Raija, 53 -vuotias aikuisen tyttären äiti ja kahden lapsen isoäiti, oli sännännyt suin päin ulos tyttären kodista ja jäänyt typertyneenä istumaan puistonpenkille. Siinä tähtitaivaan alla hän itki. Oliko hän todella kuullut oikein? Hän ei kyennyt käsittämään, miten tästä nyt eteenpäin eletään. Oliko tytär todella sanonut, että hän oli aina rakastanut äitiään, vaikka sitä ei oltu koskaan sanottu. Ja tämän kuuleminen oli ollut Raijalla aivan liikaa. Miksi?
Raija asui lähellä tytärtään ja saattoi olla lapselleen avuksi hoitamalla tyttärensä lapsia. Mutta nyt se, mitä tytär oli sanonut, olikin jotain, mikä ”löi jalat alta”, ja muutti kaiken, miten hän oli oppinut elämäänsä elämään.
”Mitä se nyt tuollaista meni sanomaan!”, hoki Raija mielessään ja hädissään. Raija oli ymmärtänyt, että tytär oli käynyt jossakin puhumassa asioitaan, siitäkö tämä nyt johtui.
Siinä puistonpenkillä Raijaa nolottaa, että hän ei ollut osannut sanoa kuin: ”Olisitko sinä sitten halunnut olla minun kanssani?”, ja sen kuultuaan tytär oli jotenkin sulkeutunut, mennyt noloksi, ja sitten kääntynyt selin, ja alkanut korjata astioita pöydästä. Näytti siltä, että tytär pidätteli itkua siirtäessään kuppeja astianpesukoneeseen. Silloin Raija nousi vähän liian nopeasti ylös ja alkoi pukea takkia päälleen.
”Ensi tiistaina sitten taas ja hei, hei. Kiitos kahvista”.
Raija oli tehnyt elämässään isojakin muutoksia, mutta nyt hänestä tuntui, että tämä oli pelottavinta mitä hän oli kohdannut.
Tämänhän olisi pitänyt olla hyvä asia, mutta miksi hän oli nyt näin poissa tolaltaan. ”En minä osaa!” kaikui hänen mielessään, ja samalla hän tajusi, että tässä oli nyt paikka muuttaa jotain, mitä hänkin oli kaivannut, mutta ”osaisinko, uskaltaisinko vielä”.
Raija oli kasvanut pienessä itäsuomalaisessa maaseutukunnassa perheen nuorimmaisena. Vanhemmat tekivät työtä perheen pienellä maatilalla, ja läheisessä kaupungissa. Perheessä oli kaksi isoveljeä ja toinen tytär, joka oli Raijaa 7 vuotta vanhempi. Veljet ja isosisko olivat kaikki urheilullisia, ja osa suurempaa kylän nuorisoryhmää. Raija oli se pikkusisko, joka sai olla mukana joukon jatkona.
Vanhemmat sisarukset olivat jo muuttaneet kotoa, kun Raija vielä jatkoi yläasteella, ja sitten lukiossa ja kaupallisessa oppilaitoksessa lähikaupungissa. Opiskeluaikana Raija rakastui opiskelutoveriinsa, tuli nopeasti raskaaksi, ja aloitti perhe-elämän Riitan isän, Ramin kanssa. Suhde päättyi eroon 15 vuoden jälkeen.Raija oli muuttanut toiselle paikkakunnalle, kun vanhemmat olivat muuttaneet palvelutaloon.
Raija alkoi keriä auki elämäänsä, nyt kun tytär ilmaisikin toivettaan läheisemmästä suhteesta. Hän havahtui, että ei osaakaan enää olla se äiti ja mummi, joka oli ”aina” ollut.
Hän oli vihainen tyttärelle, joka oli ”pakottanut” hänet tällaiseen kiusalliseen tilanteeseen. ”Olisi nyt antanut olla. Olisihan tässä pärjätty näinkin. On anteeksi pyydetty, ja annettukin, kai.”
Rami oli ollut Raijan ensirakkaus, se suosittu poika ylemmältä kurssilta, joka sitten kiinnittikin huomionsa häneen. Nyt myöhemmin Raija havaitsi, että Rami oli ollut samanlainen sosiaalinen ja urheilullinen nuorimies, kuin veljet ja vanhempien sisarusten kaveripiiri oli ollut. Raija oli aina ihaillut heitä, mutta ei ollut koskaan tuntenut kuuluvansa heidän elämäänsä. Hän oli ollut huomattavasti nuorempi, eikä hän ollut samalla lailla urheilullisesti lahjakas.
Raija ei kokenut koskaan tulleensa kiusatuksi tai syrjityksi sisarusten ryhmän taholta. Päinvastoin, häneen suhtauduttiin suojelevasti, mutta vähän hyväntahtoisesti naureskellen. Ja sitten, kun Raija alkoi olla vanhempi, ei enää se pikkusisko, vaan tasaveroinen, he olivat poissa.
Vanhemmat joutuivat tekemään paljon työtä, koska toimeentulo piti hankkia useammasta työstä, mutta Raija oli aina tiennyt, että he asettivat lapset ja perheen etusijalle. Vanhemmat tukivat ja kannustivat lapsia heidän opiskeluissaan ja harrastuksissaan, ja perhe vietti aikaa yhdessä.
Raija oli kyllä huomioinut, että Rami ”tykkää juhlimisesta”, mutta ei hän osannut olla siitä huolissaan. Päinvastoin, Raija ajatteli, että hän itse oli hauskan pidon ja alkoholin suhteen ”estynyt”. Hänen perheessään ei alkoholia juurikaan käytetty. Raija ajatteli, että hänen olikin hyvä vapautua, niin kuin Ramikin sanoi. Heillä oli yhdessä hauskaa, ja Raijasta oli tuntunut hyvältä olla suositun Ramin tyttöystävä, ja tulla hyväksytyksi tuossa seurassa, jossa näytti aina olevan hauskaa keskenään.
Myöhemmin Raija näki selvemmin, miten kaikki oli kehittynyt. Alkuun he olivat Ramin kanssa pitäneet yhdessä hauskaa, opiskelleet ja juhlineet viikonloppuisin kivassa porukassa. Sitten Rami oli valmistunut ja saanut haluamansa työpaikan, ja Raija lopetteli omia opintojaan pienen lapsen hoidon ohella. Oli ollut aika rakentaa kotia, ja alkaa elää pienen lapsen arkea.
Raija ajatteli, että niin kuuluukin olla, että he asettuvat nyt elämään perhe-elämää.
Rami halusi kyllä lapsen ja perheen, mutta myös jatkaa hauskan pitoa. Ramin runsas ja säännöllinen alkoholinkäyttö alkoi näkyä. Raija yritti rakentaa perheviikonloppuja, ja niitä vietettiinkin. Tehtiin asioita yhdessä, mutta Rami ”tarvitsi” aina ”ne saunakaljat”.
Myöhemmin, raitistuttuaan, Raija näki, että hän oli vähitellen itse alkoholisoitunut, koska pelkäsi kohdata väistämätöntä. Hän ikään kuin ajautui huomaamattaan ensin juomaan viikonloppuisin Ramin kanssa, kun ”niinhän nyt muutkin rentoutuvat”, ja myöhemmin myös arki-iltoina lapsen mentyä nukkumaan.
Raija olisi halunnut enemmän lapsia, mutta kahden keskenmenon jälkeen he eivät enää yrittäneet. Rami eteni urallaan, oli paljon poissa, ja Raija vastasi Riitan arjesta.
Tilanne muuttui, kun Raijan työnantaja ohjasi hänet päihdehoitoon, ja Raija lopetti kokonaan alkoholin käytön. Hän liittyi vertaisryhmään, ja alkoi tajuta, miten paljon alkoholi oli määritellyt hänen ja perheen elämää. Avioliitto kesti vielä viisi vuotta, mutta päätyi eroon.
Väistämätön kysymys oli tullut nyt vastattavaksi. Osasivatko, halusivatko he olla yhdessä ilman alkoholia. Kykenikö Rami läheisyyteen, missä voi itse hyvin ilman päihteitä, missä haluaa ja jaksaa kantaa toista ja perhettä, ja missä kaipaa yhdessä oloa ja asioiden jakamisesta puolison ja perheen kanssa. Ja kykenikö hän?
Raija halusi raitistuttuaankin suhteen Ramin kanssa, ja halusi heidän pyytävän ammattiapua, mutta tätä kaipuuta uudenlaiseen läheisyyteen Rami ei jakanut. Rami oli kyllä tyytyväinen, että Raija oli lopettanut juomisen, mutta ei katsonut itsellään olevan siihen tarvetta. Avioliitto päättyi lopulta eroon, kun selvisi, että Ramilla oli ollut myös muita suhteita, mikä osaltaan selitti poissaoloja, ja haluttomuutta alkaa käydä keskusteluja.
Raijalla oli sitten muutaman suhteen jälkeen nykyinen pitkäaikainen miesystävä. Suhde oli hyvä kumppanuussuhde, mutta he eivät asuneet yhdessä ja osallistuivat niukasti toistensa perheiden elämään.
Raija alkoi tunnistaa, että hän oli tuntenut selittämätöntä yksinäisyyttä ja riittämättömyyttä jo lapsuudessaan.
Hän tiesi ja koki olevansa rakastettu lapsi ja pikkusisko, mutta vanhemmat eivät olleet nähneet hänen yksinäisyyttään, eikä hän itsekään ollut sitä osannut silloin ilmaista. Ei ollut mitään näkyvää syytä voida huonosti, eikä hän myöhemminkään kokenut, että olisi varsinaisesti voinut huonosti, ollut ahdistunut tai pelännyt.
Perheen nuorimpana hän oli kyllä kokenut turvallisuutta, ja saanut hoivaläheisyyttä, mutta hän alkoi tajuta, ettei hän ollut koskaan kokenut läsnäololäheisyyttä, missä hänen todellisuuttaan olisi kuultu ja jaettu.
Raija oli aina pyrkinyt olemaan niin kuin isommat sisarukset, kasvamaan nopeasti, että voisi olla samanlainen kuin he, mutta eihän se ollut mahdollista, ja hän päätyi väistämättä kokemaan riittämättömyyttä.
Edelleenkään Raija ei halunnut ajatella, että vanhemmat olisivat tehneet jotain väärää, eikä niin ollut tarpeen ajatella, mutta liian yksin hän oli jäänyt.
Hän erillisenä, ainutkertaisena persoonana oli jäänyt liian näkymättömäksi.
Vanhemmat alkoivat jo olla iäkkäitäkin, eikä heillä ollut mitään erityistä syytä kiinnittää erityistä huomioita Raijaan, mutta jos he olisivat osanneet samaistua Raijan tilanteen, he olisivat voineet auttaa häntä luomaan ihan oman ystävä- ja harrastusverkostonsa, ja kannustaa sisaruksia näkemään pikkusisko myös ihan omana, kiinnostavana itsenään.
Tilanne tuotti ”kiirehdi / kasva nopeasti” ja ” älä ole lapsi” -viestiä, missä sulkee tietoisuudesta tunteita ja oman tarvitsevuutensa.
Raija oli myös jäänyt luonnollisesti nuorimpana lapsena kotiin vanhenevien vanhempien kanssa. Vanhemmat eivät halunneet estää häntä itsenäistymästä, mutta tilanne tuotti ”älä kasva aikuiseksi / älä jätä meitä” viestiä.
Myöhemmin ajateltuna Raija koki, että nopea sitoutuminen Ramin kanssa oli myös keino saada ”oma elämä”. Myös Ramin kiinnostus ”juuri minusta” vastasi syvään tarpeeseen tulla itsenään halutuksi.
Hän oli aina pyrkinyt sisarusten seuraan, mutta hänen seuraansa ei oltu pyritty sen takia mitä hän oli.
Nyt hänen tyttärensä sanoi, että hän oli kaivannut äitiään, ja häneltä pääsi suusta ihmettely, että niin olisi koskaan ollut.
Raija alkoi ensin tajuta, että niinhän lapset tekevät, kaipaavat tulla huomioiduksi omana persoonanaan, ei vain pidetyksi huolta, ja kaipaavat vanhempiaan myös ihmisinä, ei vain huolenpitäjinä. Hänkin oli kaivannut sitä.
Olihan Raija ollut Riitan kanssa, pitänyt huolta, hoitanut kouluasiat ja mahdollistanut harrastukset. Samoin kuin isänsä aina kun oli ollut kotona. Mutta eikö hän ollut nähnyt tytärtään sinä ainutkertaisena ihmisenä, mitä hän oli.
Mitä Riitta näkisi, jos hän itse uskaltautuisi tulla nähdyksi sinä itsenään, mitä hän äiti-, ja isoäitiroolin takana on?
Raija oli raitistunut ja alkanut luoda raittiiden ihmisten verkostoa elämäänsä, kun Riitta oli vielä kotona. Kun hän oli alkanut tiedostaa päihdeongelmansa laatua ja miten se oli vaikuttanut hänen elämäänsä, hän oli halunnut puhua asiasta Riitan kanssa.
Hän oli mielestään pystynyt pitämään juomisensa hyvin piilossa, mutta nyt hän tajusi, etteivät he olleet koskaan oikeasti asiasta puhuneet. Riitta oli silloin nuorena ollut tyytyväinen, kun äiti oli kertonut, että lopettaa kokonaan alkoholinkäytön ja kertonut hoidostaan. Sen sijaan hän ei ollut uskaltanut kysyä miltä Riitasta oli lapsena tuntunut, kun vanhemmat ”juhlivat” ja kun hän itse oli istunut tv:n ääressä viinilasin kanssa. Olihan Riitta monta kertaa herättänyt hänet sohvalta sänkyyn nukkumaan.
Nyt Raija huomasi, että hän oli jotenkin aina ajatellut, että huolenpito on riittänyt, mutta eihän se ollut hänellekään riittänyt. Hän oli ollut yksinäinen lapsi, vaikka kaikki oli hyvin, ja sitten yksinäinen aikuinen. Kyllähän hän oli oppinut raitistuttuaan tiedostamaan, että yksinäisyyteen ja riittämättömyyteen hän oli juonut.
Vaikka alkuun Raija oli ajatellut, ja halunnut ajatella, että se oli normaalia yhdessäoloa. Ei hän avioliiton alussa ollut osannut nähdä, että itsekin juomalla hän ikään kuin oli varmistanut Ramin seuran. Ellei hän joisi, niin Rami etsisi muuta seuraa, tai että jos toinen on selvin päin ja toinen ei, niin kuinka paljon siinä on mahdollista kokea yhteyttä. Ei hän ollut osannut ajatella, että hän olisi voinut odottaa myös sitä, että puoliso haluaisi liittyä hänen seuraansa.
Raija tajusi, että hän kantaa juomisestaan keskeneräistä kipua, häpeää ja syyllisyyttä, ei vain Riitan edessä, vaan myös perheensä edessä. Tämän asian alla oli vielä syvempi riittämättömyyden tunne siitä, että hän ylipäätään olisi kenenkään mielestä kiinnostava.
Ennen kuin Raija uskaltautui vastaamaan Riitalle, että kyllä hänkin läheisemmän suhteen haluaisi, piti hänen ensin puhua ja surra tätä itsestään ulos. Hänen piti surra sen lapsi -Raijan puolesta ja rinnalla, ja hänen piti surra sitä, että myös Riitta oli jäänyt liian yksin, ja että he molemmat olivat menettäneet.
Raijasta tuntui, että jos hän nyt ”mokaa”, niin ei ole mahdollista enää palata edes siihen suhteeseen, missä he olivat keskenään oppineet olemaan. Raijalla oli vahva mielikuva siitä, mitä hänen pitäisi olla, että hän kelpaisi. Hän pelkäsi, että jos hän ”romahtaisi”, niin hän ei vastaisi sitä kuvaa, mitä Riitta ”oli aina kaivannut”.
Kyllä Raijan pitikin ”romahtaa”, mutta ei se tarkoittanut sitä, mitä hän pelkäsi.
Riitta ei halunnut syyttää tai riidellä, vaan tavata sen äidin, jota hän oli aina kaivannut. Syyttäminen olisi ollutkin ”helppoa”. Olisi voinut puolustautua ja pyytää anteeksi.
Riitta haastoikin hänet siihen läheisyyteen, mitä ei voi etukäteen suunnitella eikä kontrolloida. Voi vain antaa sen tapahtua, minkä pitää tapahtua, kun elämästä selviytymisen mielikuvat romahtavat, ja luottaa, että se mitä jää jäljelle riittää. Ja kyllä todellinen läheisyys kantaa, ja siinä läheisyydessä me riitämme kyllä.