Armi koki eron nuoruuden suhteestaan hyväksi. Hän koki myös työhön ja asumiseen liittyvät muutokset oikeiksi, eikä katunut niitä. Vain suhde varatun miehen kanssa hämmensi häntä. Hän oli aina ollut sitä mieltä, ettei ymmärrä ihmisiä, jotka pettävät tai suostuvat ”salarakkaiksi”. Tämä rakastuminen ja suhteeseen suostuminen oli vastoin hänen arvojaan ja ajatteluaan. Silti hän koki, että hänen pitää nyt vain käydä tämä läpi. Mies kertoi parisuhteensa olevan etäinen ja puolisot olivat useampaan otteeseen puhuneet erosta, mutta mitään eroprosessia ei ollut käynnissä, eikä Armi edes uskonut heidän eroavan.
Armin varsinainen lähtökohta tietoiselle avun tarpeelle oli se, että hän oli alkanut nähdä painajaisia elämänmuutosten jälkeen, ja saada pelkotiloja sosiaalisissa tilanteissa. Aikaisemmin hän oli aina nähnyt itsensä pärjääjänä, ja uusi työ näkyvämmällä paikalla tuntui omalta. Siksi nämä selittämättömät pelot tuntuivat hänestä kuin jonkun toisen elämältä. Työhön liittyvän projektikoulutuksen ja valmennuksen myötä Armi päätyi tarkastelemaan elämäänsä myös alkuperäisessä perheessä opittujen selviytymismallien kautta.
Armi oli nähnyt puolen vuoden ajan painajaisia, missä toistui tietyt samat teemat. Erityisesti eräs tietty uni ja siihen liittyvä asetelma alkoivat saattaa näkyväksi sen, millainen Armin ”paikka” oli ollut vanhempien, isovanhempien ja neljän sisaruksen perheyhteisössä.
Juuri asemansa takia Armi oli aikoinaan halunnut irrottautua kuormittavasta perheestään. Terapiassa hän joutui nyt uudelleen kohtaamaan asioita, joiden piti jo olla menneisyyttä. Yllättäen painajaisista ja peloista täytyikin tehdä ystäviä, joiden viestiä hänen oli tarpeen kuunnella sen sijaan, että pärjäsi ja suoritti ne hiljaiseksi.
Painajaisissa toistui umpikujaan päättyvä pakokohtaus. Hän heräsi öisin itkuunsa, jonka takia hänen oli vaikea saada uudelleen unenpäästä kiinni. Hän ei löytänyt unista suoraan symboliikkaa historiaansa, eikä nykyiseen elämäänsä. ”Mitään niin pelottavaa ei ole elämässäni tapahtunut.”
Kuitenkin olo tuntui ahdistavalta; pelottavalta ja hämmentävältä, kun ei saanut kiinni mikä näitä painajaisia tuotti. Armi koki olevansa ikään kuin jonkin tuntemattoman voiman vallassa, mikä itsessään tuntui ahdistavalta. Oma elämä kun oli kohdallaan.
Armi päinvastoin koki tehneensä siihenastisen elämänsä tärkeimpiä valintoja, eikä vain ajautuneensa niihin. ”Elämä on hallinnassa ja sitten nämä hallitsemattomat pelot!”
Terapiassa käytiin nämä yksittäiset unet läpi puhumalla, unen elementteihin samaistuen. Puolen vuoden aikana oli viisi merkittävää unta, joiden läpikäynnin jälkeen yksi alkoi ”puhua” enemmän. Unessa hän istui ruokapöydässä pienempien sisarustensa, isänsä ja isoisänsä kanssa. Unen tunnelma oli painostava, vaikka istuttiin vain ruokailemassa. Sitten joku kietoi isän ja isoisän kääreisiin, ja kaikki tiesivät, että on syntymässä tappelu heidän välillään, ja jompikumpi tulee kuolemaan. Unessa Armia pelotti, ja hän nousi pöydästä ja poistui toiseen huoneeseen.
Hän jäi ensin oven taakse, mutta hänen oli palattava ruokapöytään, koska oli pelottavampaa olla poissa, kuin olla paikalla, ja tietää, mitä tapahtuu. Hänen tuli auttaa nuorempia sisaruksiaan.
Yhtäkkiä tämä uni kertoikin hänen ja perheen tarinan. Armi oli kasvanut pienessä maaseutukunnassa kauppiasvanhempiensa, isosisaren ja kahden nuoremman sisaruksen kanssa. Isä oli vanhempiensa ainoa lapsi, ja äidin varhaisen sairastumisen ja kuoleman jälkeen oli ollut ”itsestään selvää”, että hän jatkaa kauppiaana isänsä kanssa. Avioliiton solmimisen jälkeen myös hänen vaimonsa, Armin äiti, liittyi perheyritykseen. Perhe asui samassa kiinteistössä missä liike sijaitsi. Isoisä naapurissa. Armin ollessa lapsi, vanhemmilla oli jo päävastuu liikkeestä, joskin isoisä kävi lähes päivittäin liikkeessä.
Armi alkoi nyt muistella lapsuuden ”mielenmaisemaa” eri näkökulmasta. Hän oli aina ajatellut, että hän oli saanut hyvät eväät elämäänsä. Ja työn, rehellisyyden, pärjäämisen ja yrittäjyyden korostaminen olivat edelleen hänestä hyviä arvoja. Unien painostavan tunnelman ja pelkoelementtien kuva toisenlaisesta todellisuudesta järkytti häntä, mutta samalla tuntui myös vastaavan johonkin sisäiseen kysymykseen.
Armi oli ollut perheen toiseksi vanhin lapsi, reipas koulussa pärjäävä ja nuoremmista lapsista huolehtiva, sillä aikaa kun vanhemmat tekivät pitkää päivää alakerran liikkeessä. Hän alkoi varhain auttaa myös kaupassa ohjeenaan ”muista, että asiakas on aina oikeassa”.
Hän oli aina saanut hyväksyntää ja kiitosta roolistaan, ja oli jo varhain itsekin ajatellut, että hän jatkaa vanhempien työtä. ”Ettei muita vaihtoehtoja ollut”.
Yläasteen viimeisenä vuotena Armin kiinnostus musiikkiin kuitenkin vahvistui. Hän oli soittanut jo vuosia musiikkiopistossa, mutta vasta nyt hän alkoi pohtia musiikkia myös ammattina. Opettaja kannusti häntä, koska näki hänen lahjakkuutensa.
Vanhemmat eivät vastustaneet ajatusta ammatista musiikin parissa, mutta asiasta ei erityisesti myöskään puhuttu perheessä. Armi koki odotukset jatkaa kaupallisella alalla suurina, koska ”niin oli aina ajateltu”.
Armi päätti jatkaa lukioon, koska valinnat eivät olleet valmiita yläasteen jälkeen. Hän edelleen työskenteli säännöllisesti koulun ohella perheyrityksessä, mutta lukion aikana suuntautuminen musiikkiin vahvistui, ja Armi haki ja pääsi haluamaansa oppilaitokseen. Siellä hän myös aloitti ensimmäisen pitkäaikaisen seurustelusuhteensa.
Unien läpikäynti rauhoitti yöt, eivätkä painajaiset palanneet, mutta niiden viesti ”työnsi” Armin tiedostamaan omaa selviytymisrooliaan ja sen vaikutusta elämäänsä.
Vaikka Armi oli aina tiennyt perheen historian, hän ei ollut tiedostanut sen merkitystä ja vaikutusta itseensä.
Isoisän isä oli sodan käynyt mies. Sodan vaurioittama mies. Armilla ei ollut itsellään varsinaisia muistoja hänestä, mutta äiti oli kertonut hänen olleen väkivaltainen ja pelottava. Hänen poikansa, Armin isoisä, pappa, oli jo nuorena poikana lähtenyt kotoa ja elättänyt itsensä sekalaisilla töillä, kunnes oli asettunut aloilleen kauppiaana. Tarinat kertoivat hänen nuorena juoneet runsaastikin ja olleen ”tappelupukarin”, mutta rauhoittuneen asetuttuaan kolmikymppisenä aloilleen perheenisäksi.
Armi oli aina nähnyt tämän kaiken selviytymistarinana, niin kuin se tietysti olikin, mutta sen vaikutusta heidän perheeseensä ei oltu puhuttu koskaan yhdessä auki.
Unen tilanne, isä ja isoisä ja lapset ruokapöydässä, ja painostava tunnelma, kertoivat siitä, miten isä oli aina jotenkin jäykistynyt isoisän tullessa liikkeeseen, ja välillä hän ei ollut halunnut vastata puhelimeen tämän soittaessa, tai sanonut jotain rumasti, kun oli ”taas pitänyt lähteä jotain palvelusta tekemään”.
Pappa oli lapsille tuttu ja toivottu vierailija, eikä Armikaan koskaan ollut häntä pelännyt, joten isän reaktio oli tuntunut hänestä hämmentävältä ja pahalta papan puolesta. Hän olikin aina yrittänyt pehmentää noita tilanteita ja kiirehtinyt pyytämättä tekemään toivottuja tehtäviä, ja saanut siitä papan kiitosta.
Nyt aikuisena Armi saattoi tiedostaa, että noiden kahden miehen välillä oli ollut paljon selvittämätöntä. Unen symbolinen viesti ”jompikumpi tulee kuolemaan” kertoi siitä vihasta, mitä kumpikin kantoi sisällään. Pappa oli ollut väkivaltaisen isän poika, joka oli pelastautunut lähtemällä varhain omilleen, mutta aikuistuminen oli tapahtunut liian varhain ja liian nuorena ilman aikuisen tukea ja opastusta.
Hän ei ollut koskaan voinut ottaa aikuisen miehen paikkaa omassa alkuperäisessä perheessään. Hän oli saattanut kapinoida ja itsenäistyä vain lähtemällä.
Ja sitten hän oli liittynyt nuorten ryhmään, missä ”ei auktoriteetteja kumarreltu”. Äidin kertoman mukaan pappa ja hänen isänsä eivät koskaan selvittäneet välejään. Pappa oli ansainnut suvun ja varmaan isänsäkin kunnioituksen asetuttuaan aloilleen, mutta Armin perheessä ei ollut tarinaa näiden kahden miehen ”sovinnosta”.
Eli kaikki se, mitä elämä oli heille kummallekin ollut, oli jäänyt puhumatta.
Armin isä oli ollut ainoa lapsi, yrityksen jatkaja. Armin äiti oli kertonut miten isä oli heidän seurusteluaikanaan kertonut hänelle omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, vaikka noihin keskusteluihin ei myöhemmin perheenä palattu. Isällä oli ollut läheinen suhde äitiinsä, Armin mummiin, mutta he olivat molemmat olleet ”varpaillaan” papan kanssa.
Isä oli myös monet kerrat joutunut todistamaan vanhempiensa riitoja. Tietysti lapsena isä ei ollut voinut hahmottaa mistä riidat aiheutuivat, se oli ollut vain pelottavaa, mutta myöhemmin syiksi paljastui useimmiten papan kohtuuton äkkipikaisuus ja aiheeton mustasukkaisuus. Armin isä oli sitten itse myöhemmin joskus lyhyesti maininnut, että hän ei ollut ”koskaan tehnyt mitään mitä olisi oikeasti halunnut”. Hän olisi halunnut lähteä ulkomaille, mutta sitä ”vaihtoehtoa ei ollut”.
Pappa oli sairastunut vakavasti, ja lyhyen sairausjakson jälkeen kuollut. Armi oli tuolloin ollut 17 -vuotias. Silloin isä oli viettänyt iltoja sairaalassa, ja myöhemmin maininnut, että he olivat puhuneet keskenään enemmän kuin koko elämänsä aikana, mutta isä ei ollut koskaan puhunut asiasta enempää.
Mitä he puhuivatkin, niin nämä kaksi miestä halusivat tehdä ”sovinnon” keskenään. Armin vanhempien avioliitto päättyi joitakin vuosia tämän jälkeen, kun kaikki lapset olivat jo opiskelemassa. Ero oli kipeä asia koko perheelle, mutta vanhemmat päätyivät tilanteeseen, missä toisesta ei ”tarvinnut” puhua pahaa, vaan lasten elämässä heillä molemmilla oli paikkansa. Omassa elämässään isä oli palannut niiden harrastusten pariin, jotka hän oli nuorena jättänyt.
Pappa oli itsenäistynyt ja kapinoinut lähtemällä, mutta kantoi käsittelemättömiä pelon, surun ja vihan tunteitaan itsessään niin, että ne purkautuivat hallitsemattomasti, eikä hänen poikansa uskaltanut suoraan uhmata häntä, eikä tehdä omia elämänvalintoja.
Armin isä mukautui toisaalta pitämään huolta läheisestä äidistä ja toisaalta toteuttamaan isän selviytymistarinaa arvostettuna kylän kauppiaana ja vaikuttajana. Armin isän käsittelemättömät tunteet ilmenivät emotionaalisena etäisyytenä perheen sisällä, vaikka kaupassa hän näyttäytyi hyvänä seuramiehenä ja asiakkaiden edun aina etusijalle asettajana.
Hänen pelon, surun ja vihan tunteensa ilmenivät sitten epäsuorasti noissa tilanteissa, mitkä Armi oli lapsena rekisteröinyt. Ja kun kaikki nuo vaikeat tunteet olivat painettu alas, myöskään ilon tunteille ei ollut tilaa.
- Pappa kantoi ns. ”polttavaa vihaa” omaa, väkivaltaista ja hylkäävää isäänsä kohtaan, mikä purkautui äkkipikaisuutena ja kohtuuttomina riitoina.
- Isä taas kantoi omaa ”polttavaa vihaansa” omaa isäänsä, pappaa kohtaan. Hän oli oppinut torjumaan tunteensa, mukautumaan odotuksiin ja sitten ilmaisemaan hiljaista vihaa etäisyydellä ja epäsuorilla kommenteilla takanapäin.
Tässä ketjussa naisten paikka on ollut jotenkin näkymätön. He olivat työteliäitä ja hiljaisia naisia, ”kaiken kestäviä ja kaiken kärsiviä”. Lapset olivat voineet luottaa, että äiti on aina saatavilla, mutta he olivat myös itse olleet suoran ja epäsuoran väkivallan ja väkivallan uhan alla, ja olleet voimattomia muuttamaan tätä.
Siten unessa oli myös Armin tarina näkyvissä. Armi oli tunnistanut jännitteen papan ja isän välillä, vaikka ei ollut lapsena tiennyt mistä oikeastaan oli kysymys. Vaikka unen symboliikka ”jompikumpi kuolee” olikin järkyttävä, se kuvasi hyvin sitä, miten vahvasti pelko ja viha olivat tässä perheen miesten ketjussa siirtynyt sukupolvesta seuraavaan, ja miten tunteet ja tilanteet puhumattomina ovat lapsille paljon pelottavampia kuin ilmaistuna, ja miten eri lapset omaksuvat eri selviytymisrooleja kuormittavassa tilanteessa.
Unen tilanne kertoi toisaalta todellisesta tarpeesta, ja varmaan molemminpuolisesta toiveestakin, kohdata toisensa ja toisaalta miten nämä molemmat miehet itsekin pelkäsivät ottaa asioita esille, ettei ”tilanne karkaisi käsistä”.
Se, että pappa oli turvallinen lapsenlapsilleen kertoi myös hänen muutoksestaan iän karttuessa.
Samasta muutoksesta kertoi hänen valmiutensa käydä sitä ei koskaan -käytyä keskustelua poikansa kanssa kuolinvuoteellaan. Tuo unen ruokapöytä -tilanne olisi voinut olla myös läheisyyden ja yhteyden hetki perheessä, jos jompikumpi olisi jo aikaisemmin uskaltanut ylittää puhumattomuuden rajan, toistensa kanssa ja omissa perheissään.
Armin paikka unen ruokapöydässä oli papan ja isän vieressä niin, että pienemmät lapset olivat hänen takanaan. Unessa hän tunnisti pelkonsa ja poistui ensin paikalta, pelasti itsensä, mutta sitten tuntuikin pelottavammalta, että joutuu odottamaan mitä tapahtuu, ja onko myös itse vaarassa. Samoin huoli sisaruksista esti lähtemästä kokonaan pois, ja hän palasi.
Armi oli toisena lapsena ottanut perheessä vahvan ja pärjäävän lapsen paikan. Vanhin lapsista oli jo varhain ikään kuin sanoutunut irti perheyrityksestä, perheestä, ja halunnut omille teilleen.
Tässä isosisaruksen vetäytymisessä Armi oli jäänyt paitsi kokemusta isoveljestä, joutunut asettumaan itse isosisaren paikalle.
Toinen nuoremmista sisaruksista oli vetäytyvä ja myöhemmin kamppaili kouluvaikeuksien ja päihteiden käytön kanssa, ja toinen oli jo nuorena sitoutunut suhteeseen, jättänyt oman opiskelunsa kesken ja omistautunut perheelleen. Armin vastuunkanto lapsuudessa oli toisaalta mahdollistanut läheisen suhteen sisarusten välillä, mutta toisaalta hän oli joutunut sulkemaan omia tunteitaan ja tarpeitaan pois. Niin kuin hän unessa teki palatessaan takaisin kantamaan vastuuta tilanteesta ja sisaruksista.
Nyt Armi tiedosti paremmin, että musiikki oli ollut hänelle keino käsitellä ja ilmaista tunteita, ja opiskelupaikan avautumista hän kuvasi kuin ”jostakin verkosta irti pääsemiseksi”.
Toisaalta hän oli iloinnut opiskelusta alalla, mihin hänellä oli palo ja toisaalta hän kantoi suurta huolta miten perheenjäsenet pärjäävät ”ilman häntä”.
Myöhemmin hän tiedosti myös miten seurustelu oli auttanut häntä vähitellen päästämään irti siitä vastuusta, mikä ei ollut hänen kannettavissaan. Hänellä oli edelleen kiinteät ja jatkuvat suhteet perheen jäseniin.
Armi ei enää kyseenalaistanut ”oikeutta” omiin valintoihin. Myöskään vanhemmat eivät sitä tehneet. Armin lapsuuden kokemus siitä, että hänen paikkansa on jatkaa vanhempien työtä, johtui enemmän siitä, että Armi sai vahvuudestaan, pärjäävyydestään ja vastuunkannostaan hyväksyntää kuin, että vanhemmat olisivat erityisesti edellyttäneen kenenkään lapsista jatkavan heidän työtään.
Vanhemmat tekivät paljon työtä, eikä perheessä ollut keskinäisen puhumisen ja henkilökohtaisen jakamisen kulttuuria, joten lapset jäivät liian omilleen ja hämmentyneiksi tunteidensa kanssa, mikä hankaloitti oman paikan löytämistä kaikkien lasten kohdalla.
Se, että Armi oli uskaltanut seurata intohimoaan musiikkiin, oli auttanut häntä itsenäistymään. Hän oli kokenut kaiken olevan hyvin ja tulevaisuutensa hyvänä ja mielenkiintoisena. Sitten lyhyessä ajassa tapahtui kaikki suuret muutokset, ja yhtäkkiä hän kokikin jotenkin perusturvallisuutensa järkkyvän, vaikka oli ollut ja edelleen oli kaikkien muutosten takana.
Esimiestehtävässä hän tiesi joutuvansa näkyväksi eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Hän oli valmis siihen, vaikka se tuntuikin pelottavalta.
Hän oli myös tiedostanut, että nyt hän opettelisi käyttämään valtaa vastuun lisäksi, toisin kuin perheessä, missä hän oli ollut vastuunkantaja ilman valtaa.
Armista tuntui oikealta ja tarpeelliselta ylittää näin jokin oma sisäinen raja, mutta painajaiset yllättivät pelottavuudellaan hänet, ja toisaalta ne auttoivat antamaan kasvot jollekin sisäiselle varomiselle ja vaikeudelle heittäytyä ja luottaa, niin musiikissa kuin suhteissakin.
Työskentely vahvojen tunteiden kanssa samalla, kun Armi otti omaa paikkaansa esimiehenä, toimi hyvänä prosessina vapautua niistä tiedostamattomalla tasolla olleista peloista ja esteistä, joista Armi ei ihan ollut ollut edes tietoinen. Nyt ne näyttäytyivätkin selkeinä, vaikka aikaisemmin hänen ei ollut ollut mahdollista yhdistää perheen tarinaa itseensä, koska heidän perheessään ei enää ollut näkyvää uhkaa.
Vaikka pitkäaikainen suhde oli ollut ”ihan hyvä”, niin Armi alkoi tunnistaa, että kyllä se oli ollut hän, joka ei ihan uskaltanut heittäytyä rakastamaan ja ottamaan rakkautta vastaan.
Jotenkin hän oli pitkin matkaa ajautunut eteenpäin, ja halunnut ylläpitää ajatusta ja mielikuvaa oikeanlaisesta elämästä ja suhteesta kuin tehnyt omia valintoja.
Miesystävä olisi jo halunnut perustaa perheen, mutta Armi oli kokenut, että ”jotain puuttuu”. Nyt hän tajusi, että hänestä todella oli puuttunut jotain. Hän oli tulkinnut suhteensa niin, että hänen ”pitää olla vahva, luotettava, muita kantava” ja torjua omat epävarmuuden ja pelon tunteensa ja niiden ilmaiseminen, vaikka hänen kumppaninsa ei sitä odottanut, päinvastoin. Myös rakastuminen perheelliseen mieheen sopi tähän, vaikka hän olikin kokenut nyt heittäytyvänsä intohimoiseen suhteeseen.
Salasuhteessaan hän joutui salaamaan suhteen, eli kieltämään omat tarpeensa, mutta ei hänen myöskään tarvinnut kohdata omaa vaikeuttaan sitoutua, luottaa, olla tarvitseva, koska tässä suhteessa se ei ollut mahdollista.
Armi päätyi purkamaan suhteen ”suureen rakkauteensa” ja käymään keskusteluja entisen kumppaninsa kanssa siitä, mitä heille tapahtui. Hän otti vastaan määräaikaisen tehtävän ulkomailla, ja ajatteli, että nyt se on hänen varsinainen itsenäistymisaikansa. Hän saattoi toisaalta luottaa siihen, että on omaksunut riittävästi siitä alasta, minkä hän kokee omakseen, että hän on omalla paikallaan, ja että toisaalta hänen on tarpeen päästää itsensä vapaaksi ottamaan vastaan mitä elämä tuo tullessaan.
Hän koki varsinaisen muutoskohtansa olevan irrottautua ”näkymättömien naisten ketjusta” opettelemalla tunnistamaan omat tunteensa ja ilmaisemaan ne, ja erottamaan ne toisten tunteista ja tarpeista.
Armin suvun naiset olivat olleet vahvoja naisia, niin hän oli aina ajatellut, mutta se vahvuus oli tarkoittanut myös yksinäisyyttä ja oman persoonan taka-alalle työntämistä.
Äitikin oli ollut aina luotettava keskustelukumppani, ja nuo keskustelut tekivät sukujen tarinaa näkyväksi, mutta nyt Armi tiedosti, että äiti oli tavallaan ollut kuin sivustakatsoja omassa elämässään, koska ei kokenut voivansa muuttaa sitä mikä heitä kuormitti.
Armi halusi irrottautua tästä jaksamisen ja sisäisen yksinäisyyden mallista.
Tavallaan perheenjäsenet hänenkin alkuperäisessä perheessään olivat olleet jokainen yksin. Vaikka perhe ja sukuyhteys olikin näyttänyt vahvalta, se johtui siitä, ettei sitä, mitä elämä jokaiselle merkitsi, ei osattu jakaa.
Armi tiedosti, että näkyväksi tuleminen, ei ”vahvana naisena” vaan tuntevana, läsnä olevana, innostuvana itsenään olisi edellytys sille, että hän voisi olla kiintymyssuhteessakin tasavertainen kumppani.