Teksti Raili Mykkänen
Kuvitus Kaisa Eskola
Vaikka teini-ikä itsessään sisältää tunnemyrskyä, ei teini-ikäisen perhe-elämän tarvitse myrskytä. Jos pelkkä ajatuskin seesteisemmästä arjesta teinin kanssa alkaa naurattaa mahdottomana yhtälönä, voisi olla hyvä istua alas, ja miettiä, jaksaisiko sittenkin vielä kerran kehitellä maltillisempia lähestymiskeinoja kuin hermostuminen.
Huoli hermostuttaa, huoli väsyttää ja huoli tarttuu. Tunteet tarttuvat. Se on tunteiden tarkoitus. Vanhemman oma riittämättömyyden tunne ottaa herkästi suojakseen suuttumisen naamion. Etenkin hauraan itsetunnon kanssa on varsin vaikea olla tilanteissa, joissa kokee tulevansa lapsensa taholta välinpitämättömästi ylikävellyksi.
Riitely ja yhteyden katkeaminen tekee yksinäisiksi, vanhemman ehkä vielä vähän yksinäisemmäksi kuin nuoren. Siksi kasvattajan tulisi pysähtyä kuulemaan itseään. Riittämättömyydentunne on tunne sekin. Sellainenkin olo, ettei kotona vallitsevalle tilanteelle mahda mitään, altistaa uupumukselle.
Lapsen uhma, isottelu, välinpitämättömyys, sulkeutuneisuus tai kiittämättömyys tekee vanhemmassa melkeinpä kipeää. Teini havainnoi, jopa turhankin terävänäköisesti. Tämän ohessa hän kykenee selkonäköisyydessään sanoittamaan asiansa epämiellyttävän nasevasti. Ja sekin tekee kipeää.
MERKITYKSELLISELLÄ LAPSELLA on ääretön valta kasvattajansa tunteisiin. Siksi, että juuri tähän kokonaisvaltaiseen rakkauteen vanhemmuus perustuu. Kun ihminen on merkityksellinen, hänelle on myös auki. Tähänastinen rakkaussuhde lapsen ja vanhemman välillä on perustunut siihen, että lapsi sopeutuu.
Sopeutuminen on lapsen biologiaa. Lapsi elää huonosti kohdeltunakin häntä kannattelevassa harhassa, että huomenna on paremmin, huomenna minua autetaan, huomenna minua kuunnellaan, huomenna minua rakastetaan, huomenna…
Mutta teini-ikäinen – hän ei sopeudu. Hän irrottautuu, määrittelee, katsoo ja on mieltä. Etenkin vastakkainasettelutilanteissa palaute on suorempaa, koska teini ei ole enää ihan niin riippuvainen aikuisesta. Ja hän tiedostaa sen. Ellei vanhempi huomaa sitä, mikä nyt on toisin, ei vastakkainasetteluilta voida välttyä.
NUOREN SYYLLISTÄMINEN on varsin yleinen tapa ylläpitää perheen sisäistä konfliktia. Mutta se ei ole hedelmällinen tapa käsitellä erimielisyyksiä. Vihainen ihmisen hautoo lähinnä yhteistyön ulkopuolella toteutettavia ratkaisuja. Kukapa ei olisi kuullut tarinaa nuoresta, joka poistui kotoa ikkunan kautta hakemaan oikeutusta itselleen.
Siellä missä teini-ikäisiä on koolla ryppääksi asti, siellä ovat koolla itsenäisen totuuden etsijät ja minäkuvan rakentajat, siellä on vertaistuki ja ymmärtäjät. Ei kotona. Ei ainakaan vanhemmissa. Tämä on teini-ikäisen harha.
Aikuisella puolestaan on (usein oikeutetusti) huoli siitä, mitä nämä keskenkasvuiset hormonihöyrypäissään sitten keksivät. Mitä haasteellisempaa on kotioloissa, sen suuremmaksi kasvaa vanhemman aiheellinen pelko millaisiin ylilyönteihin kodin ulkopuolella mahdetaan yltää.
Vaikka hermon menettämisissä tulee olla myös itselle armollinen, niin kannattaa silti muistaa se tosiasia, että toisen mitätöinti – olipa hän kuinka teini tahansa – on onnettomien ihmissuhteiden perusta. Siksi, että silloin oma sanomisen tarve kampittaa toisen kuulemisen kyvyn. Ja hän jota ei kuulla, ei suostu yhteistyöhön. Hänet voidaan toki pakottaa, mutta yhteistyöstä ei sitten enää olekaan kyse.
KUN AIKUISEN MUOTO murtautuu esiin lapsesta, hormonit ja kehon muutokset ovat ennen kokemattomia. Omaa identiteettiä todellakin synnytetään. Sitä parahtaa, kirkuu, jumittaa, uupuu, vetäytyy, tarvitsee, takertuu, vihaa, rakastaa, haluaa ja ei-halua…
Se on niin perustavan laatuinen kysymys, kuka minä olen, itsenäisenä, autonomisena persoonana? Ellen minä koe olevani sitä, mitä äiti tai isä minusta sanoo, niin kuka minä sitten olen? Ellen koe samaistuvani syntymävanhempiini, niin kehen minä sitten voin samaistua? Ellen minä innostu siitä mistä sisko tai veli, onko minun lupa toimia oman mieleni mukaan? Keneltä saan tukea, ellei vanhempani tajua yhtään ajatusmaailmaani?
Kasvun lapsesta aikuiseksi on tarkoitus olla tie kyvykkääseen itsenäisyyteen. Itsenäinen ihminen kykenee toimimaan itsensä varassa, ja silloin hänen on kyettävä luottamaan myös tunteisiinsa. Tuntemisen viisautta ei opi, ellei joku opeta. Ja tuo joku on aikuinen. Tunteiden ja tuntemisen viisaus rakentuu hyväksytyksi tulemisen kautta. Ei määritellyksi tulemisen. Teiniä ei auta lainkaan se, että hän kuulee kerta toisensa jälkeen, miten hänen kanssaan menee hermo, miten hän on epäluotettava, miten hän on laiska, miten hän ei muuta osaa kuin nukkua, tai ei, pyytää rahaa ja kuluttaa sitä, mistä hän senkin rahan luulee tänne lentävän, taivaastako vai mitä häh?
Joten. Vanhemman kannattaisi tehdä yhteisen arjen tueksi huoneentaulu. Tauluun kirjoitettaisiin näin: kaikki hyvä, jonka murrosikäisessäni kykenen näinä vaikeina aikoina näkemään, auttaa häntä löytämään itsessään hyvää.
Hyvän painottamisessa on kyse taidosta, jonka nimi on validointi.
VALIDOINTI TARKOITTAA toisen kokemuksen ymmärtämistä ja tämän ymmärtämiskokemuksensa sanoittamista toiselle. Validointi ei ole samaa mieltä olemista, vaan toisen kokemuksen ymmärtämistä. Ja ellei toisen ajatusta oikein ymmärrä, ei sitäkään seikkaa tule pitää omana tietonaan, vaan pyrkiä kysymällä pääsemään selville, millainen se teinin kokemus/ajatus/tunne on. Tyyliin ”tarkoitatko, että…”, ”kerro lisää”. Vaikka en ymmärrä, voin osoittaa, että haluan ymmärtää. Validointi ei ole mielistelyä, jossa vahvistetaan toisen väärää uskomusta uuden riidan pelossa, eikä myöskään falskin reiluuden hengessä ylläpidettävää väärinkäsitystä. Ei. Validoivaa on, että ymmärrät lapsesi uskovan siten miten hän asiansa sanoittaa, ja kerrot lapsellesi, että ymmärrät hänen näkevän asian näin, mutta kerrot myös sen, että itse uskot asian olevan toisin.
Teini-ikäinen tarvitsisi paljon validointia, jottei napsahtaisi lukkoon. Validointi on aikuisen valttikortti osoittaa, että nuori on tullut kaikkine tunteineen nähdyksi ja hyväksytyksi. Validointi vaatii empatiakykyä. Se vaatii aikuiselta myös tunteiden kohtaamisen kykyä, ja tunteiden nimeämisen taitoa. Vasta näin nuori oppii tunnistamaan omia tunteitaan ja luottamaan niihin. Kokemaan olemaan hyväksytty, vaikka tuntisi tuskallisia tunteita.
Ellei aikuistuva nuori osaa itsetuntemuksensa nojalla vastata kysymyksiin ”Kuka minä olen?”, ”Mikä on minulle tärkeää?”, ”Mistä minä pidän?”, ”Mistä minä en pidä?” on hänen etsittävä vastauksia itsensä ulkopuolelta, hyväksytettävä itseään muiden arvojen ja mielipiteiden kautta. Silloin ei halua sanoa ”ei” kavereiden tekemille huonoilta tuntuville ehdotuksille. On astuttu riskin maaperälle kiinnittyä siihen kuuluisaan väärään porukkaan. Siinä porukassa mitätöityjen lasten samantekevyyden kokemus on porukan suurin yhteinen nimittäjä.
Artikkeli perustuu psykologin ja ylemmän erityistason kognitiivisen psykoterapeutin Katja Myllyviidan haastatteluun ja hänen kirjaansa Peace – selviytymisopas nuorten vanhemmille (Duodecim).
PIENTÄ ETÄISYYTTÄ -PELILAUTA
- Pidä lähtökohtana, että teinisi kokemukset ja käytös ovat järkeenkäypiä.
- Tiedätkö, mitä teinisi tunsi viime kerralla keskustellessanne?
- Selvititkö, oliko teinisi tunnereaktiossa jokin logiikka?
- Miten teinisi tunteet tulisivat sinulle ymmärrettäviksi?
- Keksitkö millä tavoin ajateltuna teinisi kokemukset ovat ymmärrettäviä?
- Mieti aiempaa tilannetta, jolloin teinisi kokemus tai käytös oli sinusta käsittämätöntä.
- Voisitko nyt löytää uuden näkökulman?
- Muuttaako se tapahtunutta millään tavoin?
- Löytäisitkö jotain järkeenkäypää uuden näkökulman kautta?
- Päätä tietoisuustaitoharjoituksesta itsesi kanssa.
- Millainen tietoisuustaito rauhoittaa sinua parhaiten?
- Toteuta muutaman minuutin harjoitus säännöllisesti joka päivä.
- Kun seuraavan kerran olet pettynyt tai vihainen teinillesi, huomioi kuinka arvioivat ajatuksesi heikentävät kykyäsi nähdä vastapuolen kokemus.
- Kerro sitten itsellesi, että vastapuolen toiminnassa on jokin logiikka.
- Muista itseäsi perustehtävästäsi teinin tunnetaito-opettajana, sillä teini peilaa juuri sinua!
- Tarkista onko sinun nyt helpompi pyrkiä ymmärtämään nuoren tunteita/ajatuksia/haluja/käyttäytymistä?
- Kun suutut, ota 5-10 minuutin aikalisä, siirry toiseen huoneeseen ja keskity hengitykseesi.
- Palaa sitten kesken jääneeseen akuuttiin tilanteeseen.
- Rentouta itsesi, etenkin kasvojen lihakset.
- Keskity nuoreen, katso nuorta välillä silmiin.
- Kuuntele mitä hän sanoo. Tavoitteesi on ymmärtää, mistä on kyse.
- Muista, että teinisi on ok, ja myös sinä olet ok. Ei tarvetta syytellä puolin tai toisin.
- Ajattele, ettei asian kokonaisvaltainen kuuleminen ole vaarallista.
- Älä mitätöi.
- Reagoi kuulemaasi ajoittain neutraalisti, vaikka toteamalla vain hmm tai joo.
- Mitä enemmän ymmärrät, sitä tehokkaammin nuori rauhoittuu ja pystyy kommunikoimaan kanssasi.
- Nyt ei ole kyse siitä, mitä sinä tiedät, vaan siitä, mitä teinisi tuntee, ajattelee, kokee.