On juhlien jälkeinen sunnuntaiaamuna. Marketan mukissa kylmeni toinen kupillinen kahvia, kun hän havahtui siihen, että oli jo pitkään seurannut lintulaudan tapahtumia kyynelsilmin. Nuorin lapsista, 15-vuotias Teemu nukkui vielä, ja kaksi vanhempaa olivat olleet viikonlopun tahoillaan. Mies oli vetäytynyt oman kahvimukinsa kanssa nojatuoliin jatkamaan lukemistaan. Edessä olisi levollinen vapaapäivä, elämässä, jollaista Marketta halusikin elää. Miksi sitten tämä suru?
Suru, jonka hän pyyhkisi pois, ettei mies huomaisi, ja alkaisi kysellä. Sillä ei hän osaisi sanoa ”mikä nyt on huonosti”. Mies vain ärsyyntyisi ja hänen tulisi pahamieli. Eikä suru siitä muuksi muuttuisi.
Vaan Marketta ei pystynytkään enää pyyhkäisemään surua kyynelten mukana serviettiin. Tai ei enää halunnut, tai jaksanut. Myöhemmin hän ei osannut itsekään sanoa, miksi juuri nuo juhlat ja tuo sunnuntai käänsi elämän uuteen suuntaan, mutta niin vain tapahtui. Vanhaan ei ollut enää paluuta.
Myöhemmin päivällä hän löysi sen valokuvan. Hän oli ollut kuvassa varmaan noin yksitoistavuotias, ei enää ihan pieni, koska muisti monta hauskaa hetkeä, kun isoveljen kanssa päästiin seikkailemaan saaressa kaksistaan. Miksi hän on kuvassa niin surullisen näköinen? Tai ei hän näytä itkeneeltä, mutta tuossa ilmeessä ja olemuksessa on jotain samaa kuin aamuisessa hetkessä ja niin monissa monissa hetkissä, keittiön pöydän ääressä 40 vuotta myöhemmin.
Äkkiä hän oivalsi ajatella, olivatko naisen kyyneleet myös tuon yksitoistavuotiaan tytön kyyneleitä, tai juuri hänen?
Mikä mahtaisi olla tuon valokuvan 11-vuotiaan lettipään tarina? Aikuisesta Marketasta alkoi tuntua, että hänen pitäisi tutustua tuon kuvan tyttöön itsessään. Tyttöön, joka vaikutti niin surulliselta, vaikka retki oli ollut yksi harvoista koko perheen yhteisistä. Lapsen ilme vaivasi häntä. Hän muisti kyllä katsoneensa kuvaa aiemminkin, mutta oli aikaisemmin hän nähnyt siinä vain perheen, joka oli kotimatkalla mukavalta retkeltä. Nyt – jostakin syystä – hänen tämänpäiväinen epämääräinen, ja miehestä niin kiusallinen, itkuisuutensa tuntui puhuvan hänelle tuon lapsen kasvoissa.
Tuo kuvan juhannusmatka oli ollut harvinainen koko perheen yhteinen viikonloppu. Lapset olivat suunnitelleet keskenään mitä kaikkea kivaa silloin voitaisiin tehdä, uida, onkia ja seikkailla, ja niin oli tehtykin. Miksi tuo yksi lapsi ei nyt vain voinut olla iloinen, kun kerrankin koko perhe oli koolla, ja kaikilla kivaa? Miksi hänen piti nyt pilata tunnelma? Tuolloinkin, ajatteliko hän todella, että tuolloinkin? Ja miksi hänen, aikuisen itsensä, ylipäätään pitäisi alkaa tutkia valokuvan ilmettä, onhan noita, ilmeitä? Marketta tunsi jopa vastenmielisyyttä tuota sivuun katsovaa, umpimieliseltä näyttävää itseään kohtaan.
Marketan vanhemmat olivat opiskelleet eri paikkakunnilla seurusteluaikana, ja Marketta tiesi vanhempien rakkaustarinasta sen, että he olivat eronneetkin useampia kertoja ennen yhteen muuttamista ja perheen perustamista. Kun päätös yhteisestä elämästä lopulta oli tehty, niin vanhemmat lapset syntyivät peräjälkeen, ja kolmas lapsi, Marketan pikkuveli, neljä vuotta myöhemmin. Perhe oli asettunut asumaan omakotitaloon pieneen maaseutukylään, josta oli muutamia kilometrejä kyläkeskukseen ja muutamia kymmeniä kilometrejä lähimpään kaupunkiin, missä isän työpaikka oli. Naapurustossa ei ollut tuolloin lapsiperheitä, joten Marketta ja isoveli hitsautuivat ennen kouluikää tiiviisti yhteen. Pikkuveli tuli alkuun ”joukon jatkona” ja myöhemmin hän löysi omia kavereitaan, kun äiti siirtyi työelämään. Marketta aloitti koulun ja pikkuveli päiväkodin äidin lähdettyä työelämään.
Valokuvan kesäretkellä oli pystytetty teltta ja katsottu hyvä nuotiopaikka. Marketta ja isoveli osasivat jo uida ja siksi he saivat lähteä kaksistaan tutkimaan saarta. Pikkuveli jäi rantaan onkimaan huutoetäisyydelle äidistä. Isä oli järvellä heittämässä virveliä. Marketta muisti miten he olivat isoveljen kanssa juosseet pitkin saarta, tutkineet kaikki paikat, kiipeilleet kallioilla, ja löytäneet puusta linnunpesän.
Leiripaikalle tullessaan he olivat törmänneet pikkuveljeen. Isoveli pyyhälsi rantaan uimaan. Pikkuveli oli saanut elämänsä ensimmäisen kalan, jota nyt etsi itkien sammalikosta. Marketta oli ensin pysähtynyt kysymään mikä on hätänä, mutta oli sitten juossut isoveljensä perään. Hän muisti elävästi pikkuveljen itkun tahrimat kasvot, ja tajusi myös syvemmin itkun syyn. Tietysti pikkuveli olisi halunnut esitellä saalistaan muille, etenkin isälle, että hänkin on kalamies. Ja sitten tuo kala oli luiskahtanut häneltä sammalikkoon. Miksi hän ei ollut jäänyt auttamaan? Ei kai hän tämän ajattelemattomuuden takia tunne yhä näin pakahduttavaa surua ja syyllisyyttä? Oliko tuossa tilanteessa kaikki kohdallaan? Miksi veli ei ollut hakenut äitiä apuun, tai miksi he eivät myöhemmin, vaikka isän kanssa, kalastaneet toista kalaa? Koko kalastahan ei oltu puhuttu mitään, kun perhe kokoontui nuotiolle.
Jotenkin tuo pikkuveljen yksinäiseen etsimiseen ja itkuun törmäämisen muisto alkoi avata perhettä sisältäpäin – uudella tavalla – tehdä jotain koskaan ennen hahmottumatonta hänelle näkyväksi perheestä ja hänestä itsestään. Samanlainen yksinäinen itkijä hänkin oli ollut ja oli yhä.
Sitten Marketta muisti toisenkin reissun. Se oli tapahtunut aikaisemmin, hän ei osannut ihan paikallistaa ajankohtaa, vaikka tapahtuma itsessään nousi täysin kirkkaana ja elokuvamaisena hänen mieleensä. Isä oli sanonut lähtevänsä illalla vielä kokemaan katiskoja, ja he lapset olivat halunneet mukaan päästäkseen sillä välin uimaan. Hän muisti itse olleensa pukeutumassa rannalla pensaiden takana, kun isoveli jäi vielä hyppimään laiturilta veteen. Pikkuveli on isän kanssa veneessä, kun hän ei osannut uida. Yhtäkkiä isä heittää pikkuveljen veneestä veteen. Pikkuveli räpiköi vedessä hädissään, ja isä seuraa vieressä.
Myöhemmin isä nauraen puhuu asiasta, että niin häntäkin on opetettu. ”Veteen vain, niin on pakko oppia”. Isä itse oli hyvä uimari, ja nyt aikuisena saattoi tietysti ymmärtää, ettei isä olisi antanut veljen hukkua, mutta tuolloin Marketta muistaa vain oman hätänsä. Tyrmistyksen, pelon veljen puolesta ja valtavan hädän ja halun auttaa veli pois tuosta nöyryyttävästä tilanteesta. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta tehdä mitään veljensä hyväksi. Hän ei voinut huutaa isälle ”Hullu! Lopeta!” niin kuin hän olisi halunnut. Marketta vetäytyi syvemmälle pensaiden taakse. Hän ei kestänyt nähdä tilannetta, eikä näyttää omaa hätäänsä. Äkkiä hän tajusi, ettei isä ymmärtäisi. Olisi vain suuttunut tai sanonut jotain pilkallista. Näitä tilanteitahan oli ollut isän kanssa, miten hän olikin ne ohittanut painamalla ne pois mielestään. Eikä hän muistanutkaan tapahtumia ennen kuin nyt. Näitä tekoja ei koskaan puhuttu isän kanssa, eivätkä edes lapset keskenäänkään. Marketta ei tiennyt yhtään miten isoveli oli näkemänsä kokenut, eikä hän tiennyt sitäkään, oliko pikkuveli pelännyt hukkuvansa tai itsensä nöyryytetyksi. Veli nyt ei kuitenkaan oppinut näillä metodeilla uimaan. Myöhemmin hän kyllä piti kalastamisesta ja metsissä samoilemisesta, mutta hän ei tehnyt sitä koskaan isän kanssa.
Marketta alkoi tavoittaa jotain mikä oli totta. Hänellä oli tuohon aikaan ollut vielä myönteiset odotukset yhteisistä reissuista tai tekemisistä, mutta niin kaikkiin tilanteisiin liittyi aina myös suru. Tuo 11 -vuotiaan sivuun kääntynyt katse. Isä ottaa kuvaa veneen takaosassa ja pitäisi hymyillä, kun on kiva hetki, mutta tekisikin mieli itkeä, vaikka ei oikein ymmärrä miksi. Eikä voi itkeä, koska itku ”pilaisi” muiden kivan hetken. Vai näyttelivätkö kaikki muutkin? Sillä vähitellen ei asioita enää perheenä tehtykään.
Nuorena Marketta ei ollut osannut asiaa ihmetellä, eikä muuta enää tietoisesti kaivatakaan. Kaverit alkoivat olla tärkeämpiä ja vähitellen lapset yksi kerrallaan irtautuivat omiin opiskeluihinsa ja elämäänsä.
Tällä kaikella muistetulla alkoi olla rinnakkainen merkitys aikuisen Marketan elämään. Hän alkoi tiedostaa omien vanhempiensa liitossa olleen keskinäisen hiljaisuuden ja miten se oli luonut perheeseen puhumattomuuden kulttuurin. Elettiin ”normaalia arkea”, puhuttiin se, mikä oli tarpeen arjen sujumiseksi. Oltiin ”järkeviä”.
Vanhemmilla oli omat, vahvasti erilliset roolinsa, josta kumpikaan ei pyrkinyt ulos. Vanhemmat eivät näyttäneet haluavan läheisempää, jakavampaa suhdetta keskenään, eivätkä siten osanneet välittää sitä lapsilleen.
Perheen mallissa oli vahva ”ole vahva” ja ”älä ilmaise tunteita” ja ”älä ole lähellä” -viestit.
Jokainen oli vähän irrallinen osanen rakenteellisesti yhtenäisessä perheessä. Tunteiden ilmaiseminen ja elämän jakaminen keskusteluin, väittelyin ja fyysisenä läheisyytenä olisi luonut sen maaperän, missä myös nuo Marketan muistojen kaltaiset tilanteet, missä jokainen jää yksin selviytymään tunteistaan miten parhaiten osaa, olisi voitu estää ja ainakin purkaa.
Nyt he kaikki kokivat yksinäisyyttä ja liittymättömyyttä silloin, kun oli kaikkein pahin paikka. Silloin, kun kiintymyssuhteen olisi pitänyt olla se paikka, missä voi kaiken ilon ja surun jakaa, se olikin paikka, missä erityisesti oli osattava ”pitää pokka”.
Isä oli lakimies ja lakimiehen poika. Hän oli joskus maininnut siitä, miten hänen isänsä oli ollut liian ankara ja vaativa, mutta ei koskaan havahtunut siihen miten hän itse jatkoi samaa mallia. Hänkin oli tunnesuhteissaan etäinen, vaikka hänellä olikin harrastuksiin liittyvää sosiaalisuutta eri tavalla kuin omalla isällään. Isä kuului erilaisiin metsästys- ja kalastusporukoihin. Se tuotti hänelle tietysti paljon iloa, ja antoi lapsillekin mallin siitä, että on lupa rentoutua ja nauttia asioista, mutta hän ei osannut ottaa lapsia rinnalleen, jakaa sitä iloa heidän kanssaan eikä itse jakaa lasten maailmaa.
Tuon ”uimaopetuksen” kaltaisia tilanteita, missä isä odotti, että ”kyllä nyt tuon ikäisen kuuluu osata..” oli eri yhteyksissä ollut, kunnes lapset oppivat välttämään mitään ”opetustilanteita” isän kanssa. ”Lapset kasvatettiin, he leikkivät omia leikkejään ja kävivät koulua, kunnes vanhempina olisivat valmiita aikuisten maailmaan”. Siinä välittyy vahvuuden lisäksi täydellisyyden odotus.
Olisi ikään kuin opettelematta, erehtymättä ja olematta tarvitseva pitänyt osata.
Kyllä isä varmaan olisi toivonut, ainakin pojista, seuraa itselleen vielä näiden aikuistuttuakin, mutta sellaista yhteyttä ei koskaan oltu luotu, jota yhteydenpito myöhemmin olisi vaatinut. Isä ei milloinkaan ilmaissut mahdollista toivetta moiseen. Se vapautti lapset löytämään omat tapansa liikkua ja liittyä, mutta toisaalta heissä kaikissa oli tämän sanaton tieto ”älä ole tärkeä” -viestistä. Siksi, ettei isä ollut heidän ollessaan lapsia, kelpuuttanut heitä sellaisina kuin he olivat, eikä myöskään vanhemmiten esittänyt tarvetta muuttaa tuon sanattoman viestin sisältöä muuksi, vaikka keskustelujen kautta.
Marketta oli nähnyt äidin henkilönä, johon saattoi aina luottaa. Äiti oli enemmän kotona ja näin paikalla. Uusien ajatustensa myötä Marketta alkoi miettiä, eivätkö hän ja veljet olleet todella itkeneet ja jakaneet äidillekään surujaan ja pelkojaan? Vai olivatko he sen jossain vaiheessa lopettaneet? Miksi tosiaan pikkuveli oli itkenyt yksin siellä kaislikossa? Miksi he kukaan eivät olleet reagoineet isän ”uimaopetusta” vastaan? Mikä perheen dynamiikassa esti sen, vai eikö äitikään nähnyt sitä, mitä hän oli lapsena nähnyt? Miksi hän koki syyllisyyttä siitä, mikä olisi ollut vanhempien tehtävä?
Myötätunto oli hyvä ja tervettä, mutta miksi hän oli pyrkinyt sivuuttamaan ja unohtamaan sen, että toinen tai itse on hädissään? Näitä kysymyksiä esittäessään Marketta alkoi nähdä äidin, edelleen luotettavana, mutta myös enemmän paikalla olevana kuin läsnä olevana.
Miksi hänen vanhempansa eivät ”enää kaivanneet” syvempää, henkilökohtaisempaa läheisyyttä? Niin henkistä kuin fyysistä läheisyyttä omaan lähisuhteeseensa? Marketta näki, että heidän lasten yksinäisyys kumpusi vanhempien keskinäisistä valinnoista. Marketta ei tietysti voinut tietää miten yksinäisiksi veljet itsensä olivat lapsena kokeneet tai miten yksinäisiksi he itsensä kokivat omissa parisuhteissaan?
Marketta tajusi, että se heissä kaikissa oleva kiitetty itsenäisyys saattoi olla myös yksinäisyyttä. Hän alkoi myös ihmetellä, että vaikka heidän kolmen kesken ei ole mitään riitaisuutta, niin miksi näitä asioita ei ole milloinkaan edes sivuttu?
Marketta alkoi oman historiansa valossa nähdä valinneensa puolisokseen myös ”itsenäisen” miehen. Marketta alkoi haastaa miestä. Hän alkoi ilmaista suoraa tunteitaan. Mies hakeutui yhteydestä irti juuri ärtymällä. Tämänkin alkuperäisessä perheessä oli sama hiljaisuuden malli.
Kyllähän se oli näkyvissä, nyt kun osasi nähdä, mutta etenkin Marketan oli ollut vaikea aikaisemmin sitä tiedostaa, koska he anopin kanssa jakoivat paljon elämäänsä, ”höpöttelivät” ja tekivät asioita yhdessä. Mutta anoppi olikin opetellut jakamista myöhemmin elämässään, puolisonsa kuoltua, erilaisissa keskusteluryhmissä.
Serkun viisikymppisissä Marketta pahoitti mielensä jostakin, mitä mies hänelle sanoi, eikä ”voinut” sitä juhlien keskellä ilmaista miehelleen eikä muille juhlijoille, vaan piti pahan mielen tykönään. Silloin hän sen tajusi, että hänen pääasiallinen tehtävänsä yhteisissä tilaisuuksissa oli varmistaa, ettei ”pilaa toisten kivaa tunnelmaa”, riippumatta siitä, kuinka hänen tunteitaan kohdeltaisiin. Tärkein oivallus oli siinä, kuinka paljon tällainen muiden tunteiden ja ilon turvaaminen sitoi hänen energiaansa ja kuinka väsynyt hän oli siihen.
Tuosta sunnuntaista alkoi puolentoista vuoden itku. Marketta suri omia lapsen kokemuksiaan, joissa yhteyttä vanhempiin ei ollut, vaikka olisi pitänyt olla. Hän suri kaikkia niitä tilanteita, joissa oli pahoittanut mielensä avioliitossaan miehen ajattelemattomuuden tai välinpitämättömyyden takia.
Nuo omiin vanhempiin liittyvät kysymykset herättivät myös vihaa. Koska hän oli tehnyt valinnan purkaa ne auki myös tunnetasolla hän ”putosi” koko ajan suruun. Itkun kautta iloon, kuten hän terapeutilleen sanoi. Iloon siitä, että tämä kaikki oli nyt mahdollista tiedostaa.
Oli helppo nähdä vanhemmat oman historiansa läpi. Silti kaikki ne läheisyydettä jätetyt hetket ja siitä kasautunut yksinäisyys, hänen omansa, mutta myös veljien, tuntuivat välillä ylitsepääsemättömän raskaalta kohdata.
Marketta oppi siinä paljon sitä, mitä terve ja luonnollinen tarvitsevuus on. Kun ei halua enää sulkea asioita pois tietoisuudesta, eikä tarvitse eikä jaksa, kantaa kaikkea tiedostamaansa enää yksin. Marketta uskalsi myös antaa muutamalla ystävyyssuhteelle mahdollisuuden syventyä ja lujittua, avautumisen ja jakamisen kautta.
Marketan puoliso oli alkuun hämmentynyt, vihainenkin, sillä ensisijaisesti tämä pelkäsi seuraisiko tästä kaikesta avioero. Sitäkö Marketta haluaa, ja haluaako hän sitä Markettaa, kuka tämän kaiken ”kaivelun” jälkeen jää jäljelle? Marketta pyysi miestään mukaan terapeutin luokse, jossa käsiteltiin heidän molempien alkuperäisten perheiden ”hiljaisuuden kulttuuria”. Mallioppimisen tiedostaminen auttoi puolisoa näkemään, että tämä kaikki ”itkeminen” voi johtaa parempaan läheisyyteen, mikäli hän puolestaan antaa sille mahdollisuuden. Se, että Marketta ei ollutkaan ”ihastunut toiseen” vapautti häntä hylätyksi tulemisen pelosta, ja auttoi kiinnostumaan myös itse omista opituista malleistaan.
Marketta tiesi haluavansa uudistaa sitä tiivistä varhaislapsuuden yhteyttä ison veljen kanssa ja luoda samanlaista pikkuveljen kanssa, jos se olisi mahdollista. Marketta tiesi olevansa uuden edessä. Uusi pelotti. Voimaa hän koki saavansa siitä ilosta ja kiitollisuudesta, jonka uuden askeleen ottamisen uskaltaminen oli tuottanut. Ihan riippumatta siitä, haluavatko veljet muuttaa tilannetta, tai miten liitto aviomiehen kanssa tulisi kestämään kaikki hänen uudet tunteensa.
Joka tapauksessa Marketta oli onnistunut tavoittamaan 11-vuotiaan katseen. Sille katseelle oli vahvat perusteensa.