”Olin noin 6-vuoden ikäinen, kun minut siirrettiin Helsingissä sijaitsevasta lastenkodista Pelastakaa Lasten lastenkotiin. Minut otettiin huostaan siksi, että äitini jätti minut päiväkodin pihalle. Hän ei ollut kykenevä huolehtimaan minusta.
Lastenkodin vaihtamisen iltana kaksi hoitajaa tuli hakemaan minua. En millään halunnut lähteä. Menin huutaen ja itkien pöydän alle. Pitelin tiukasti kiinni pöydänjalasta. Pitkän känkkäränkän päätteeksi olin istumassa autossa silmät itkemisestä punaisina.
Minä siis kasvoin Pelastakaa Lasten hoivissa.
Ensimmäisinä päivinä en ollut ollenkaan hymyssä suin. Tämä oli jo kolmas kerta, kun minut siirrettiin uuteen ympäristöön. Epäilyistäni ja oloistani huolimatta, elämä alkoi kuitenkin sujua ja aloin tulla nopeasti toimeen muiden kanssa. Aluksi minulla oli kaksi omahoitajaa. Nainen ja mies. Aloin ajan myötä pitämään enemmän naisesta, joten hänestä tuli sittemmin omahoitajani. Sen muistan, että tykästyin naiseen hyvin nopeasti. Hän oli ja on edelleen minulle tietynlainen äitihahmo. Hakeuduin useammin juuri naishoitajien puoleen. Uskon sen johtuneen yksinkertaisesti siitä, ettei minun elämääni koskaan ole kuulunut isää, joten vierastin miehiä.
ENSIMMÄISEN VIIKON aikana tutustuin 7-vuotiaiseen Tiinaan. Hän oli asunut lastenkodissa suunnilleen kuukauden verran pidempään. Näin hänet ensimmäisen kerran hyppimässä olohuoneen sängyllä ja liityin mukaan ennakkoluulottomasti, ja siitä päivästä olimme ystäviä. Muut lapset olivat meitä vanhempia ja olin ujo tekemään lisää tuttavuuksia.
Leikimme Tiinan kanssa pehmoleluilla lähimetsässä. Välillä leikkiin liittyi mukaan myös eläviä sammakoita, joita toimme myös sisätiloihin. Tiinan kanssa oli helppo leikkiä. Olin pienestä pitäen tykännyt leikkiä tyttöjen leluilla, katsoa prinsessaelokuvia ja kokeilla naisten hepeniä. Muistan kuinka haltioissani olin Prinsessa Ruususen kimaltelevasta mekosta. Asuessani vielä äitini kanssa, kinusin häntä ostamaan lelukaupasta barbeja, joiden koreat mahtipontiset mekot kiehtoivat minua. Mummin luona kokeilin paljon hänen korujaan, korkokenkiä ja huulipunia.
Silmäni ovat pienestä pitäen reagoineet herkästi kauneuteen.
ALUSSA KÄVIN lastenkodista päiväkodissa. Siellä minun oli hankalaa saada itselleni kavereita. Muistan, että hieman pelkäsin yhtä isokokoista tyttöä, joka tykkäsi härnätä muita. Silloin, kun asuin äitini kanssa, onnistuin saamaan jotain kavereita. Äidillä oli kuitenkin aina kiire muuttaa uuteen paikkaan, joten kaverisuhteet jäivät toistuvasti lyhyiksi. Peruskouluni aikana olin suhteellisen hiljainen. Kävin erityiskoulun ala-astetta, koska se katsottiin minulle parhaaksi vaihtoehdoksi.
Peruskoulun opettajanamme oli tiukka. Luokkahenki oli hyvä ja vaihtelimme Pokemon-kortteja keskenämme. Kävin 4-6 luokkani koulussa, jossa oli paljon häirikkölapsia. Monet ulkomaalaisia. Olin hiljainen ja herkkä, enkä osannut juuri puolustaa itseäni ympäristössä, jossa karusti sanottuna kovat pärjäsivät. Luokallani oli Kake-niminen poika, joka oli minulle tietynlainen antikaveri. Välillä hän kovisteli ja härnäsi minua, välillä taas puolusti minua. Kake asui myös lastenkodissa ja vierailimme toistemme kodeissa silloin tällöin. Lastenkotiperhe yhdisti meitä hyvällä ja hieman omituisella tavalla. Kakella oli kuitenkin väkivaltainen puolensa ja niin hän kerran mursi opettajamme peukalon. Hänet siirrettiin toiseen kouluun. Olen nähnyt häntä sen tapahtuman jälkeen nyt aikuisena muutaman kerran sattumalta yökerhoissa.
PERUSKOULUN PÄÄTYTTYÄ aloitin catering-linjan opiskelut. Olin tyytyväinen, että ylipäätänsä löysin heti koulun jälkeen seuraavan ”polkuni”. Ensimmäisen opiskeluvuoteni lopulla tajusin, että olen väärällä alalla. Pääsin vaihtamaan graafisen suunnittelun, valokuvaamisen ja taiteen tekemisen opiskelupaikkaan. Hakiessani opistolle, minulla ei tainnut olla siinäkään vaiheessa suurta paloa alaa kohtaan. Jotenkin silti tiesin sisimmässäni, että tällä kerralla minun ei tarvinnut keskeyttää opintoja. Eikä tarvinnutkaan.
Ensimmäinen vuosi opistolla oli minulle hankalin. Olin hieman eksyksissä itseni kanssa. Minun oli vaikea ilmaista itseäni ja antaa itsestäni selkeää kuvaa. Usein koin, ettei minulla vaan ole mitään sanottavaa luokkalasilleni. Oppimishäiriön ja sosiaalisten paineiden kanssa painiminen oli todellinen riesa. Kyseenalaistin useasti kykyjäni ja sopivuuttani. Itsetunto ja itseluottamus olivat koitoksella. Uskoako itseensä vaiko eikö?
SITTEN VOITIN netissä kahden hengen matka Lontooseen ja erään elokuvan kuvauksiin. Olin voitostani hyvin innoissani – osin myös siksi, että se antoi minulle aiheen kertoa matkastani luokkamme lehdessä.
Valitsin matkakaverikseni omahoitajani. Saavuttuamme Lontoon lentokentälle, jossa meitä oltiin vastassa nimikyltein. Suuntasimme taksilla kohti St. Albanssissa sijaitsevalle hotelillemme ja päätin lähteä sieltä vielä itsekseni kaupunkikierrokselle. Kings Crossilla oli todellakin hulinaa. Minusta tuntui absurdilta olla yhtäkkiä täysin uudessa kaupungissa. Samalla nautin jännityksestä ja värikkäästä katukuvasta. Aika keskustassa kului kuvien räpsimisellä ja kiertelyllä. Kun päätin lähteä takaisin hotellille, en muistanut hotellin sijaintia. Ja puhelin, sen olin unohtanut hotelliin latautumaan. Minua jännitti todella paljon. Kello oli lähes yksitoista illalla. Eräs mukava nainen kuitenkin ohjasti minut junalle, jolla pääsin takaisin hotellille. Jos jotain, niin reissu minulle opetti minulle laakista suunnitelmallisuutta.
NÄIHIN AIKOIHIN muutin myös itsenäistymisasuntoon, joka sijaitsi lastenkodin pihapirissä. Asunnossani oli laadukkaat kodinkoneet ja mukava terassi. Muutto ja itsenäistymisen opettelu tuntui hyvältä ja luontevalta. Omahoitajani tuli säännöllisesti katsomaan pärjäämistäni ja asuntoni siisteyttä. Jälkimmäisestä sain aina välillä moitteita, sillä minulla on aika omanlainen siisteysetiikka.
Kaikesta epävarmuudesta ja kyvykkyysepäilyistä huolimatta, kolmen vuoden jälkeen minulla oli valmistujaislakki päässäni. Juhlat pidettiin lastenkodilla.
Viime vuonna muutin vihdoin ja viimein omaan pieneen vuokrayksiöön. Tapaan säännöllisesti läheisiäni ja olen satunnaisesti yhteydessä omahoitajaani. Sain työpaikan kirjastosta. Elän päivä kerrallaan miettimättä liikaa tulevaisuutta antaen virran viedä. Uskon, että elämä kantaa. Lastenkoti voi olla the mahdollisuus.”
Anssi (nimi muutettu)