Kun tuntuu niin tuntuu

Palaa verkkolehden etusivulle

Kun tuntuu niin tuntuu

Teksti Raili Mykkänen
Kuvat Optipari Oy

Ennakkoluulottomin unelmoitsija ei aina saavuta päämääräänsä, mutta ilman hänenkaltaistensa estottomuutta ja mahdollisuuksien vainua eivät arkailevammat tai uinuvammat persoonat ehkä koskaan lähtisikään liikkeelle.  Ensimmäinen siirto tarvitsee tuupparinsa.

Tuukka Temosen ohjaamassa elokuvassa ”Teit meistä kauniin” tapahtuu juuri näin. Kun into tarttuu, rohkeus ujuttaa itsensä innostuksen kylkeen. Ajatus bändistä saa vipinää Heinolan pojissa ja tavoitteita kohden mennään liiemmälti murehtimatta esteiden ylittämisen keinoja. Päämäärähän hyvittää ne pikkurikkeet.

Elokuvaan on löytynyt hyvät näyttelijät. Nuoret tyypit tekevät tarinasta uskottavaa. Olosuhteet, aikakausi ja aikuisten maailma tarjoavat vain raamit, itse tarina syntyy ja koetaan nuorten kundien, hyvin erilaisten persoonien, yhteisponnistelun tuoksinoissa. Konkarinäyttelijöiden varaan tätä tarinaa ei ole ripustettu.

Toni Wirtasta esittävä näyttelijä Tatu Sinisalo on miellyttävällä tavalla softi niin habitukseltaan kuin puhetavaltaan.  Hänen ensimmäistä aisapariaan Antti Lautalaa esittävä näyttelijä Roope Salminen luo punk-tyypistä lähes naivilla tavalla kaiken mahdollisen toteutumiseen uskovan kaverin. Kaksikko kykenee rakentamaan roolihahmoistaan täysiä persoonia, joiden minuuksien syvimmällä laadulla on lopulta vaikutusta silloin, vasta kun tulee hetki mittelöidä bändin todellisesta johtajuudesta.

Myös Tuukka Temosta esittävä Iiro Panula irrottelee sisäisen angstinsa kipinöiksi asti kuumentavan nuoren miehen uhmasta toimivaa peilauspintaa Tatu Sinisalon roolin hyvin käyttäytyvälle, pehmeän voiman taiturille. Tyyppien erilaisuudesta syntyy aitoa jännitettä ja toimivaa draamaa, joka on enemmän kuin ohessa maistuva ajankuvaus ja nykytietämyksen valossa kiinnostavan bändin syntytarina.

Wirtanen-Lautala-Temonen kolmikon, omakohtaisella ehdottomuudella itseään ilmentävien persoonien, joustimiksi sopivat mainiosti Sipe Santapukkia esittävän Teppo Mannerin rakentama hiljainen, myötäelävä ja lojaali kaveri, sekä amerikkalaista vaihto-oppilasta esittävän Mimosa Willamon rakentama, terveen itsetunnon myötä rennosti ja liikoja stressaamatta poikien mukana liikkuva nuori nainen. Willamon luoma Mandy on se vispilä, joka saa bändipojissa myös syvempää sisäistä liikettä aikaiseksi.

Heinola vuonna 1991 on paikkakunta, jossa ihmiset tuntevat ja tietävät toisensa. Pienellä paikkakunnalla on vaikea olla anonyymi. Paha tehdä mitään ilman, etteikö asia tulisi julki. Ja ellei jotakuta tunneta, ainakin hänestä oletetaan jotain. Pienen paikkakunnan heinolalainen on siis jollain tavoin aina tyyppimerkattu.

Yhteisön mielikuvien ja näkemysten ohessa perheillä on heilläkin oma statuksensa, ja sen takana omat sisäiset todellisuutensa. Kiinnostavaa on päähenkilöiden perheenjäsenten erilaiset tavat ja kyky elää toistensa läheisyydessä.

1990-luvun lama on elokuvan jännitteiden kannalta tärkeä tekijä. Lama vaikuttaa jokaisen pojan perheeseen jollain tavalla ja paljastaa vanhempien selviytymiskeinot. Lapsiin ei joka perheessä aikuisten voimavarat enää yltä. Selviytymisestä tulee yksinäistä kamppailua, jossa perhe unohtuu. Isän toimintamalli toistuu pojassa. Äidin kyky läheisyyteen ja yhteyteen ilmenee sekin hänen pojassaan. Kiinnostavia tunnesiirtoja pääsee seuraamaan pitkin elokuvaa.

Mutta – yhteiskunnallinen murros ei vielä puhuttele näitä elokuvan pääroolissa touhuavia poikia, eikä tunnu heistä edes merkittävältä heidän tulevaisuutensa kannalta. Heitä puhututtaa yhdessä ja erikseen se, voisiko sisäistä haurasta ikiomaa unelmaa kohden kulkea kaikella sillä kyvyllä, joka on, ja sillä epätietoisuuden verhoamalla luottamuksella, joka unelmassa tuntuu todelta?

Vaikea arvioida, paljonko samaistumispintaa elokuvalla on tämän päivän nuorille? Nostalgiajuttu tämä on ehdottomasti. Ajankuva, mutta on tässä tarinassa aikaa kestävääkin, nuoruuden laadun tulkinta.  Tarina kestäisi kyllä ilman Apulanta-viritystä, mutta bänditarina on ehta piste iin päällä.

Käy katsomassa elokuva ja tue lastensuojelua! Pelastakaa Lapset saa lipputuloista 10 000 euroa, mutta lahjoitussumma kasvaa aina kymppitonnilla kun uusi sadantuhannen katsojan tavoite täyttyy.

Tykkää elokuvan Facebook-sivusta!

Pelastakaa Lapset -verkkolehden etusivulle