27 -vuotiaana Sami oli tehnyt satunnaisia ravintolatyötä jo melkein kymmenen vuotta. Hänellä oli iso kaveripiiri, paljon harrastuksia ja hän seurusteli. Tässä elämänvaiheessa hän oli alkanut ajatella haluavansa tehdä ”isona” töitä liikunnan parissa, mikä olisi tarkoittanut hakeutumista opiskelemaan. Sisimmässään Sami kuitenkin koki, ettei enää tuntenut hallitsevansa tilannettaan. Hän ”juhli” liikaa ja sitten treenasi ”hullunlailla”.
Hän oli hämmentynyt ja pulassa sen kanssa, miksi hän ei onnistu saamaan elämäänsä järjestykseen, vaikka hän oli aina ollut hyvä asettamaan tavoitteita ja tekemään töitä niiden eteen. Olihan hän pelannut kuusivuotiaasta saakka jääkiekkoa tavoitteenaan ammattilaisuus.
Samin tullessa keskustelemaan, kävi selville, että pelaaminen pihassa oli alun alkaen ollut lapsekasta hauskanpitoa kavereiden kanssa, mutta nopeasti Sami alkoi treenata tosissaan huomattuaan pärjäävänsä. Vanhemmat olivat luvanneet rahallisen tuen, jos kouluarvosanat eivät tippuisi. Seuraavat kymmenen vuotta Samin elämä oli vain treenaamista, pelejä ja hyvää koulumenestystä.
Lukion viimeisellä luokalla Sami alkoi epäröidä riittäisivätkö hänen lahjansa siinä kovassa kilpailussa, mitä ammattiuralle pyrkiminen edellyttäisi. Kun luontevaa tilaisuutta edetä seurassa ei avautunut, Sami jäi tyhjän päälle ylioppilaskirjoitusten jälkeen, koska hänellä ei ollut koskaan ollut muuta tulevaisuuden suunnitelmaa kuin ammattipelaaminen.
AIKA NOPEASTI SAMI alkoi tavoittaa, että jääkiekko oli lapsena ollut hänelle keino pärjätä myös sosiaalisesti. Pelaaminen oli ollut hauskaa, hän oli ollut siinä hyvä, mutta sen avulla hän oli myös selvinnyt peloistaan.
Vanhemmat olivat eronneet riitaisen suhteen jälkeen Samin ollessa kuusi -vuotias. Eron jälkeen Samilla oli suhde molempiin vanhempiin, jotka asuivat samalla asuinalueella. Sami koki, ettei ero sinänsä ollut ”mikään trauma”, mutta erotilanne oli sattunut kouluun menon yhteyteen, ja ensimmäiset kouluvuodet olivat olleet vaikeita. Eron vuoksi hän aloitti koulun eri alueella, missä päiväkoti ja tutut kaverit olivat olleet.
Uudessa koulussa hän joutui kiusatuksi parin ensimmäisen vuoden aikana. Hän ei ollut kiusaajien jatkuva eikä ainoa silmätikku, ja myös aikuiset puuttuivat tilanteeseen ja kiusatuksi tuleminen jäi Samin osalta kokonaan, kun hän siirtyi yläasteelle läheiseen kaupunkiin.
OMAA HISTORIAANSA tarkasteltuaan Sami alkoi nähdä, että nuo eroon johtaneet vuodet, koulun aloittaminen ja ne pelottavimmat kiusaamistilanteet olivatkin sen takana, ettei
hän ”osannut” pysähtyä, vaikka olisi jo halunnut.
Sami päätettyä jättää kaikenaikainen meneminen asiasta toiseen,
hän alkoi saada kasvot sille kokemukselle, missä hän ikään kuin ”jähmettyy odottamaan”, eikä ”pääse liikkeelle”, vaikka realistisesti mitään hätää ei ollutkaan ja vaikka hän koki tietävänsä mitä haluaa.
Sami oli ollut pienikokoinen ja hentorakenteinen ala-asteiässä. Hänellä oli ystäviä ja vanhempien erosta huolimatta hän koki kaiken olleen hyvin ja turvallisesti. Vaikka erotilanne oli ollut epävarmuutta ja surua tuottava, se oli myös tuonut helpotusta, kun vanhemmat lakkasivat riitelemästä. Varsinainen muutto ja uusi arki asettui nopeasti kohdalleen.
Vanhemmilla oli ja on edelleen ristiriitoja, mutta ne eivät enää ”valuneet” lasten maailmaan.
Oli puhelimessa huutamista, kiukkuisia viestejä ja jännitteisiä tapaamisia, mutta Sami saattoi luottaa siihen, että vanhemmat eivät katoa mihinkään eikä mitään pahaa tapahdu.
Vanhemmat löysivät lähekkäin olevat asunnot uudelta asuinalueelta, jossa Sami aloitti koulun. Sami oli innokas ekaluokkalainen, joka löysi nopeasti paikkansa uudessa ryhmässä, ja meni aamuisin mielellään kouluun.
Purkaessaan kiusatuksi tulemisen tapahtumaketjua, mikä päätyi siihen tunnekokemukseen jossa ”ei enää halunnut mennä koko kouluun” ja samalla hän oivalsi mitä ”jähmettyminen” olisi.
Vanhemmat alkoivat selvittää asiaa koulun kanssa, ja tilanteeseen puututtiin, mutta nyt, vuosien jälkeen, pysähdyttyään Sami alkoi nähdä painajaisia kiusaamisestaan.
”Jähmettymisen tila” konkretisoitui, kun pahimpia kiusaamistilanteisiin mentiin sisään. Ensialkuun Samilla oli paljon epäluottamusta kokemusten kohtaamista kohtaan, ”onko nyt tarpeen alkaa niitä kaivella”. Hän koki päässeensä jo aikoinaan niiden yli, ja ettei hänelle ollut jäänyt mitään pelkoja.
Vähitellen, kun Sami oli tehnyt monta tuloksetonta päätöstä ottaa selvää mitä opiskelu edellyttäisi, ja monta tuloksetonta päätöstä rauhoittaa elämä ”juhlimisen”, eli alkoholin käytön suhteen, ei ollut enää mahdollista sivuuttaa sitä vaihtoehtoa, mahtaako kuitenkin olla jotain keskeneräistä, mikä sitoo häntä menneeseen?
Vielä kertaalleen Sami tarttui vastaanotolla noihin lapsuuden tapahtumiin, ja alkoi muistaa täsmällisiä sanottuja sanoja ja tilanteita, sekä tavoittaa sen tunteen, miltä tuosta seitsemän -vuotiaasta pienestä pojasta oli tuntunut ja mitä johtopäätöksiä hän oli tuolloin tehnyt.
ENSIMMÄINEN TILANNE kiusaajan kanssa tapahtui heti ensimmäisinä kouluviikkoina. Sami ja muut ekaluokkalaiset juoksivat jotain leikkiä pihassa, ja Sami kompastui Kimin reppuun. Kimi oli viidesluokkalainen, ja hän tönäisi Samia niin, että hän kaatui. Sami säikähtää ja häneen sattuu, johon Kimi:
- – Mun reppun sattui enemmän.
Ensimmäinen tilanne Kimin kanssa oli ensin vain hämmentävää, ja noloa, kun oli kysymys yläluokan pojista. Sami juoksi ja kompastui. Se oli vahinko, ja hän pyysi anteeksi. Pelottavaksi tahaton arkinen tilanne muuttui, kun tilanteen logiikka ei ollutkaan enää ymmärrettävää, eikä normaali reaktio, pahoittelu ratkaissut mitään.
- – Miten niin ”reppuun sattui”?
- – Miten vahingosta ansaitsee tulla satutetuksi?
SEURAAVA TILANNE oli, kun Sami oli jäänyt luokkaan tekemään loppuun jotain tehtävää, ja hän lähtee kotiin vähän kavereita myöhemmin. Nyt Kimi oli kolmen – neljän kaverinsa kanssa pihassa, ja kun Sami kävelee ohi, sanoo:
- – Sä olet kiusannut mun pikkuveljeä, mä annan sulle turpaan.
Kimi nauraa perään, kun Sami lähtee juoksemaan. Kimin pikkuveli kävi tosiaan pelaamassa samalla kentällä, mutta ei heidän välillään ollut mitään yhteenottoja. Heillä oli eri kaveriporukat.
Toinen tilanne toi väkivallan uhan selvemmäksi. Kimi todella oli ottanut hänet silmätikuksi ja nautti vallastaan. Nyt tilanne oli pelottava, ja Sami alkoi olla epävarma siitä onko hän aiheuttanut tilanteen itse, ja alkoi miettiä miten hän voisi varmistaa, ettei Kimi saisi aiheita uhata tai lyödä häntä.
VASTAAVANLAISIA TILANTEITA alkoi olla lähes päivittäin. Yleensä Kimi ja hänen porukkansa tyytyivät pelottelemaan, mutta muutama käsiksi käynti tapahtui. Erityisesti yksi tilanne koulumatkalla oli ollut erityisen nöyryyttävä. Kimin porukka alkoi heitellä Samin pipoa. He kaatoivat Samin repun sisällön maahan, heittivät repun katoksen katolle ja toisten pitäessä kiinni Kimi sotki tussia Samin kasvoihin.
Kotiin päästyään, Sami yritti itse poistaa tussia, etteivät vanhemmat huomaisi väriä.
Tussin jäljet kuitattiin vielä toruina lasten keskinäisestä hölmöilystä. Asiaa ei tarkemmin kysytty ja Sami antoi sen selityksen olla. Vastaanotolla Sami mietti miksi hän ei siinäkään vaiheessa vain kertonut kaikkea vanhemmilleen, hänen oli vaikea tavoittaa syytä. Kyllä vanhemmat olisivat kuunnelleet ja alkaneet toimia, niin kuin he myöhemmin tekivätkin.
Ehkä syy sille, miksi Sami ei kertonut vanhemmilleen koko totuutta kiusatuksi tulemisesta, oli se, että perheessä oli niin vahva pärjäämisen tahto.
Vanhemmat olivat pärjääjiä, ja nyt kun todella oli pärjättävää (avioero ja molemmilla omat työpaineensa) niin Sami koki kummankin vanhemman taholta velvoitteen ”Olet ok, jos olet vahva”. Hänen kelpaavuuteensa lapsena lisättiin siis ehtolauseke. Toisin kuin vanhemmuuden lapselle tulisi todentua, koska lapsen tulee olla kelpaava ja rakas, ehdoitta.
Pärjäävyys, vahvuus, ”periksi ei anneta ” ovat hyviä asenteita, mutta
- 1) jos ei tunnista omia tai toisen voimavaroja, tai sitä, milloin on hyvä osata pysähtyä, olla epävarma ja käydä vuoropuhelua tai uskaltaa pyytää apua…
- 2) eikä vain käytännön apua, vaan kuuntelevia korvia, läsnäoloa ja syliä, niin vahvuus viestiikin siitä, ettei osaakaan olla heikko, tarvitseva…
- 3) että yksin pitää pärjätä, eikä kannata luottaa muihin, ja että tunteiden ilmaisu on kasvojen menetys, ja osoittaa että on heikko, mitä voidaan käyttää hyväksi.
Silloin vahvana olemisen kääntöpuoli onkin tunteiden ilmaisuun, luottamiseen ja tarvitsevuuteen liittyvät kiellot. Vain vahva, pärjäävä, omavoimainen ihminen on hukannut terveen tajun, että on tervettä ilmaista tunteitaan ja tarvitsevuutta, pyytää ja ottaa apua vastaan. Että lähisuhteet voisivat ja saavat olla sellaisia, joissa jaetaan toistemme kuormaa, eikä niin, että jokainen sinnittelee, sietää, haastaa, puree hammasta tai itkee yksikseen, heikkouttaan häveten.
Usein me vanhempina emme tiedosta sitä, kun tarkoitamme hyvää, ja taistelemme elämämme kysymysten kanssa.
SAMIN VARHAISLAPSUUDESSA hänen vanhemmillaan oli isoja keskinäisiä ristiriitoja, mutta he pyrkivät riitelemään riitansa, kun lapset eivät olleet kuulemassa, omasta mielestään hyvien tapojen mukaisesti ja kohteliaasti lapsiin nähden.
Sami alkoi muistaa kuinka pelottavalta oli tuntunut iltaisin ja joskus öisinkin herätä siihen, että vanhemmat riitelivät. Väkivaltaa ei heidän välillään ollut, mutta hän saattoi joskus mennä rappusiin kuuntelemaan, kun ei saanut enää nukutuksi.
Vanhempien riitoja salaa kuunneltuaan, Sami ei voinut mennä riidan takia kummankaan viereen, vaikka pelotti, eikä puhua aamulla, että oli ollut kuuntelemassa, koska hävetti.
Hän tunnisti, että oli kokenut yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Tavallaan jähmettyminen odottamaan, mitä tapahtuu, oli alkanut jo tuolloin, alle kuuden vanhana. Hän ei lapsena ymmärtänyt tilannetta, eikä osannut kysyä eikä puhua siitä, miltä hänestä tuntui.
On tilanteita, kun on myös vain jaksettava, osattava ja pärjättävä. Silloin aikuiset saattavat ajatella, että säästämme lapsia, kun pidämme vaikeat asiat heiltä piilossa.
Kuitenkin vuoropuhelu, pysähtyminen siihen miten kukin perheenjäsen elämän todella kokee, välittäisi erityisesti niissä vaikeissa tilanteissa sen paremman viestin.
”Olet ok, jos olet vahva” -viestin selviytymismallin omaksunut on pahimmassa paikassa itsensä kohdalla silloin, kun kaikkein eniten tarvitsisi apua, koska juuri niinä hetkinä hänen on kaikkein vaikeinta luottaa ja ottaa apua vastaan.
Jos lapsi jää liian varhain liian yksin, vaikkakin vanhempiensa mielestä hyvässä tarkoituksessa, hän saattaa alkaa vaatia itseltään pärjäämistä siksi, että aikuiset luottavat hänen pärjäävän. Hänellä ei silti vielä ole pärjäämiseen edellytyksiä, jolloin hänen on turvauduttava vahvuuteen, ja todellisten tunteiden syrjäyttämiseen.
Maailma on kuitenkin iso ja pelottavakin paikka, eikä pärjäävyys poista yksinäisyyttä. Lapsi ja nuori tarvitsevat aikuisen apua oppiakseen arvioimaan milloin on tarkoituksenmukaista ja itselle tervettä vain ”huutaa” apua, ja luottaa, että joku muu osaa.
Avun pyytäminen, se ettei jätä koskaan itseään yksin on aina tervettä.
On tilanteita, missä voimme vain itse tehdä tai tietää, mutta koskaan ei ole tarpeen tietää tai osata yksin.
SAMIN VANHEMMAT olivat eron vuoksi itse poissa tolaltaan, eivätkä osanneet nähdä, että jotain vakavampaa oli tapahtumassa. Vaikka Samilla alkoi olla nukahtamisvaikeuksia ja vatsakipuja, joita ei ollut aikaisemmin ollut, vanhemmat ajattelivat sen johtuvan muutosta, erosta ja uuteen kaveriporukkaan liittymisestä. He ohittivat lapsensa tarkemman tilanteen tarkastelun ajattelemalla, että ”kaikki kyllä asettuu aikanaan, kun heidän oman asiansa olisi saatu järjestykseen”.
Myöhemmin ajatellen, eivät Samin vanhemmatkaan osanneet hakea apua omaan tilanteeseensa. Eivät eron yhteydessä, eivätkä myöhemmin. He uskalsivat tehdä rohkeitakin muutoksia elämässään ja työssään, ja tarttua ongelmiin.
Niin he tekivät myös, kun Sami kieltäytyi menemästä loman jälkeen kouluun. He ottivat yhteyttä kouluun, ja opettajien selvittäessä tilannetta Kimin osallisuus Samin pelkoihin paljastui. Selvisi, että Sami ei ollut ensimmäinen eikä ainoa. Näitä tilanteita oli selvitetty Kimin ja Kimin vanhempien kanssa joka vuosi.
Opettaja sanoi, että hyvä kun tilanne tuli ilmi näinkin nopeasti, koska ”jossakin vaiheessa on vaikea tietää mikä on totta”. Saminkin tilanteessa Kimi, vanhempana, käänsi heti asian niin päin, että Sami oli syypää johonkin, taas täysin ilman logiikkaa.
Yksin jäävä lapsi hämmentyy, ja ”ostaa” sen, että ”jotenkin minä varmaan itse tämän aiheutin, muuten tässä ei ole mitään logiikkaa”. Lapsen havainto on tosi, ettei logiikkaa olekaan, vaikka johtopäätös on väärä.
Kun asiaan puututtiin, Kimi ja hänen porukkansa vetäytyivät, ja seuraavan vuoden jälkeen he siirtyivät yläasteelle toiselle paikkakunnalle.
SAMI PUOLESTAAN oli löytänyt pelaamisen ja pelikentän kavereineen. Hän alkoi vahvistua myös fyysisesti, pelaaminen oli hauskaa, ja kun hän huomasi myös oppivansa nopeasti ja tulevansa paremmaksi, pelaaminen alkoi salakavalasti olla ”turvapaikka”, kun koulun piha oli pelottava ja kodin ilmapiirissä tuntui vanhempien erokipuilu.
Sami saattoi pärjätä pelaamisessa ja pelaamisen avulla. Vanhemmat saivat käytännöt asiat järjestymään, mutta tietty kielteinen jännite hänen vanhempiensa välillä säilyi. Sami ei vielä aikuisenakaan osannut sanoa mitä ne vanhempien keskinäiset vaikeudet lopulta olivat. Kummankaan kansa ei käyty asiasta sellaista keskustelua.
Samilla alkoi olla vahva paikka joukkueessa ja kaveriporukassa. Hän oli se lupaava pelaaja, ”joka pääsee vielä pitkälle”.
Sami valmistautui panostamaan pelaamiseen ylioppilastutkinnon jälkeen. Hän oli hyvä, motivoitunut ja sitoutunut. Käytäntö osoitti kuitenkin, ettei hän ei ehkä pärjäisi kilpailussa ihan huippupaikoista. Sami oli vahvuutta selvitä pettymyksistä. Sami päästi irti tavoitteestaan, koska yhtäkkiä ei ollutkaan enää selvää, että hänen lahjakkuutensa riittäisi ihan huipulle asti.
OSA SAMIN KAVEREISTA oli ravintola-alalla, ja Sami ajatteli tekevänsä muutaman vuoden töitä, ja suorittavansa armeijan ennen opiskelun jatkamista. Ammattihaaveet olivat ihan auki. Vuorotyö, oma raha, asunto ja vapaus tulla ja mennä, hauskan pitäminen vuosien kurinalaisuuden jälkeen veivät nuoren miehen mennessään. Hän uskoi, että sitten kun hän haluaa, niin hän vain aloittaa jotain muuta, mutta kun hän alkoi kokea halua siirtyä eteenpäin, se ei toteutunutkaan.
Samin tilanteessa pysähtyminen ”tyhjän päälle” nosti tietoisuuteen yksinäisyyden ja hämmennyksen. Hän oli tottunut painamaan ”sata lasissa” kohti tavoitteita, jolloin ei tarvinnut olla epätietoinen ja hämmentynyt. Pelimaailman kaverit ja myöhemmin ravintolatyön suuri sosiaalinen verkosto oli maailma, mihin saattoi liittyä pärjäävänä, eikä tarvinnut kokea yksinäisyyttä. Kaikessa siinä oli ollut paljon hyvää. Hän oli oppinut paljon itsestään, koetellut rajojaan, oppinut kurinalaisuutta, ja saanut hyviä ystävyyssuhteita.
Nyt hän oli kuitenkin tullut siihen pisteeseen, mistä eteenpäin vain hänen oma sisäinen äänensä voisi häntä johtaa, eikä hän kuullut sitä ääntä.
SAMI PÄÄTTI TAVALLAAN aloittaa alusta. Nyt hän oli tavoittanut, mitä ”sillä kuusivuotiaalla Samilla” ja ”18-vuotiaalla Samilla oli jäänyt kesken”.
Hän oli nyt ymmärtänyt paremmin mitä oikein tapahtui vanhempien eron ja kouluvaikeuksien yhteydessä ja antanut itselleen luvan olla epätietoinen, kyselevä, ja apua tarvitseva.
Hän ymmärsi, ettei ollut osannut pysähtyä tunteittensa äärelle, kun ammattilaisurahaaveet kariutuivat. Hän oli oppinut, että asiat hoidetaan kuntoon, ja eteenpäin mennään.
Hän tajusi miten tärkeästä tunneyhteydestä oli jätetty paitsi. Kaikki ne epäonnistumisen, vihan, pelon, surun ja häpeän tunteet olisi ollut tarpeen saada jonkun avulla tunnistetuksi ja puhua ulos. Hänellä olisi ollut aikoja sitten tarve saada jonkun turvassa ja tuella ajatella asiat uusiksi.
Sami meni töihin ja päästi irti tavoitteellisesta kurinalaisuudesta, kun suunta katosi.
Se, mitä hän ei ollut oppinut ja mitä hänen vanhempansa eivät hänelle olleet osanneet opettaa, oli jakamisen, lohdun ja tunnepuhumisen taito- Hän ei siis osannut puhua kenenkään kanssa miltä kiusatuksi tuleminen ja unelman menetys tuntuivat. Mikä on se olo, kun pohja elämältä tuntuu pudonneen, ja tulevaisuus pyyhkiytyneen pois.
Ei hän itsekään ollut osannut antaa sanoja sille kaikelle, ja vapaus kavereiden kanssa tuntui alkuun hyvältä, tarjosi jotenkin vaihtoehdon, kunnes se kaikki ”hauskanpito” ja päämäärättömyys alkoi tuntua tyhjältä.
Pysähtymisen, asioiden ja tunteiden uudelleen jäsentämisen ohella Sami alkoi kartoittaa ammatinvalinnan ohjauksessa vahvuuksiaan ja mitä hän ammatillisesti oikeasti haluaa. Työ urheilun parissa tuntui edelleen omalta, mutta koska urheilussa pärjäämiseen oli liittynyt niin paljon selviytymisstrategioita, niin hän halusi avata koko kysymyksen ihan avoimeksi.
Hän halusi kokeilla erilaisia vaihtoehtoja, ja uskaltaa myös ”epäonnistua”. Sekin oli pelottavaa, joskin yllättäen myös kiehtovaa.