Kun olin neljäntoista, elämäni muuttui yhden kirjastossa käynnin ansiosta. Lainasin tuolloin ensimmäistä kertaa ei-hengellisen CD-levyn, mikä oli kaltaiseltani uskovaisen perheen tytöltä tiukasti kiellettyä. Levy sattui olemaan Apulannan Ehjä.
Pamppailevin sydämin painoin play-nappia. Huone täyttyi rumpujen pärinästä. Maailmani kääntyi ympäri, pohjoisnavasta tuli etelä, ja aurinko nousi lännestä.
”Hei hei mitä kuuluu, sä kysyt ja kaikki on ok. No hyvä sun on puhuu, kun sä et tiedä, miltä musta tuntuu!”
Laulajan ääni oli täynnä raivoa, se oli osittain huutoa. Se tuntui samalta kuin sora paljaiden jalkojen alla, tai jäätelöstä hampaiden väliin joutunut hiekka. Kuitenkin se oli ihaninta, mitä olin ikinä kuullut. Halusin juosta ja pomppia, halusin lakata hengittämästä ja nielaista rytmin.
”Moni paikka kutsuu, minnekään mä kuulu en.”
Kuinka joku saattoi tietää, miltä minusta tuntui? Kuinka joku osasi laulaa niin suoraan minulle?
KUN APULANNAN TONI alkoi laulaa, ei paluuta menneeseen ollut. Alkoi elämänmittainen fanitus ja oman polun etsintä, uuden maailmankuvan rakentaminen.
Uskonnon kahleet murtuivat pikku hiljaa, kun kipeästi traumatisoituneen mieleni yksinäiset pohdinnat saivat Apulannan kautta sanoituksen. Minulla oli joku, joka kuuli minua. Sellainen taikavaikutus voi musiikilla olla. Sen tietävät varmasti bändin jäsenet itsekin.
EN LUULTAVASTI OLLUT ainoa, joka itki elokuvan ennakkonäytöksen aikana elokuvan herättämien muistojen takia. Arvelen, että moni muukin koki hämmentävää samastumista teini-iän kriisien ja 90-luvun laman puristuksessa kamppailevien Apulanta-nuorien kanssa.
Me elimme sitä samaa aikaa ja samaa kipua, vaikka olimmekin lauluntekijöiden sijasta niiden kuuntelijoiden roolissa.
OLIMME JA OLEMME osa Apulannan tarinaa. Moniin kappaleisiin on kiteytynyt pala nuoruutta: Odotusta kuuntelin korvalappustereoista lukion käytävällä, kun olin riidellyt parhaan ystäväni kanssa, ja Matoa tanssittiin niissä yksissä ”täydellisissä” bileissä. Apulanta-biiseillä on hämmentävä kyky kuljettaa minut hetkessä takaisin vuosiin, jolloin naamassa oli finnejä, mutta ei vielä ryppyjä, ja singlejä jonotettiin Anttilan oven takana jo puoli tuntia ennen liikkeen aukaisemista.
ELOKUVAN NUORET näyttelijät tekevät häikäisevän hienot roolisuoritukset. Heissä on samaa kujeellista uhoa kuin muistojeni 90-luvun Apulannassa oli. Oulun ensi-iltakiertueen kruunasivat bändin alkuaikojen räkäiset punkbiisit näyttelijöiden kunniakkaasti esittäminä. Ja nousihan lavalle lopulta itse Apulantakin alkuperäisjäsen Mandyn kanssa, ensimmäistä kertaa 22 vuoteen tällä kokoonpanolla.
Elokuvassa on paljon huumoria mutta siinä riittää myös dramaattisia tapahtumia, joidenkin mielestä ehkä liikaakin. Käsittääkseni kaikki tapahtumat ovat todellisuuteen pohjautuvia, ja ainakin minua ne auttavat ymmärtämään tuskaa ja aitoa tunnetta Toni Wirtasen sanoitusten takana.
MONEEN NUOREEN koko draaman kaari, ja omatkin kasvuvuoteni muistuttavat jälkeen päin ajateltuna isojen ja kipeiden tapahtumien kaoottista, kiihkeärytmistä jatkumoa. Tällainen on maailma, näin isoja asioita siellä tapahtuu, ja ihan itse pitäisi kaikesta selvitä.
Parhaimmillaan kivun maaperästä kasvaa kukkia. Parhaimmillaan ruutupaperille tuhrustetut laulunsanat ja treenikämpässä sitkeästi rämpytetty kitara johtavat elämän pelastumiseen, pois kaduilta notkumasta tai ennen kaikkea pois siitä tukahduttavasta tunteesta, että minä olen yksin, kukaan ei ymmärrä minua.
SAIN KEIKAN JÄLKEEN kätellä Toni Wirtasta ja Sipe Santapukkia. Kiitin heitä elämän pelastamisesta. Jotenkin minulle jäi tunne, että he ymmärsivät täysin, mitä tarkoitin.