Pelastakaa Lasten ryhmäkodissa Suomessa asuvalla Mostafalla on vuoden mittainen oleskelulupa. Hän kirjoitti itse oman tarinansa.
”Kerran Suomessa istuin bussissa lukemassa koulukirjaa kun suomalainen nainen tuli viereeni istumaan. Hän kysyi, onko suomen kieli vaikea. Vastasin, että ei ole vaikea. Se oli vaikeaa, että pääsin Suomeen kuusitoistavuotiaana Afganistanista. Ennen sitä minut oli otettu panttivangiksi, pahoinpidelty ja uhkailtu kuolemalla. Minua lyötiin myös puukolla ja lopulta toivoin jopa kuolemaa. Se tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin kidutuksen jatkuminen. Minut päästettiin kuitenkin vapaaksi – aavikolla. Jatkoin matkaa. Tulin Välimeren yli rikkinäisessä kumiveneessä. Vaikka meille oli luvattu pelastusliivit emme saaneet sellaisia. Pelkäsin.
Joka kerta kun kohtaan vaikean asian, yritän muistaa sen tunteen kun pääsin Suomeen vaikean matkan jälkeen. Se oli kuin uni. Toivon, että voisin jäädä tänne, koska tämä on turvallinen ja hyvä paikka minulle.
Nykyisin olen peruskoulussa ja vapaa-ajalle olen töissä valokuvaajana Svenska Ylellä. Täällä Suomessa kaikki menee hyvin minulla. Minulla on todella hyvä suhde muihin poikiin, jotka asuvat tukiasunnoissa.
Me pystymme puhumaan melkein kaikesta mutta menneisyydestä emme puhu, emmekä perheistämme.
Siitä tulee liian surullinen olo.
En ole kuullut perheestäni yli vuoteen. En tiedä missä he ovat tai miten he voivat. Olen yrittänyt saada heihin yhteyttä Punaisen Ristin kautta, mutta tuloksetta. Minua pelottaa heidän takia todella paljon. Mietin heitä koko ajan ja minun on ollut vaikeaa nukkua.”