Raskaana oleva, 38 -vuotias Eira alkoi puhua neuvolassa unettomuudestaan ja ahdistuksestaan, ja hakeutui sitä kautta ensimmäistä kertaa elämässään puhumaan ulkopuoliselle auttajalle.
Eira iloitsi raskaudestaan ja hänen sekä tulevan lapsen fyysinen vointi oli hyvä. Hän alkoi kuitenkin kokea epämääräistä ahdistavaa levottomuutta ja univaikeuksia. Alkuun hän ajatteli kyseessä olevan vain normaalista prosessista sopeutua suureen elämänmuutokseen. Hän alkoi puhua asiasta neuvolakäyntien yhteydessä. Hän kokikin keskustelut neuvolassa ja vanhempainvalmennuksessa, sekä puolisonsa kanssa itseään tukevina.
Eira oli ollut avoliitossa 7 vuotta tulevan lapsen isän kanssa. Raskaus oli molemmille toivottu. Eira oli tosin aina ajatellut, ettei hän ole ”äitityyppiä”. Hän kuitenkin tutustui ja rakastui ”isätyyppiin”. Kysymys vanhemmuudesta oli tullut luontevalla tavalla vastaan yhteisen elämän rakentuessa molempia tyydyttäväksi. Hyvä suhde pitkään eletyn sinkkuvaiheen jälkeen työnsi Eirankin tekemään ratkaisun asiassa.
Mies halusi suhteen Eiran kanssa ilman yhteistä lastakin, vaikka yhteinen lapsi oli hänen toiveensa. Eira saattoi vapaasti tehdä oman valintansa. Puolisolla oli kaksi lasta aikaisemmasta liitostaan, ja heihin läheinen suhde. Eira koki suhteensa miehen lapsiin hyvänä kaverisuhteena ja oli ollut tilanteeseen sellaisena tyytyväinen. Iän karttuessa Eira alkoi kuitenkin kypsyä ajatukseen biologisesta vanhemmuudesta.
Ajatus siitä, että muutaman vuoden kuluttua hänellä ei enää olisi mahdollisuutta valita, herätti hänet ajattelemaan mitkä mahtoivat olla hänen aidot tunteensa määritellä itsensä lapsettomaksi.
Hän alkoi kokea uskalluksen äidiksi uskalluksena kohdata itsensä ja elämän kokonaisempana. Eira oli ehtinyt rakentaa uraa ja oli valmis myös työnsä puolesta elämänmuutokseen. Levottomuus ei liittynyt siis siihen. Päinvastoin hän piti elämänmuutostaan myös tilaisuutena pysähtyä ja ehkä tehdä työssäkin muutosta.
Perheen elämä muuttui ongelmitta sekä ihmisten välillä että konkreettisissa asioissa. Puolisoiden suhde vahvistui ja miehen lapset iloitsivat uudesta sisaruksesta. Eira huomasi oman suhteensa miehen lapsiin ja heidän äitiinsä muuttuvan läheisemmäksi. Vaikka se hämmensi, hän myös huomasi iloitsevansa siitä.
Kuitenkin samanaikaisesti koettu levottomuus, ahdistuksen ja syyllisyyden tunteet, joita hän ei itsekään ymmärtänyt, alkoivat pelottaa häntä. Miehen ja lähiystävien tuki kuului ”Se kaikki kuuluu raskauteen ja menee aikanaan ohi” alkoi vähitellen lisätä pelkoja. Kaikesta tuesta huolimatta niin ei näyttänyt tapahtuvan.
Hän alkoi todella huolestua, kun pelot ja syyllisyys alkoivat näyttäytyä ajatuksina ”Minulla ei ole oikeutta tähän lapseen, koska olen jotenkin paha”. Mistä näin vahvat pelot ja pelottavat ajatukset oikein tulevat, kun niihin ei ollut mitään syytä?
Eira alkoi tarkastella elämänsä historiaa. Erityisesti sitä millaisia tulkintoja hän on tehnyt sitoutumisesta ja vanhemmuudesta. Eira syntyi nuorten, liike-elämässä työskentelevien vanhempien ensimmäisenä lapsena. Vanhemmat olivat olleet opiskelukavereita ja viettivät aikaa yhteisessä kaveriporukassa. He eivät olleet suunnitelleet perheen perustamista, mutta kun lapsi ilmoitti tulostaan, he päättivät muuttaa yhteen ja sitoutua toisiinsa perheenä.
Molemmat olivat vastavalmistuneita ja siirtyivät työelämään, johon kuului paljon myös ulkomaanmatkoja. Perheen elämä alkoi olla kiireistä ja sosiaalista. Työtä, edustamista, juhlia ja menestystä oli paljon. Nuoret vanhemmat ajattelivat voivansa jatkaa elämäänsä normaalisti myös lapsen kanssa, sillä eihän nyt lapsi saa olla este muulle elämälle.
Vähitellen Eiran vanhemmilla alkoi olla vaikeuksia ja riitoja keskenään. Heidän elämäntapaansa kuului runsas alkoholin käyttö ja molemmilla oli myös suhteen ulkopuolisia suhteita. Se ikään kuin kuului asiaan, eikä kriisiyttänyt liittoa eroon, koska näinhän kaikki heidän ympärillään elävät.
Eiran ollessa neljävuotias perheeseen syntyi toinen lapsi. Kuva täydellisestä elämästä ja perheestä oli valmis, kun perheen isälle tarjottiin huippupaikkaa ulkomailta. Vanhemmat päättivät tarttua tilaisuuteen. Yhteinen muutto ulkomaille sisälsi myös ajatuksen korjata alkaneita vaikeuksia.
Eiran äidin vanhemmat olivat muuttaneet lähellä lapsenlastaan Eiran ollessa vauvaikäinen. Varsinkin isoäiti oli hoitanut Eiraa paljon vanhempien matkojen ja iltamenojen aikana, ja heidän välilleen oli muodostunut läheinen suhde. Eiran vanhempien päättäessä muuttaa ulkomaille, Eira oli viisivuotias ja pikkusisko kaksivuotias.
Vanhemmat ja isovanhemmat päätyivät ratkaisuun, jossa Eira jäi Suomeen isovanhempiensa luokse. Ajatus oli, että ratkaisu on tilapäinen.
Ratkaisu osoittautui pysyväksi. Isän työura ulkomailla eteni hyvin, mutta äiti ei löytänyt paikkaansa työelämässä, ja hän alkoi vähitellen alkoholisoitua. Se tapahtui vaivihkaa, pitkään ulkopuolisilta salassa. Perhe oli hyvin toimeentuleva. Eiran äidin rooli oli hoitaa koti ja lapsi – olla miehensä tukena.
Eiran muutto vanhempien luokse siirtyi kerta toisensa jälkeen, vaikka yhteyttä pidettiin alkuun tiiviistikin. Lopulta tilanteesta tuli pysyvä, kun Eira aloitti esikoulun ja koulun. Hänen elämänsä oli vahvasti Suomessa. Isovanhemmat olivat ottaneet hänestä kasvatusvastuun. Suhde vanhempiin ja pikkusiskoon ei mennyt koskaan poikki, vaikka Eira koki isovanhempansa vanhemmikseen.
Myöhemmin, Eiran ollessa 10 -vuotias, vanhemmat ja pikkusisko palasivat pysyvästi Suomeen. Siinä vaiheessa äiti oli havahtunut hankkimaan apua päihdeongelmaansa, ja perheyhteyttä alettiin uudelleen vahvistaa.
Eiran kannalta suhde isovanhempiin oli mahdollistanut hänelle lapsuusajan pysyvän suhteen ja turvallisuuden vanhempien rikkonaisesta ja vaikeasta elämäntavasta huolimatta. Mistä kuitenkin nousi niin suuri syyllisyys oman raskauden myötä?
Eira alkoi saada yhteyttä varhaisiin itseä, muita ihmisiä ja elämää koskeviin tulkintoihinsa käydessään läpi elämänsä tarinaa. Vaikka suhde isovanhempiin oli turvannut pysyvän kiintymyssuhteen, hänen syvällä olevat lapsuuden tulkintansa itsestään olivat, että tullakseen hyväksytyksi on oltava vahva ja miellytettävä muita.
Transaktioanalyyttisen viitekehyksen mukaan kysymys on ”Olet ok, jos olet vahva” ja ”Olet ok, jos miellytät” käskyistä.
- Ehdollinen vahvuus tarkoittaa, ettei voi kokemuksellisesti ihan luottaa siihen, että tulisi hyväksytyksi ja kannetuksi heikkona ja haavoittuvana.
- Miellyttäminen tarkoittaa sitä, että hyväksynnän saa laittamalla muitten tarpeet etusijalle ennen omia tunteitaan ja tarpeitaan.
- Elämää rajoittavina kieltoina varhaiset tulkinnat itsestä näyttäytyivät ”Älä luota”, ”Älä ole lapsi” ja ”älä ole olemassa” kieltoina.
Eiran syntyessä vanhemmat olivat nuoria ja heidän oma henkilökohtainen ja ammatillinen identiteettinsä oli vasta rakentumassa. He eivät olleet myöskään valmistautuneet pysyvään parisuhteeseen eivätkä vanhemmuuteen.
Vanhempien Lapsi ei saa estää elämästä -elämänasenne oli viestinä toisaalta lasta vapauttava, ettei hänen syntymänsä ole vanhempien elämää estävä taakka, mutta toisaalta kuvaa sitä, miten vanhemmat eivät olleet valmiita pysähtymään ja olemaan läsnä lapsen maailmassa.
Lapsen oli sopeuduttava aikuisten elämään, ja kun aina oli turvallinen hoitaja isovanhemmissa käytettävissä iltamenojen ja matkojen aikana, kaiken ajateltiin olevan hyvin.
Eiran kannalta tilanne vakiintui vasta vanhempien ulkomailla asumisen aikana, kun aikuiset sopivat, että arjen kasvatusvastuu siirtyi isovanhemmille. Siihen saakka kasvatusvastuu oli vanhemmilla, ja Eira eli osana vanhempien rauhatonta elämää, mihin hänen oli sopeuduttava.
Eiran sisäinen kuva tuosta ajasta on, että kodissa oli ”aina” paljon ihmisiä, oli juhlia ja kivaa, mutta että oli myös oltava se kiltti ja iloinen lapsi, joka on kauniisti puettu ja käyttäytyy, ja sitten myöhemmin vanhemmat käyvät ovella sanomassa hyvää yötä ja palaavat vieraitten pariin. Tai sitten hänet on viety isovanhemmille yöksi.
Älä luota ja Älä ole lapsi -kiellot tarkoittavat Eiran kohdalla sitä, että vaikka hän ei ollut fyysisesti yksin eikä turvaton, niin vanhempien levoton elämäntapa tavallaan esineellisti hänet sopimaan heidän elämäntapaansa.
Hän oli se menestyvän pariskunnan hyvin käyttäytyvä, kaunis lapsi, joka kuului kuvaan, ikään kuin kaunis vaivaton nukke. Hänen vahvuuden, pärjäävyyden ja miellyttämisen, kiltteyden ja herttaisuuden alla olevat, tukahdutetut tunteensa olivat yksinäisyys ja suru. Hän ei oppinut luottamaan siihen, että hän olisi voinut olla myös tarvitseva, epävarma, pelkääväkin ja silti hyväksytty.
Nämä Eiran tulkinnat näyttäytyivät myöhemmin hänen elämässään siten, että ensin hän alkoi ajatella, ettei hän halua äidiksi. Hän suuntautui työhön ja ajatteli, että ei tarvitse lasta todisteeksi olemassaolostaan, ja arvostaan naisena ja ihmisenä. Mikä tietysti on totta, mutta koska näiden ajatusten alla oli pelko kohdata omaa tarvitsevuutta, hän ei ollut vapaa valitsemaan.
Lasten tarvitsevuus ja heikkous tuntui hänestä ahdistavalta ja hänen oli epämukava olla lasten spontaanissa ja avoimessa läheisyydessä.
”En osaa olla lasten kanssa.”
Eira koki helpotuksena, että hänen miesystävällään oli jo lapsia, joiden aikuinen kaveri hän saattoi olla, eikä tilanne edellyttänyt häneltä vanhemmuuteen suostumista. Myöhemmin oman raskauden myötä hänen varhaiset kokemuksensa ja tulkintansa alkoivat näyttäytyä levottomuutena, ahdistuksena ja fyysisinä oireina unettomuutena.
Eiran ajatukset siitä, että hän on jotenkin syyllinen, paha, eikä ansaitse lasta, tuntuivat alkuun hänestä itsestään todella pelottavilta. Hän alkoi jopa pelätä voivansa jotenkin tiedostamattaan vahingoittaa lastaan. Syynä ehkä se, että ajatus siitä, ettei sovi äidiksi ja vanhemmaksi ovat todella totta, ja nyt hän on tehnyt pahan virheen, kun on uskaltanut luottaa voivansa tarjota lapselle jotain.
Tässä näyttäytyi ketju, missä Eiran oma tarvitsevuus ei ollut tullut hyväksyvästi nähdyksi, ja hän oli tulkinnut, että sitä elämä on, eikä toisen varaan voi heittäytyä. Hän oli lapsena torjunut tarpeensa ja oppinut ajattelemaan, että tarvitsevuuden tunteet ja tarpeet ovat kiellettyjä, pahasta. Että tarvitsevana aiheuttaa vaivaa ja vahinkoa muille, eli omat tarpeet täytyy kieltää, ettei tule hylätyksi.
Vähitellen Eira alkoi fokusoida tilanteeseen, kun vanhemmat ja pikkusisko muuttivat ulkomaille. Eira oli odottanut pikkusiskon syntymää innoissaan, ja rakasti tätä, mutta hän kantoi myös liikaa vastuuta.
Koska Eira oli jo oppinut olemaan se reipas ja kiltti, hän halusi olla sitä myös kun pikkusisko syntyi. Hän osallistui vauvan hoitoon ja sai siitä kiitosta aikuisilta, mikä vahvisti hänen tulkintojaan siitä, että vahvuudella ja omien tarpeiden kieltämisellä saa hyväksyntää.
Vanhempien keskinäisten vaikeuksien lisääntyminen vielä lisäsivät sitä, että Eira halusi välttää aiheuttamasta vaivaa ja harmia perheessä. Ulkomaille muutto näyttäytyikin sitten Eiran elämässä suurempana murroksena kuin hän oli tietoisesti halunnut muistaa.
Vanhempien päätös muuttaa ja jättää Eira alkuun isovanhempien hoitoon oli ristiriitainen tilanne lapselle.
Eira muistaa ajatelleensa, ettei haluakaan muuttaa, ja oli helpottunut, mutta pikkusiskon jättäminen tuntui ahdistavalta. Alkuun vanhemmat kertoivat muutosta ja ulkomaille asettumisesta innoissaan. Kysymys Eiran muutosta heidän luokseen oli keskusteluissa läsnä. Vähitellen viestien ja puheluiden ja tapaamisten sävy alkoi muuttua. Lopulta päätös Eiran Suomeen jäämisestä vain vahvisti sen, mikä oli koko ajan ollut olemassa oleva todellisuus. Tilanne selkiytyi Eiran kohdalla ja hän halusikin elää isovanhempien kanssa.
Hänen huolensa pikkusiskosta pahenivat Suomessa, kun äidin vaikeudet alkoholin kanssa alkoivat näkyä.
Pikkusiskolla oli ollut hoitaja, mutta nyt oman prosessinsa myötä Eira alkoi tiedostaa miten suurta huolta ja vastuuta hän oli tuolloin kantanutkaan.
”Ulkomaat” ja äidin tilanne olivat näyttäytyneet Eiran lapsen mielessä pelottavina, jopa uhkaavina.
Äidin alkoholin käyttö tietysti onkin aina lapselle vaaraksi, sekä emotionaalisesti että fyysisesti, joten Eiran huoli oli myös aiheellinen, vaikka käsitys pikkusiskoon kohdistuvasta uhasta suureni konkreettiseksi etäisyyden vuoksi.
Koska Eira oli oppinut torjumaan omia tunteitaan ja tarpeitaan, hän ei osannut ilmaista omaa hätäänsä. Hän alkoi kokea syyllisyyttä siitä, että on ikään kuin hylännyt pikkusiskonsa. Hän ei itse halunnut muuttaa ulkomaille, vaan tunsi tyytyväisyyttä siitä, että hänellä oli hyvä olla isovanhempien kanssa. Hän alkoi kokea olevansa paha, ja että hän olisi ansainnut kuolla, koska oli ollut niin itsekäs.
- Olemassaoloon liittyvä kielto ”Älä ole olemassa” saattaa olla elämäntulkintana vastauksena kasvattajien vaikeuksiin olla vanhempi ja viestiin, että lapsi on jollakin tavalla taakka tai lapsen ei olisi pitänyt ollenkaan syntyä.
- Lapsi saattaa myös alkaa ajatella, että hänen ei pitäisi olla olemassa, koska hän ajattelee, tuntee tai toivoo jotain mitä ”ei saisi”.
Lasten isä tiedosti myös vaimonsa tilanteen ja hoitajan avulla varmistettiin, ettei pikkusiskolla ollut fyysistä vaaraa. Silti Eira kantoi todellista hätää siskostaan. Samalla Eira koki myös ristiriitaisia tunteita tilanteesta. Lapsi ei kuitenkaan voinut vaikuttaa tilanteeseen, ja syyllisyys oli painettava tiedostamattomalle tasolle.
Isovanhemmat ja lasten isä myös puhuivat tilanteesta avoimesti, joten Eirakin sai tietoa, ettei sisko ollut hengenvaarassa, vaikka kaikki kokivat suurta neuvottomuutta tilanteessa. Eiran syyllisyys ja tulkinnat itsestään pahana eivät koskaan lapsena tulleet sanoitetuksi hänelle itselleenkään. Myöhemmin perheyhteys palasi. Sanoittamiselle ei enää ollut näkyvää tarvetta, koska hätää ei enää ollut. Eira saattoi jatkaa elämää unohtaen omat syyllisyyden tunteensa. Vasta oman lapsen odotus ja syntymä nosti torjutut tunteet pintaan.
Eiran epämääräinen syyllisyys ja kokemus itsestä pahana saivatkin vapauttavan tulkinnan.
Hän oli rakastanut pikkusiskoaan, ja rakkaudesta nouseva huoli oli alkuperä syyllisyydelle.
- Rakkaus ja huoli olivat tilanteenmukaisia, mutta johtopäätös, että hän oli hylännyt pikkusiskon ajatellessaan, että hänen itsensä oli parempi olla isovanhempien kanssa, eikä hän halua muuttaa ei ollut tilanteenmukaista.
Hän kantoi sellaista vastuuta, mihin hänellä ei ollut todellista vaikutusvaltaa lapsena. Hänen oli tarpeen nähdä oikeassa mittasuhteessa vanhempien vastuu, sekä se, että hän itse oli oppinut olemaan se vähän liian vahva ja yksin pärjäävä, muille vaivaa tuottamaton lapsi. Hänen tuli nähdä oikein se, mistä tämä valinta johtui. Hän oli alkanut ansaita hyväksyntää eli olemassaolonsa kieltämällä oman tarvitsevuutensa.
Prosessin avulla hän ymmärsi, että hänen oli tarpeen myös antaa itselleen anteeksi. Hän oli syyllistänyt itseään vuosikaudet suotta asiasta, johon ei millään tavoin olisi voinut vaikuttaa. Hän oli nyt aikuisena syytä ymmärtää, että oli oikein, että isovanhemmat olivat rakastaneet häntä ja hän sai sen hoivan mitä tarvitsi lapsena. Vaikka isovanhempien rakkaus tarkoitti eroa pikkusiskosta ja pikkusiskon joutumista eroon hänestä.
Rakkaus pikkusiskoon, se että hän oli tullut rakastetuksi isovanhempien taholta, ja se, että hän itse oli heitä rakastanut, olivat kaikki niitä hyviä eväitä myös hyvään vanhemmuuteen.
Näin hän saattoi alkaa tietoisesti muuttaa alkuperäisiä tulkintojaan itsestään ja elämästä, ja alkaa rakentaa suhdettaan omaan lapseensa – ei syyllisyyden, liian vahvuuden ja miellyttämisen varaan – vaan luottamuksen, ilon ja tarvitsevuuden hyväksymisen varaan.