että epämiellyttävän ulkoisen asian olemassaolo kiistetään. ”Uhkaa ei ole olemassa”.
Minulle jokin tapahtunut asia ei ole niin kuin se realiteettien mukaisesti on. Kieltäminen on kuin ummistaisi silmänsä uhan edessä, ja mielikuvissaan voi olla vahva, suuri tai taitava sen sijaan että o pieni, heikko ja tarvitseva. Mitä me oikeasti ja normaalisti myös olemme.
Kaikki selviytymismekanismit, vastarinta, kieltäminen, torjunta, sisäistäminen tai sijoittaminen palvelee usein tärkeää puolustautumistehtävää, ja on jopa tarpeellista hengissä selviytymisen kannalta.
Ihan konkreettisesti ”lukkoon meneminen”, jähmettyminen paikoilleen voi pelastaa hengen. Jos esimerkiksi on aikeissa kiirehtiä tapaamispaikalle kadun yli, ja huomattuaan auton lähtevänkin liikkeelle punaisissa valoissa pysäyttää liikkeen. Silloin ikään kuin vetää energian liikkua eteenpäin takaisin sisään, pysähtyy, jähmettyy ja välttää iskun.
Liian kuormittavan paineen alla olemme oppineet pidättelemään ilmaisua ja toimintaa, jonka olisi pitänyt voida ilmaista ulospäin, toisille.
Olemme oppineet käymään sisäistä keskustelua itsemme kanssa sen sijaan että kävisimme keskustelua ulkoisen maailman kanssa.
Tai jännitämme lihaksia, ”jäädymme”, sen sijaan, että ”kiljumme ulos” tai edes tavoitamme sisäistäkään keskustelua.
Olemme oppineet sisäisten aistimusten tai tunteiden merkityksen vähentämisen, niin väistämme tai torjumme toisia tai tilanteita, missä toiset voisivat ottaa meihin kontaktia.
Epäterveessä valtasuhteessa, mitä kiusaaminen on, heikompi osapuoli tietää, että vihan ilmaisuun vastattaisiin voimakkaammalla aggressiolla tai jopa vaarallisilla seurauksilla.
Silloin, sen sijaan että voisi suunnata energiansa lähteäkseen fyysisesti suhteesta, taistellakseen vastaan, tai hakeakseen apua, henkilö kääntyy itsetuhoisiin tekoihin. Nämä saattavat olla itsensä fyysistä vahingoittamista, erilaisia riippuvuuksia tai näyttäytyä vähemmän ilmiselvästi, kuten esim. että on sairaana ”koko ajan”, toistuvasti onnettomuuksiin joutuva, tai alisuorittaja koulussa tai työssä.
Monet kokevat myös henkisesti itsensä turvallisemmaksi pysyä ”paikoillaan” välttääkseen riskin, etteivät asiat muuttuisikaan siksi, mitä he ovat toivoneet. He saattavat puhua projekteista, matkoista, uudesta työstä tai opiskelusta, mutta mikään näistä ei toteudu. He saattavat olla koko ajan liikkeessäkin, mutta tiedostamattaan torjuvat ne tarvittavat toimet eksistentiaalisen ahdistuksen vuoksi, joka seuraa merkityksettömyyden kokemusta.
Henkilö, joka käyttää tiedostamattaan energiaansa yhteyden syntymisen vastarintaan, on usein miten hyvin suuressa itsekontrollissa.
Hän ei ole koskaan oppinut miten päästää irti, tai on uhan alla menettänyt sen taidon. Hän saattaa pelätä omia tunteitaan, ja mielessään liioittelee mitä seurauksia saattaa olla vahvoista tunteista, tai mitä olisi tuntea jotain syvää, kuten rakkaus, raivo, tai syvä suru.
Usein ihmiset kokevatkin, että syvimmältään masennus saattaa olla, ei suru, vaan kaikkien tunteiden puute, sietämätön yksinäisyyden ja neuvottomuuden kokemus.
Henkilö, joka käyttää torjuntaa (tiedostamattaan) tukahduttaa tietoisuutta todellisesta tai mahdollisesta vuorovaikutuksesta hänen ja ulkoisen maailman välillä. Hän ylläpitää uskomusta, että hänen tietty tapansa välttää kontaktia on, todella ainoa tapa toimia – olla vuorovaikutuksessa – tuossa tilanteessa.
Kontaktin häiriöiden käsittely, usein jonkun todellisen henkilön, auttajan, ystävän, puolison kanssa ja tietoinen halukkuus avoimeen kontaktiin mahdollistaa tietoisuuden ja realiteettien tarkastelun sekä sisäisessä että ulkoisessa todellisuudessa.
Alunperin kipeään kysymykseen ”Voinko luottaa muihin ihmisiin?” vastaaminen alkoi Mauritzin elämässä purkaa tilannetta.
Se mikä on totta tänä päivänä ja mikä oli totta aikaisemmin, alkoivat eriytyä, mikä teki mahdolliseksi yhteyden siihen, kuka minä olen ja kuka on toinen ihminen.