Jannan ja Villen lapset olivat juuri aikuistuneet ja muuttaneet omilleen. Janna ja Ville olivat kumpikin ammateissaan uusien haasteiden edessä. Uuden elämänvaiheen tuli mahdollistaa niitä unelmia, mitä heillä puolisoina oli ollut. Janna ei ollut koskaan kyseenalaistanut sitä, etteikö mies olisi ollut yhteisten unelmien takana, ja nyt oltiin tässä tilanteessa. Puoliso oli lähtenyt toisen naisen matkaan.
Ystävien, lasten ja työn avulla Janna tarrautui uuteen arkeensa. Hän haki ammattiapua heti alun shokkivaiheeseen ja alkoi keskustelukäyntien edetessä vähitellen jopa nähdä mieltä tälle mielettömälle tapahtumalle.
Mutta asian ymmärtäminen ei tuonut hänelle vastausta siihen, mikä kantaa ihmistä silloin, kun kaikki romahtaa?
Kun ero, sairaus, konkurssi, kuolema tuottaa koko siihenastisen elämän muuttavan kriisin, tärkein kysymys varmaan on, että löydänkö tilanteessa uuden ulospääsyn, vai teenkö sen ilmeisen johtopäätöksen, että elämässä käy huonosti. Transaktioanalyysi puhuu yksilön autonomiasta ja ”Minä olen arvokas ja sinä olet arvokas” -elämänasemasta.
Jannan kohdalla näiden teemojen syvä, konkreettinen ja omakohtainen sisäistäminen auttoi löytämään uuden pohjan elämälle, ei vain eron jälkeen, vaan sille elämälle, mitä hän oli tiedostamattaan aina halunnut elää – ja elänytkin.
Jannan lapsuuden perheeseen kuului äiti, isäpuoli, kolme nuorempaa sisarusta ja äidinäiti. He asuivat pienessä maaseutukunnassa, jossa vanhemmat tekivät työtään ja jossa lapset kävivät koulunsa ammattiopiskeluihin saakka. Jannan biologinen isä oli joutunut onnettomuuteen työpaikallaan, ja kuollut sen seurauksiin kolmen vuoden sairastamisen jälkeen Jannan ollessa 4 -vuotias. Äiti tapasi Jannan isäpuolen pian leskeksi jäätyään, ja he menivät naimisiin parin vuoden seurustelun jälkeen. Tuolloin Janna sai isäpuolen ja kolme sisarusta. Isoäiti oli muuttanut heidän naapuriinsa Jannan isän onnettomuuden jälkeen, ja hänestä oli tullut kiinteä osa uuden perheen arkea.
Lukion jälkeen Janna teki ensin muutaman vuoden erilaisia töitä, ja sitten 23 -vuotiaana hän hakeutui lukemaan kirjallisuustieteitä, ja myöhemmin
löysi paikkansa aikuiskasvatuksen alueella. Jannalla oli ollut kaksi vakavampaa suhdetta ennen tutustumistaan Villeen, ja hän oli ajatellut silloisen suhteen johtavan yhteisen perheen perustamiseen, mutta Villeen tutustuminen työmatkalla muuttikin koko tilanteen.
Janna koki vielä eron jälkeenkin, että ihastuminen ja rakastumiseen heittäytyminen oli ollut molemminpuolista ja totta, vaikka Ville sittemmin sanoikin, ettei ollut onnellinen suhteessa.
Ville teki työtä samalla alalla kuin Janna, ja molemmat kokivat löytäneensä suhteen missä voi jakaa kaikkea sitä, mitä elämässä pitivät tärkeinä. Myöhemmin he myös tekivät joitakin projekteja yhdessä. Yhteistyö sujui hyvin ja oli molemmista palkitsevaa.
Jannan aloitteesta he olivat osallistuneet pienten lasten vanhemmille tarkoitetulle perheleirille kolmannen lapsen syntymän jälkeen. Janna ei ollut kokenut suhteen olevan kriisissä, vaan ajatteli sen olevan suhdetta hoitavaa ja kriisejä ennaltaehkäisevää. Myös Ville oli pitänyt ajatusta ihan hyvänä, vaikka ei varmaan olisi oma-aloitteisesti itse leirille lähtöä järjestänyt. Leirin jälkeen he molemmat kokivat, että oli ollut hyvä taas puhua auki niitä asioita, jotka lapsiperheen arjessa olivat jääneet taka-alalle.
Kun kaikki kolme lasta olivat kouluikäisiä, Ville otti vastaan työn, joka vei häntä myös pidemmille ulkomaan komennuksille. Muutoksesta oli puolisoiden välillä sovittu, joten välillä koko perhe osallistui näille ulkomaanmatkoille.
Kaikki näytti olevan kunnossa. Kaiken piti olla hyvin, ehkä paremminkin kuin perheissä yleensä. Miksi kyse oli vaikutelmasta, eikä realiteetista?
Kun Janna erojärkytyksen jälkeen alkoi käydä elämäänsä ja liittoaan läpi, hän alkoi tunnistaa, että pitkin matkaa oli ollut asioita ja tilanteita, missä hän oli ehkä halunnut nähdä kaiken olevan hyvin, vaikka nyt ajateltuna olisi ollut hyvä pysähtyä kysymään itseltään miltä minusta tuntuu ja toiselta mitä hän tarkoittaa sanoessaan jotain, mikä ei yht’äkkiä vastaakaan sitä, miten oli asioista puhuttu.
Janna koki musertavaa surua, pettymystä ja petetyksi tulemisen vihaa, hämmennystä, epäonnistumista ja sietämätöntä avuttomuutta ihan fyysisenä kipuna.
Hän toisteli mielessään miten tämä on mahdollista, ja miten hän saattoi olla niin ”tyhmä”, että oli toiseen niin luottanut.
Ville oli tapahtuneesta pahoillaan, mutta ei halunnut käydä keskusteluja Jannan kanssa siitä, mitä oli tapahtunut. Hän sanoi, ettei oikein itsekään ymmärrä ”koko juttua”, mutta näin tämä nyt on, eikä asia puhumalla muutu. Koska Ville ei halunnut tai osannut avata miten kaikki oli hänen kannaltaan mennyt, niin kaikista kysymyksistä ja tulkinnoista huolimatta Jannan oli mahdotonta saada vastauksia, mikä osaltaan syvensi neuvottomuuden ja avuttomuuden tunnetta.
Oliko asia tosiaan ollut niin, että Ville ei ollut tehnyt alun perin syvempää sitoutumisen päätöstä? Entä miten Villen taustat mahtoivat vaikuttaa sitoutumattomuuteen? Mahtoivatko he lapsiperheen arjessa jättää ilmaisematta syvempiä tunteitaan? Miksi Janna sitten oli kokenut heidän molempien niin tehneen? Oliko syvempien tunteiden näyttäminen ollutkin hänelle itselleen henkilökohtainen haaste ja opettelutehtävä? Oliko Ville ehkä puhunut yleisellä tasolla, mutta ei kuitenkaan henkilökohtaisella? Oliko Villen kansainvälinen työ irrottanut häntä perheestä ja kiintymyssuhteesta Jannaan? Ehkä hän oli jakanutkin tärkeimmät pelkonsa ja ilonsa työssään? Miksi Ville ei ollut aikaisemmin alkanut ilmaista, että voi huonosti, ja antanut näin mahdollisuuden yhdessä haastaa suhteen rutiinit?
Paljon kysymyksiä pohdittavaksi yksin, vaikka he olivat molemmat työnsä puolesta osaavia puhumaan vuorovaikutus- ja suhdeasioista.
Jannalle rakastuminen Villeen oli ollut ns. uusi päätös. Kun hän uskalsi rakastua, sitoutua ja heittäytyä tähän suhteeseen, hän oli havahtunut siihen, kuinka paljon hän oli aikaisemmin pelännyt tulevansa hylätyksi. Vaikka hänen edelliset seurustelukumppaninsa olivat olleet luotettavia, hän oli itse ollut varautunut ja pelännyt antaa itsestään suhteeseen.
Luottaminen Villeen oli ollut, ei vain tunnepäätös, vaan myös tietoinen valinta tehdä tässä suhteessa toisin.
Hän oli alkanut itse ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan suoraan, vaikka se alkuun olikin pelottavaa. Hän oli lukenut itseapukirjoja ja opiskellut työnsäkin vuoksi vuorovaikutukseen liittyviä taitoja. Janna oli myös jakanut kaikkea oppimaansa Villen kanssa.
Ehkä vuorovaikutus menikin niin, että hän puhui Villelle, eikä Villen kanssa?
Ehkä Ville oli kyllä ymmärtänyt kaiken, mutta omista syistään ei koskaan ottanut omaa paikkaansa suhteessa.
Janna oli tavoittanut hylätyksi tulemisen pelkonsa ja liitti sen varhaiseen isän menetykseen, ja niissä kohdissa, kun hän oli pelännyt hylkäämistä Villen taholta, ajatellut pelon johtuvan vain omasta hylätyksi tulemisen pelostaan. Hän ei ollut koskaan ajatellut, tai myöhemmin ajatellen, ehkä uskaltanut ajatella, että Ville voisi vain kävellä ulos hänen ja heidän yhteisestä elämästään. Avioerokeskusteluissa hän oli aina ajatellut ja sanonut, että vaikeat ajat kuuluvat suhteeseen, mutta sitten vain täytyy hakea apua ja puhua asiat auki.
Vaikka Jannan isä oli elänyt vielä onnettomuutensa jälkeen, hän oli ollut sairautensa vuoksi henkisesti poissa. Aika oli ollut myös äidille erittäin raskasta. Nuorena äitinä ja puolisona Jannan äidin oli täytynyt oppia ottamaan kaiken surun ja huolen keskellä kokonaisvastuu perheestä. Isoäidistä oli tullut silloin Jannalle se läheisin vanhempi, ja hän koki kiintymyksen heidän välillään olleen hänen perusturvallisuutensa vahvin kivijalka. Isäpuoli, Heikki tuli Jannan elämään hänen ollessaan esikoululainen. Janna oli aina pitänyt Heikistä, ja sisaruksistaan, mutta samalla kokenut olevansa vähän erilainen ja ulkopuolinen. Hän oli se isosisko, joka pärjäsi koulussa ja josta ei tarvinnut olla huolissaan.
Myöhemmin Jannan täytyi sitten löytää vastauksia kysymykseen kuka minä olen pelkästään itsenäni. Erossa tavallaan nollautui, ei vain liitto, vaan myös sekä hänen historiansa että tulevaisuutensa niiltä osin kuin hän oli liittänyt sen heidän yhteiseen elämäänsä ja yhteiseen loppuelämään. He eivät olleetkaan kokeneet yhteistä elämää samoin, eivätkä he tulisi vanhenemaan yhdessä, eivätkä he tulisi kokemaan yhteistä isovanhemmuutta, vaikka he molemmat tulisivatkin aina olemaan lastensa elämässä.
Jannan sietämätön kokemus siitä, että hän oli ”pudonnut ihan polvilleen” alkoi vähitellen näyttäytyä myös siinä valossa, että nyt kun elämää vielä olisi todennäköisesti kymmeniä vuosia edessä, niin hän oli myös ”saanut” tilaisuuden pysähtyä elämän tärkeimpien kysymysten äärelle.
Kun ei tee sitä väistöliikkeen kaltaista valintaa, että ”mitä minä sanoin, huonosti tässä käy” – voi myös tietoisesti vahvistaa autonomiaansa ja kokemusta omasta ja muiden arvosta.
Elämä riisuu meitä. Kasvamisen, elämänkokemusten ja vanhenemisen myötä, ja erilaisissa elämänkäänteissä, joudumme ja saamme uudelleen ja uudelleen kysyä, kuka minä olen ja mikä on paikkani elämässä?
Mihin olen sitonut kokemuksen itsestäni merkityksellisenä ja rakastamisen arvoisena?
Olemme muun muassa tyttäriä ja poikia, vanhempia, perheenjäseniä, sukumme ja yhteisömme jäseniä, työtovereita ja työmme osaajia, mutta kun elämä riisuu meitä ajan ja elämänvaiheiden tai elämänkriisien myötä, niin esiin nousee kysymys minkä varassa olemassaolomme on ilman ulkoisia määritelmiä tai suoritteita.
TA puhuu hyvinvoinnista autonomiana, eli kykynä läheisyyteen, tietoisuuteen ja spontaaniuteen. Kyky sellaiseen vapauteen on koko elämän mittainen prosessi, eikä se ole sidottu ulkoisiin tekijöihin. Voimme olla autonomisia yksin ja suhteessa, terveinä ja sairaina, nuorina ja vanhoina, työssä ja työttöminä. Tietysti erilaiset vaikeudet, kuten sairaus, työttömyys ja köyhyys rajoittavat elämäämme, mutta tällaisenaan, kykynä läheisyyteen, tietoisuuteen ja spontaaniuteen autonomiassa on kysymys siitä, että voisimme kaikissa tilanteissa löytää sen tilan missä minun ja muiden olemassaololla on ehdoton arvo. Silloin voimme kokea sitä perusturvallisuutta, että kaikki on hyvin, vaikka ympärillämme myrskyäisi, ”minä en ole ongelma, vaan ongelmat ovat ulkopuolellani”.
Ajatus ”minä olen arvokas ja muut ovat arvokkaita” sisältää mahdollisuuden syvään yhteyteen itseemme, siihen kuka minä olen ja mahdollisuuden avoimeen yhteyteen muiden kanssa, eli tiedän paikkani erillisenä henkilönä.
Olen minä ja on toinen.
Kolmas ulottuvuus on yhteys siihen, miksi synnyin, miksi olen olemassa? Näiden kysymysten äärelle joudumme kaikki. On hyvä jakaa muiden kanssa, keskustella ja oppia pysähtymään, mutta vain itse voi löytää oman suhteensa näihin asioihin. Joillekin elämän, olemassaolon ja kärsimyksen merkitys löytyy perheestä, toiselle työstä ja kolmannelle yhteydestä johonkin korkeampaan voimaan tai tehtävään yhteisön tai ihmiskunnan puolesta. Joku löytää rauhan ajatuksesta, että vain elämme ja kuolemme osana sukupolvien ketjua.
Jannan kohdalla kaiken itkun ja surun sisällä alkoi kasvaa tietoisuus ”onnellisesta tarinasta”. Hän oli uskaltanut luottaa lähisuhteessa, ja oppinut ilmaisemaan tunteitaan ja ajatuksiaan suoraan. Hän oli uskaltanut valita elämäänsä asioita, jotka oli kokenut oikeiksi, vaikka ei aina ollut varma. Hän koki, ettei ollut tehnyt mitään vastoin itseään, vaikka sitten joutuikin luopumaan vasten tahtoaan. Hän oli oikeasti rakastanut ja sitoutunut yhteiseen elämään, ja hän oli halunnut vanhemmaksi, ja iloinnut siitä. Se kaikki oli totta, vaikka hän ei enää tiennyt mikä oli ollut Villelle totta.
Janna koki ”kaiken romahtamisen” ikään kuin liian varhain ja syyttä kuoleman äärelle joutumisena. Eihän hänen pitänyt joutua miettimään, miksi hän on olemassa, ja onko hänellä enää mitään tehtävää ja arvoa elämässään? Hänhän oli tiennyt oman paikkansa ja tulevaisuutensa. Aluksi se kauhistutti häntä, mutta vähitellen hän ikään kuin suostui päästämään irti niistä ajatuksista ja mielikuvista, jotka olivat aikaisemmin häntä ja elämää määritelleet. Hän alkoi kokea, että oli myös suuri mahdollisuus päästää irti ”jo nyt”, kun hän oli terve ja voimissaan, siitä huolimatta, ettei hän edelleenkään olisi itse halunnut erota.
Suuren surun ja luopumisen keskellä saattoi yllättäen tuntea kiitollisuutta ja iloa pelkästään siitä, että oli olemassa.
Hän huomasi välillä kokevansa samanlaisia tunteita kuin lapsena ja nuorena lukion jälkeen, kun elämä valintoineen oli ollut avoimena edessä, huikeaa vapauden tunnetta ja kiehtovaa epävarmuutta. Janna jäi vuorotteluvapaalle työstään, josta hän edelleen kovasti piti ja koki olevansa nainen paikallaan. Hän halusi aikaa miettiä, mihin suuntaan hän elämässään haluaa mennä. Hän halusi antaa tilan elämälle ja johdatukselle kutsua häntä, niin kuin hänen isoäitinsä olisi asian ilmaissut.