Eini ja Sebastian olivat lähteneet liikkeelle todettuaan tarvitsevansa apua nimenomaan vanhemmuuteen. He kokivat, että lapset ovat ”saaneet vallan” perheessä. Erästä arjen tilannetta perheneuvonnassa käsiteltäessä Eini alkoi puhua, miten hän aina oli ”niin kovasti yrittänyt saada itsensä toimimaan täysin päinvastoin kuin äiti”. Hänen äitinsä oli ollut alkoholisti ja väkivaltainen.
Eini kertoi tulleensa tietoiseksi, miten hän vetäytyy ja antaa asioiden olla, kunnes ei enää voi hillitä itseään. ”En ole koskaan aikaisemmin nähnyt itseäni väkivaltaisena lapsia kohtaan, vaikka tiedän kyllä suuttuvani ja välillä tekisi mieli läimäyttää heitä.”
Asetelmassa oli kuitenkin lasten kannalta suuri riski, että tiedostamattaan ja tahtomattaan Eini olisi samalla tavalla väkivaltainen lapsiaan kohtaan kuin hänen äitinsä oli ollut häntä itseään kohtaan. Eini tiedosti pelkäävänsä sekä toisten että omia vihantunteitaan. Sitäkin, ettei ehkä pystyisi kontrolloimaan vihaansa.
Sebastian puolestaan oli vetäytynyt isän ja puolison vastuustaan. Hän esiintyi ”reilun kaverin” roolissa. Humala oli ollut hänen tapansa välttää ajattelemista ja tunteiden tuntemista.
Puolisot päätyivät asumaan erilleen. Päätös oli vaikea lapsille. Päätös, jonka vanhemmat yhdessä tekivät, vapautti perheen lapset olemaan taas lapsia. Sillä vanhempien kaihtaessa keskinäisten asioidensa kohtaamista, lapset olivat alkaneet pitää huolta vanhemmistaan ja perheen koossa pysymisestä. Tämän takia myös lapset osallistuivat perhetilanteen käsittelyyn.
Kohtaaminen perheneuvonnassa:
Tytär Maria on innokas sanomaan jotain, ja Sebastian:
”Maria aina niin haluaa auttaa. Mitä sinä haluat, että pitäisi tapahtua?”
Tytär nojaa isäänsä, kun taas Eini nojaa taaksepäin jäykkänä omassa tuolissaan
Maria: ”Sun pitää lopettaa tupakanpoltto.”
Sebastian: ”Ei kun ihan oikeasti.”
Maria: ”Lopeta polttaminen.”
Sebastian, virnistäen: ”No yritetään. Kun meitä näin hyvin autetaan, niin varmaan onnistutaan, vaikka eihän sitä voi kuin yrittää parhaansa.”
Poika Marko liikkuu levottomasti huoneessa, välillä tutkii paikkoja ja välillä makailee lattialla, jalat tuolilla. Sekä isä että lapset vaikuttavat siltä kuin kaikki se, mitä tässä nyt tapahtuu, olisi vain leikkiä.
Sebastian käyttää tässä me muotoa, vaikka kukaan muu perheessä ei tupakoi. Sillä hän siirtää fokuksen pois omasta toiminnastaan. Hänen äänensävynsä ja virnistely ilmaisee myös alentuvaa suhtautumista tilannetta ja auttajia kohtaan. Hänen halunsa ratkaista perheen ongelmia on aito ja tosi, mutta tilanteessa hän, tiedostamattaan, nauraa ne pois.
Tilanne jatkuu:
Sebastian: ”Hei Marko, mitä sinä haluat?”
Marko liikuskelee lattialla ja imee peukaloaan.
Eini: ”Nyt ei ole paikka hölmöillä, meidän pitäisi puhua yhdessä.”
Sebastian: ”Marko, anna isälle suukko.”
Eini: ”Maria ja Marko istukaa alas ja olkaa hiljaa.”
Eini alkaa selittää lapsille miksi he ovat täällä.
Sebastian: ”Marko tule tänne.”
Marko ei reagoi.
Myöhemmin huomioimme, että tässä tilanteessa Sebastian ikään kuin ”kaivaa maata Einin jalkojen alta”. Eini sanoo ”Istukaa alas ja olkaa hiljaa”, ja Sebastian: ”Marko, tule tänne.” Hän näyttää tukevan Einiä ja rauhoittavan lapsia, mutta hänen äänensävynsä ja kehonkieli viestii toista viestiä, eikä kumpikaan vanhemmista ole auttanut fyysisesti lapsia asettumaan aloilleen ja tilanteeseen.
Tilanne jatkuu:
Terapeutti kysyy Sebastianilta: ”Haluatko, että Marko tulisi luoksesi?”
Sebastian: ”Kyllä, yksi syy ongelmiimme on, että lapset pomottavat meitä. Kun laitan lapset nukkumaan illalla, he nousevat samantien takaisin ylös.
Eini: ”Kun olen sanonut sata kertaa, niin lopulta turhaudun ja sanon ”Antaa sitten olla!”
Maria: ”Minä en ainakaan tee mitään mitä en halua.”
Marko: ”Minä en ainakaan tee mitään, mitä en halua.”
Sebastian nauraa, kun Marko kaikuna toistaa saman, mitä Maria sanoo.
Eini: ”He eivät ota minua vakavasti.”
Kuin vahvistaakseen tämän, lapset alkavat metelöidä keskenään niin, että Einin puhetta on vaikea kuulla. Marko käyttäytyy enemmän kuin 2-3 -vuotias eikä kuin 5 -vuotias.
Eini, alistuneella äänellä: ”Meidän perhe on kyllä ihan sekaisin.”
Sebastian: ”No, mitäs sitä nyt sitten pitäisi tehdä”, ja nauraa.
Sebastianin kommentti ei näytä liittyvän mihinkään, ja vain lisää hämmennystä, mutta Maria reagoi nopeasti, ikään kuin isälleen:
”Minä vihaan sitä, kun minun pitää siivota huonetta.”
Eini: ”Vihaatko sinä todella sitä Maria?”
Sebastian: ”Tule tänne Marko.”
Marko: ”En.”
Sebastian päätyy siirtymään Markon viereen.
Joka ainut keskustelun aloitus perheen sisällä jää ”ilmaan”, epätäydelliseksi vuoropuheluksi.
Terapeutin avulla selkeytetään, että tilanne näyttää todella siltä, että tarvittava muutos olisi saada selväksi ketkä perheessä ovat vanhempia ja ketkä lapsia.
Tämä tilanne on tietysti myös jännittävä kaikille. Tilanteessa mietitäänkin, miten vanhemmuus näyttäytyy joissakin arjen tilanteissa, jolloin Eini sanoo, ettei sitä (vanhemmuutta) ole, koska ”he eivät ota minua vakavasti”, ja alkaa itkeä.
Marko siirtyy äitinsä viereen, ja sanoo: ”Älä äiti itke.”
Maria siirtyy äitinsä syliin, halaa tätä ja pyyhkii hänen kyyneleitään, ja Marko siirtyy takaisin lattialle.
Terapeutti tarttuu tähän tilanteeseen.
Onko tässä nyt sitä mitä Eini sanoi, että häntä ei oteta vakavasti ja hän luovuttaa, niin Eini: ”Maria osoittaa kuinka paljon hän välittää minusta, mutta vasta silloin, kun päädyn itkemään.”
Koko tilanne on kummallinen. Maria istuu äitinsä sylissä, pyyhkii pois kyyneleitä, Marko on omassa maailmassaan tuolien takana, ja Sebastian istuu taaksepäin nojaten, jotenkin mielissään olevan näköisenä.
Kysyttäessä mitä Sebastian ajattelee ja tuntee: ”Minusta tuntuu hyvältä, että äiti ja tytär ovat noin läheisiä toisilleen ja poikani tekee omia asioitaan, ja minä olen tässä niin kuin minun kuuluukin olla, kuuntelen enkä häiritse.”
Havainto:
Kumpikaan vanhempi ei tartu todellisiin ongelmiin perheessä, eikä mikään asia tai ajatus tai tunne johda mihinkään. Ei keskinäiseen keskusteluun, ei ongelmien määrittelyyn, eikä siten myöskään todellisiin, realistisiin ehdotuksiin ja sopimuksiin miten toimia toisin. Myös lasten täytyy olla vaikea tavoittaa ja ymmärtää mikä on todellista ja tietää mistä seuraa mitä, ja mistä voisi pitää kiinni.
Vanhemmat ikään kuin olivat tilanteessa, missä he tukivat toisiaan siinä, että mikään ei tullut määritellyksi eikä myöskään ratkaistuksi.
Eini ja Sebastian kuitenkin halusivat jatkaa tilanteen selventämistä. Prosessi jatkui nyt Einin kanssa kahdestaan.
Eini yksin terapeutin luona.
Hän oli lähtenyt kodista lasten kanssa jonkin pahan riidan seurauksena. Sebastian oli ollut jälleen humalassa ja uhkaava, mutta seuraavana päivänä alkanut ”rukoilla” perhettä takaisin kotiin. Eini kertoi Sebastianin myös uhanneen itsemurhalla lasten aikana, mikäli Eini ei antaisi anteeksi ja palaisi kotiin. Niin Eini oli palannut. Siitä oli nyt puoli vuotta. Eini sanoi, että hän ei todellisuudessa tiennyt haluaako hän jatkaa suhdetta tai edes haluaako jatkaa yrittämistä Sebastianin kanssa.
Yhtenä tavoitteena oli sitten, että Eini kertoo Sebastianille rehellisesti omat tunteensa ja ajatuksensa, koska ”vastuu isän elämästä ja kuolemasta oli nyt hänellä”. Toisaalta, koska Eini oli päätynyt palaamaan suhteeseen esisijaisesti lasten takia, lapset puolestaan olivat ”syy” sille, että Eini ”ei voi elää sellaista elämää kuin hän haluaisi”.
Einin oli tarpeen itsensä, Sebastianin ja lasten vuoksi olla rehellinen, mutta se keskustelu täytyi tehdä vasta, kun hän olisi valmis siihen, ja kun hänellä ja perheellä olisi tarvittava tuki sen varalle, että Sebastian päättäisi toteuttaa uhkauksensa tavalla tai toisella.
Eini huomasi tuntevansa syvää epäluottamusta, vihaa ja surua siitä, että vasta kun hän lähti kodista ja uhkasi erolla, Sebastian alkoi kontrolloida juomistaan ja vastata osasta perheen arkea. Plus, että hän suostui vihdoin myös perheneuvontaan.
Juovan miehen vaimolla oli aikaisemmin ollut niin suuri huoli miehensä juomisesta ja halu saada tämä ”pois baarista”, että kun tilanne muuttui, vaimolla ei tavallaan ollutkaan suuntaa elämässään.
Eini alkoi saada tietoisemman yhteyden oman historiansa ja nykyisen perheen tilanteen välillä, kun kysymys oikeudesta puolustaa itseään alkoi tulla näkyvämmäksi.
Sebastianin oli vaikea ottaa vastaan sitä, että joku kyseenalaisti häntä tai asettui suoraan puolustamaan oikeuksiaan, hän aina ”antoi takaisin” jollakin tavalla myöhemmin. Miehen tapa olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa oli joko olla ylemmyydentuntoinen, yläpuolella tai alemmuudentuntoinen, alapuolella kokiessaan uhkaa, eli suorassa vuorovaikutuksessa, missä ilmaistaan tunteita ja ajatuksia suoraan ilman tulkintoja tai ”viisaita määrittelyjä”, vain niin kuin asiat arjessa olivat.
Sebastian kantoi paljon syyllisyyttä ja häpeää pelkästään alkoholinkäyttönsä vuoksi. Riippuvuuden alla oli sitten hänen tarinansa yksinäisyydestä ja turvattomuudesta.
Mutta vaikka toisen yksinäisyyden ja turvattomuuden voi ymmärtää ja hyväksyä niin olevan, niin tosiasia on myös, että vain tasaveroisessa yhteydessä ja läsnäolossa on mahdollista elää hyvää parisuhdetta ja perhe-elämää, missä kaikilla olisi turvallinen ja levollinen olla, eikä kenenkään tarvitse pelätä.
Tämän tiedostaminen oli kuitenkin Sebastianin omaa prosessia, mikä Einin oli tarpeen tiedostaa ja hyväksyä, ja siten vapauttaa itsensä työskentelemään ”omalla tontillaan”.
Miten Eini oli alun perin oppinut tämän salaamisen ja pelkäämisen ja luopunut oikeudestaan pitää puoliaan?
Kysymys aiheutti ensin Einissä suurta ahdistusta. Hän jopa sanoi pelkäävänsä, että ”tulisi hulluksi”. Hän kertoi olleensa koko lapsuutensa onneton ja käyttäneensä paljon energiaa siihen, että sai pidetyksi nuo muistot poissa. ”En halua palata niihin!”
Ei Einin ollutkaan tarpeen ”kaivaa kaikkea esiin”. Oli täysin ymmärrettävää, että häntä pelotti palata noihin muistoihin, ja hän oli ollut todella rohkea ja vahva selviytyessään kaikesta.
Hän kuitenkin käytti liikaa energiaa pitääkseen asioita piilossa, jonka hän itsekin alkoi tiedostaa. Vaati taas rohkeutta ja luottamusta päättää luottaa siihen, että jos avaa joitakin asioita menneisyydestä, niin siinä saattaa olla ratkaisu myös tämän päivän ongelmiin.
Sitten Eini sai kiinni havainnosta, että hän käyttää paljon energiaa erityisesti siihen, että hän yrittää välttää sitä, että muut kärsisivät. Tästä oivalluksesta alkoi avautua ketju, jonka alkupää on ollut lapsena koettu väkivalta, ja siihen liittyvät elämäntulkinnat. ”En halua, että muilla on paha olla” -ajatuksen takana oli, että hänen äitinsä, joka oli alkoholisti, käytti fyysistä väkivaltaa. ”Äiti löi välillä minua niin, että olin mustelmilla, ja pikkuveli joutui katsomaan sitä. Kun tulin isommaksi vannoin, että en suostu enää siihen. Että jos hän ei suostu puhumaan, vaan käy päälle, niin minä annan takaisin.” Näin Eini oli murrosikäisenä myös alkanut tehdä.
Eini huomasi, miksi hän ei ollut jo aikaisemmin noussut puolustamaan näkyvästi itseään ja lapsia Sebastianin juomiselta. Syy oli se, miten hän oli noussut äitiään vastaan ja mitä siitä oli seurannut. ”Se oli kauheaa. Vihasin ja inhosin itseäni nuorena siitä mitä tein, vaikka tajuankin tänään, että minun oli pakko puolustaa itseäni. Kaikki sanoivat, että minä olin paha ja että minut pitäisi lähettää koulukotiin. He sanoivat, että äidin pitäisi päästä minusta jotenkin eroon. Kun olin kuusitoista, lähdin kotoa, enkä ole palannut sen jälkeen. Tapaamme äidin kanssa silloin tällöin, mutta emme koskaan puhu keskenämme mistään tärkeästä.”
Prosessin aikana Eini huolehti siitä, että hänellä oli ihmisiä joille puhua, ja hän liittyi myös vertaisryhmään.
Eini pääsi kiinni kokemuksesta, että kun hän oli ollut lapsi, silloin ei ollut ollut ketään, joka olisi auttanut. Ei ollut ketään, joka olisi ensin suojannut väkivallalta ja sitten kertonut, ettei hän ollut paha, ja että äitien ei pitäisi käyttäytyä niin.
”Tiedän, että äitini oli väärässä, mutta tiedän myös, että kaikki muut ajattelivat, että minä olin väärässä ja huono tytär, ja jos minä epäonnistun avioliitossani tai äitinä, kaikki tulevat sanomaan ”mitä muuta hänestä saattoi odottaakaan, muistattehan millainen lapsi hän oli. Kukaan ei hämmästy, jos minä epäonnistun. He kaikki sanovat, että syy on minussa.”
Eini oli lapsena ja nuorena päättänyt nousta ensin äitinsä väkivaltaa vastaan, ja sitten päättänyt ”näyttää, että ei ole samanlainen kuin äiti”.
Yritys ”olla täydellinen puoliso ja äiti” oli tarkoittanut omien tunteiden ja oman tarvitsevuuden kieltämistä.
Pelko, että hänen vihan tunteensa ryöstäytyisivät väkivallaksi, oli toisaalta lukinnut menneisyyden tietoisuudesta, mutta samalla ne ”kiehuivat” hänessä ilmaisemattomina.
Kun Eini oli päässyt näin pitkälle, eikä hän ollutkaan romahtanut, kuten oli pelännyt, hän alkoi puhua entistä avoimemmin ja suoremmin tuntemuksistaan. Hän kertoi turhautumisestaan ja halustaan läimäyttää lapsiaan, etenkin Mariaa, joka ”tuntui kerjäävän sitä.”
Einin vakaa päätös olla erilainen, kuin väkivaltainen äiti, oli sinänsä oikea valinta. Hänellä vain ei ollut ollut tervettä mallia siitä, miten erimielisyyksiä käsitellään rakentavasti. Yritys täydellisyyteen oli kuin painekattilan kansi, ja kannen alla kiehuivat kaikki ilmaisemattomat tunteet.
Pelottavinta Einille oli myöntää, että hän myös oli pelottava lapsilleen. ”Että hänkin oli huono äiti.” Hän turhautui, huusi ja saattoi läimäyttää, ja sitten hän luovutti. Lapset olivat samalla tavalla turvattomia kuin hän ja hänen pikkuveljensä oli ollut.
Oleellisesti toisin oli kuitenkin se, että Eini itse ei käyttänyt päihteitä ja tiedosti muutoksen ja avun tarpeensa.
Mallit siirtyvät sukupolvelta toiselle.
Eini alkoi myös lukea asiasta. Ihminen saattaa tehdä tietoisiakin vahvoja päätöksiä, halusta olla toimimatta vanhempiemme tavalla, ja sitten kuitenkin tiedostaan toimimme samoin, vaikka usein eri muodossa. Silloin on tarpeen pysähtyä tarkastelemaan ja purkamaan tuon päätöksen alla olevia alkuperäisiä tapahtumia ja poissuljettuja tunteita.
Toisaalta, kun olemme vahvasti päättäneet olla toisenlaisia kuin vanhempamme, niin tavallista on, että ikään kuin asetamme tiedostamattamme lapsemme vanhempiemme asemaan, jotta alkuperäinen, tuttu ja ennakoitava elämänasema säilyisi.
Kaiken tämän informaation kuuleminen ja sen ajatteleminen vapautti Einiä. Hän alkoi nähdä logiikkaa siinä kaaoksessa, mitä he puolisoina tiedostamattaan loivat ja ylläpitivät perheessä, ja siinä kaaoksessa, mikä kiehui hänen sisällään, ja mistä hän ei ollut saanut otetta, eikä ymmärtänyt miksi asiat eivät suju, vaikka hän koko ajan tekee parhaansa.
”Äiti oli ollut niin hyvä pitämään oman tilanteensa salassa ja näyttämään, että kaikki on hyvin”.
Einin pikkuveli oli ollut ainoa, joka oli nähnyt äidin väkivallan Einiä kohtaan. Hänkin oli pelännyt niin paljon, että ei koskaan kertonut kenellekään, eivätkä he puhuneet asiasta keskenään. Eini taas oli tuntenut syyllisyyttä ja kokenut, että hänen pitäisi pystyä auttamaan ja lohduttamaan veljeä.
Einin oli tarpeen oppia ilmaisemaan suoraan ja selvästi mitä hän odotti lapsilta, eli asettamaan selvät, perustellut rajat ja varmistamaan ne.
”Täydellisyyden” purkamista oli oppia luottamaan itseensä, omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa, ja siihen, että hänkin saa tarvitessaan apua. Eini alkoi opetella sitä, että hän voi antaa itselleen luvan myös epäonnistua ja menettää malttinsa, ilman että se tekee hänestä ”samanlaisen kuin äiti”.
Vähitellen, kun hän alkoi purkaa tukahdutettuja tunteitaan omaa äitiään kohtaan, hän ei enää yllätyksekseen ja helpotuksekseen tuntenutkaan sitä samaa pidätettyä ja häpeää ja syyllisyyttä tuntevaa raivoa lapsia kohtaan. Vaikka hän ja lapset ja koko perhe joutuivat opettelemaan paljon uusia tapoja toimia, niin syyllisyys -paketin avaaminen alkoikin muuttaa vuorovaikutusta nopeammin kuin Eini oli osannut arvata. Onnistumisen kokemukset auttoivat jaksamaan uuden opettelussa.
Einin ja Sebastianin suhde oli negatiivisesti symbioottinen.
Symbioottisessa suhteessa se miltä asiat vaikuttavat, eivät ole yhtä sen kanssa miten ne tosiasiallisesti ovat. Perheen elämä näytti hyvältä ulospäin, mutta suljettujen ovien takana hän ja tietysti koko perhe on umpikujassa ja voi huonosti.
Sebastian oli se ”mukava vanhempi”, joka ei puuttunut asioihin. Eini taas se, joka oli ”pakotettu” vastakkaiseen rooliin. Jatkossa olisi tärkeää, ettei Eini päästänyt itseään tuohon tilanteeseen.
Einille oli tärkeää oppia tunnistamaan nykyiset ja menneet tosiasiat, ettei hän tulkinnut tilanteita alkuperäisen perheen mallin mukaan, kuunnellut ”sitä, miten hänen äitinsä halusi asiat pahalle tyttärelleen esitellä”.
Tästä alkoi aueta myös näky siihen kuinka Eini oli ”jäänyt ansaan”, kun Sebastian oli uhannut tappaa itsensä lasten kuullen. Eini oli ahdistunut ja koki olevansa nurkkaan ahdistettu. Hän kyseli itseltään, että miten hän voisi oikein asettaa omat tarpeensa etusijalle ja kyseenalaistaa liiton ja ”ehjän perheen” ilman, että hänestä tulee se paha, joka ”tekee lastensa isälle pahaa.”
Lapsuuden kokemusten ja nykyisyyden ristipaineessa Eini oli kokenut, ettei hänellä ole vaihtoehtoja.
”Minua pelottaa, että kaikki vain jatkuu ennallaan. En tiedä pitäisikö meidän vain erota, tai kuinka kauan on tervettä istua terapioissa, jos mikään ei kuitenkaan lopulta muutu. Enkä minä nyt enää tiedä olenko minä mitenkään hyvä edes äitinä, ehkä minä olen kuitenkin samanlainen hyväksikäyttävä vanhempi kuin äitikin. Iltaisin vain itken yksin, kun lapset ovat vihdoin nukkumassa. Yritän salata sitä heiltä ja Sebastianilta.”
Miten tuo yksin itkeminen oli tuttua jo Einin historiassa?
”Äidin kanssa ei voinut kuin yrittää pysyä kasassa ja sitten itkeä yksin. On raskasta palata niihin aikoihin. Olen suurimman osan aikuisesta elämästäni elänyt niin, että olen pitänyt ne muistot poissa tietoisuudesta.”
Lapsena ja nuorena Einin ei ollut ollut mahdollista murtaa perhesalaisuutta, eikä hän nyt aikuisenakaan osannut jakaa ystäviensä kanssa kipeimpiä tunteitaan.
Kun hän olisi tarvinnut kipeimmin tukea, juuri silloin hän sitä huonoiten osasi ja uskalsi hakea.
Edelleenkin oli näin, vaikka hän oli myös opetellut luottamaan ystäviinsä enemmän.
Äidistä vapautumisharjoitus:
Eini asetti mielikuvissaan äitinsä istumaan tuoliin häntä vastapäätä. Itse hän asettui istumaan vähän vinottain äitiinsä nähden, ikään kuin varmistaen, että hän pääsee tarvittaessa heti pois tilanteesta. Ensimmäisiksi sanoikseen sanoi
”Huh, onko minun pakko..?”
Entä mitä hänestä nyt tuntuu, vain se, että istuu siinä äitiään vastapäätä?
”Pelkään häntä, enkä haluaisi sanoa mitään, haluaisin vain lähteä pois, mutta tiedän että tämä täyty joskus kohdata.”
Eini puhuu äidilleen:
”Kun näenkin sinut, haluan vain pois. Pelkään sinua. Pelkään niitä tunteita, mitä minussa on, kun olen lähelläsi.”
”En pelkää enää, että löisit minua.”
”Minua hämmentää ja hävettää, että olen itse lyönyt sinua. Ei minun olisi pitänyt äitiäni lyödä. Eihän kenenkään pitäisi ketään. Minun pitäisi vain pysyä poissa tai lähteä.”
Tässä Eini puhuu ”äidilleen” enemmän sinä lapsena ja nuorena, jolla ei yksin ollut mitään valtaa muuttaa äitiään eikä tilannettaan. Oli tärkeä saada ne tunteet esiin, mitkä hän oli joutunut tukahduttamaan.
Raivolla hän oli päässyt pelon yli, ja saanut voiman puolustaa itseään, vaikka ei voinutkaan olla siitä ylpeä.
Kun Eini asettui tietoisesti sen ikäiseksi, kun hän oli nyt, ja mietti mitä haluaisi sanoa, sen sijaan, että pelkää ja sitten vain raivoaa voimattomana.
”Ainut keino säilyttää oma turvallisuus on pysyä erossa sinusta.”
Tämän sanottuaan Eini rentoutuu ja puristaa voimakkaasti päätään:
”Niin se on, ainut tapa minun pysyä kasassa, oikeasti turvassa, on pysyä kaukana sinusta. Mahdollisimman kaukana.”
Tätä puhuessaan Einin kädet ikään kuin työntävät äitiä pois; ja terapeutti kysyy: ”Jos annat sanat tuolle käsien liikkeelle, niin mitkä ne olisivat:
Eini katsoo hämmästyneenä käsiään.
”Pysy kaukana minusta. Tämän takia muutin pois samasta kaupungista. En halua olla sinun vaikutuspiirissäsi, enkä halua, että lapseni ovat sinun vaikutuspiirissäsi. Se on nyt ohi. Kaikki se vanha on vain ohi.”
Eini jatkaa käsillään poistyöntämistä, ja kun hän antaa tunteen vain vahvistua, jatkaa, nyt itkien
”Äiti, sinun katkeruutesi ja epätoivosi ovat sinun ongelmiasi.”
Terapeutin tuella vahvistetaan ”äidille” syyllisyydestä puhumista:
”Minä en todellakaan ole syy sinun ongelmiisi. Se ei ole minun syyni, että isä lähti. Se oli teidän ongelmanne, ei minun. Ei ole oikein, että minusta tehtiin syypää siihen, että hän lähti, että minä muka olin syy kaikkiin ongelmiin. Minä en ole syy kaikkiin ongelmiin . Minä olin vain lapsi, joka yritti kasvaa aikuiseksi.”
Entä jos kerrot äidillesi, miten asiat ja elämäsi on nyt?
”Minä en ole niin kuin sinä. Minä olen minä. Minä en juo enkä ole ”hullu”. Teen kaikkeni, että en koskaan vahingoita lapsiani. En halua ikinä käyttää väkivaltaa. Opettelen toimimaan toisin. Minä en olut ”hullu” ja paha silloin, enkä ole sitä nytkään.
Tässä Eini ankkuroi minäkuvaansa, ja uutta sisäistä erillisyyttä , että hän on hän, eikä äitinsä.
Riittävän turvallisessa lapsuudessa ja nuoruudessa minän luonnolliset turvarajat kehittyvät, ja murrosiässä on mahdollista syvemmin tiedostaa terveen erillisyyden rajat vanhempiin. Se, että minä todella olen minä, ja ajattelen omia ajatuksiani, tunnen omia tunteitani, teen omia autonomisia ratkaisujani. Että minä todella olen ainutkertainen minä tässä maailmankaikkeudessa. Eikä minun tarvitse pienentää eikä suurentaa itseäni, eikä muita. Tunnistan itseni ja tunnistan muut, ja voin tehdä oman ja sitä kautta myös muiden hyvinvoinnin mukaisia ratkaisuja.
Nyt Eini oli helpottunut ja hämillään kaikesta, mitä hän oli tavoittanut, mutta hän sai vielä jäädä ”kuuntelemaan” onko jotain kesken, jolloin hän jatkoi:
”Haluan tehdä asioita omalla tavallani. Se, mitä teen, ei ole sinua vastaan, se ei ole ketään vastaan. Teen asioita omalla tavallani, koska olen minä, ja se on hyvä niin.”
Einillä meni vielä aikaa omaksua tämä kaikki uudeksi sisäiseksi todellisuudeksi ja opetella luottamaan, että ne pienet arjen muutokset todella kantavat häntä.
Monta kertaa hän vain huomasi jälkeenpäin toimineensakin toisin kuin ennen, tai kesken jonkin arjen tilanteen, että ei tunnekaan enää samoin. Oli usein hämmentävää, outoa ja vähän pelottavaakin huomata olevansa keskellä vanhaa ja uutta.
Vanhoihin toimintamalleihin ei ollut enää paluuta, eikä hän sitä halunnut.
Mutta kuka oli tämä uudella tavalla toimiva Eini?
Ennen kuin Eini koki olevansa valmis puhumaan suoraan Sebastianin kanssa, hän selvitti terapiassa vielä suhdettaan sisaruksiinsa ja isäänsä.
Koetun väkivallan muistijälkien purkautuminen oli kuitenkin ollut muutoksen ja eheytymisen ydinkysymys.
Keskusteluissa oli läsnä paljon vahvoja tunteita, mutta nyt – toisin kuin terapian alussa – koko ajan myös reaalielämän tosiasiat tiedostava ajattelu.
Niin kauan kuin Sebastianin päihteidenkäyttöön liittyvä prosessi oli kesken, Eini ei kyennyt enää saamaan itseään aidosti luottamaan miehen raitistumiseen, eikä hän halunnut myöskään enää torjua omia tunteitaan.
Eini kertoi Sebastianille tunteensa ja ajatuksensa suoraan, ja he päätyivät toistaiseksi asumaan erilleen, vaikka kumpikaan ei ollut vielä valmis eropäätökseen.
Sebastian oli paremmin kontrolloinut juomistaan, mutta kipuili edelleen sen kanssa, onko hän omasta mielestään päihderiippuvainen, vaikka ”muut niin väittävätkin”.
Sekä Eini että Sebastian tarvitsivat kumpikin tilaa vavistua ensin siinä, mitä he halusivat yksilöinä, sillä he molemmat olivat jääneet omassa kasvussaan kesken, ja kompensoineet parisuhteella sitä, mitä parisuhde ei voi korjata.
Ennen kuin he olisivat yksilöinä selkeärajaisia, kykeneviä valitsemaan mitä tarvitsen, mihin sitoudun, mitä velvoitan ja vastaamaan kysymykseen ”mikä on minulle hyväksi” paluu parisuhteeseen olisi vain oman keskeneräisyyden syrjään työntämistä, joka nostaisi esiin samat parisuhdeongelmat, koska ne juontuivat – ei parisuhteesta – vaan oman itsen eheyden keskeneräisyydestä.
Jotta lähtötilanne uuteen perhemuotoon olisi mahdollisimman selkeä kaikille perheenjäsenille, Sebastian purki itsemurhauhkauksensa yhteisessä perhetapaamisessa. Pelote ei saisi jäädä kummittelemaan kenenkään mieleen, eikä kukaan saisi salaa ajatella olevansa vastuussa jostain, mitä vanhempien eron jälkeen tapahtuisi.
Kumpikin puoliso kertoi lapsille, että vaikka he päätyisivät lopulliseen eroon, niin he kumpikin jatkavat vanhempina, ja tukisivat siinä toisiaan. Se, että vanhemmat kykenevät kohtaamaan, sopimaan yhdessä, riitelemättä, lasten asioista, on merkittävämpi tekijä lapselle kuin se, asuvatko vanhemmat yhdessä vai eivät. Sillä kuinka vanhemmat kykenevät kohtaamaan on merkitystä siksi, että lapsen psyyke tarvitsee luvan saada olla turvallisesti puolet äitiään ja puolet isäänsä, näin vanhempien kyky toimivaan ja tarkoituksenmukaiseen vanhemmuuteen turvaa lapsille sisäisen luottamuksen kasvaa ja kehittyä ikänsä edellyttämällä tavalla, vaikka hän ei eläisikään ydinperheessä.