Kohteliaisuus ja rauhallisuus ovat ensimmäiset asiat, jotka sorjasta nuoresta miehestä pistää merkille. Afganistanista paenneella Makella on mainio arkikielen sanavarasto. Nuorisokielen sanonnat osuvat jutustelussa oikeaan kohtaan. Eikä ihme, sillä Make asuu suomalaisessa sijaisperheessä, jossa hän jakaa arjen kolmen suomalaisen veljen kanssa. Hän vakuuttaa olevansa sinut saman ikäisen sijaisveljensä roisin mamuhuumorin kanssa.
Make kokee olevansa onnekas, tavattuaan nykyisen perheensä. Hän ei viihtynyt ryhmäkodissa, siellä vallinneen epävakaan ilmapiirin takia.
Suomessa saatu oma perhe on Makelle ihme, jota hän ei osannut odottaa tapahtuvaksi. Tässä perheessä äitinä on Dina. Juuri Dinalle Make laittaa juttelun lomassa inkiväärijuomasta kuvan. Juoma on Makesta ”no ei niin hyvää”. Dinan ansiota on, ettei Make asu nyt Joensuussa.
– Olin niin väsynyt sietämään koko ajan riitelyä omassa yksikössäni, että olin valmis muuttamaan mihin vain. Dina perheineen toimi minun tukiperheenä. Sanoin Dinalle, että en enää pääse teidän luokse joka kuukausi, sitten kun asun Joensuussa. Dina kysyi: ”Joensuussa, etkö sitten haluaisi mieluummin asua meillä?”
– Ajattele, he olivat olleet minun tukiperheeni vasta aivan vähän aikaa, mutta heille oli ok, että saan tulla pysyvästi. Sanoin heti, että haluan. He pitävät minua kuin omana poikanaan. Isä opetti minua ja poikaansa ajamaan autoa, ja nyt myös minulla on ajokortti, ja saan lainata autoa ihan samalla tavalla kuin veljeni saa.
Kotimaassaan Afganistanissa Make ei käynyt juuri koulua, koska teki töitä pienestä pitäen äitinsä apuna.
MAKE SUORITTAA peruskoulua aikuislukiossa, työskentelee elektroniikkafirmassa perjantaista sunnuntaihin ja treenaa jalkapalloa noustakseen A-poikiin. Suomessa perheen isä auttoi häntä löytämään nykyisen työpaikan, ensin kesätyöksi ja siitä sitten vakituiseen.
Afganistanissa Maken koulutausta sisälsi vain kaksi vuotta peruskoulua. Voi siis uskoa, että ensimmäiset kuukaudet suomenkielisen koulukirjan äärellä ovat olleet turhauttavia ja tuskaisia, aivan kuten Make kokemusta kuvailee. Niinä aikoina Dina vakuutti, että Make oppii. Makehan puhui suomea joka päivä, kaikissa tilanteissa.
– Minä itkin, etten ikinä opi. Mutta opin sittenkin. Nyt uskoisin pärjääväni Suomen kielellä myös ammattikoulussa, hän arvioi.
– Kyllä se ärsyttää, kun aivot eivät toimi suomen kielellä.. Koulussa minulla on persiankielisiä kavereita ja voin kertoa ajatukseni ihan tarkalleen. Puhuminen tuntuu niin helpolta silloin. Ajattelen, että kun ihmisellä on kavereita, asiat kyllä selviävät. Paikka missä olet, ei ole niin tärkeä vaan ihmiset, jotka sinulla on.
”Välillä se ärsyttää hirveästi, etten osaa sanoa, mitä tarkoitan.”