Vesa (Vili Saarela) ja Kaarlo (Olavi Angervo) ovat kavereita. Heidän vanhempansa ovat perhetuttuja. Jätän juonenkäänteet elokuvan katsomisen riemuksi, ja pohdin tarinan päähenkilöitä, 13-vuotiaita poikia, koska heihin viehättyy.
Vesa ja Kaarlo ovat siis kavereita. Heitä yhdistää ikä, koulu, kaverit, asuinpaikka, mutta mikä kiinnostavinta ovat tunteet, häpeä ja pelko, joista kumpikaan heistä ei ota selviytyäkseen omin avuin. Kaikki on hyvin, mutta mikään ei ole hyvin. Mutta voiko sellaisesta olosta puhua, edes parhaalle kaverille?
POIKIEN PERHE-ELÄMÄN tunneilmastoa määrittää vanhempien oikukkaat keskinäiset suhteet. Ja vanhempien keskinäisiä suhteita määrittää pelaaminen, erilaiset vallankäytön mekanismit. Asemasota. Asemasodassa ei käydä avoimia, rehellisiä, tasavertaisia keskusteluja, vaan siellä hiotaan strategioita. Hyökätään, uhriudutaan, pelastetaan ja hylätään. Tällaista roolipeliä on raskasta seurata, sillä se on energialtaan itse itseään ruokkiva. Loputonta. Ja pojat tajuavat tämän, ja se heitä niin raastaakin.
Mutta siinä ilmanalassa he elävät, Vesa ja Kaarlo. Kumpikin haluaisi sitä, mitä kaikki lapset haluavat, arvostaa vanhempiaan, olla näistä ylpeitä kavereidensa silmissä, rakastaa heitä varauksettomasti ja turvallisesti, mutta niinpä ei satu olosuhteet poikien perheissä olemaan.
Sen lisäksi, että pojat ovat huolissaan kumpikin oman perheensä koossapysymisestä, sen lisäksi he ikään kuin alati liukuvat pois vanhempiensa näkökentästä, ohittuvat aikuisten ajatuksista ja suunnitelmista. Heille ei oikeastaan jää muuta vaihtoehtoa kuin uhmata ja ottaa edes pala tätä kaoottista maailmaa omiin käsiinsä. Tuon ikäisen kohdalla yritys vaan on tuhoon tuomittu.
LAPSI EI HALLITSE aikuisten maailmaa, eikä kykene tulemaan näkyviksi silloin, kun aikuisten omat tunteet ja turvallisuuden kokemuksen murtuminen ovat niin voimakkaita, että aikuinen kykenee toimimaan enää yksin omien tunnemotiiviensa kautta. Elokuvan poikien tunteet, nolous ja turvattomuus, ovat väkeviä voimia nekin, ja näilläkin tunteilla on suuri mahti kokijansa mielen maisemassa, etenkin kun heiltä kummaltakin puuttuu aikuinen, jolle voisi puhua. Myös isovanhemmat, ne huolta pitäneet ja lempeät, hekin joutuvat valtaa käyttävien uhriksi.
Maailma on epäoikeudenmukainen, nujertava. Nuoren pojan voimattomuuden täytyykin muuttua liikkeeksi ja toiminnaksi. On pakko viskoa kaikkea mitä käteen sattuu. Siinä eleessä on muutostarpeen väkevyys. Heittovoimaan purkautuu se mille he kumpikaan eivät mahda mitään.
MUTTA. VESA JA KAARLO ovat kavereita, parhaita kavereita keskenään, ja paras kaveri kyllä tunnistaa sen toisessa, mikä itsessä on itselle vielä selkiytymätöntä. Tapahtumien kautta vahvistuu, että paras kaveri myös ymmärtää. Aidossa ystävyydessä poikien keskinäiset suojaukset tulevat tarpeettomiksi. Tässä on elokuvan voima. Pojat löytävät sen, mitä aikuiset eivät. Pelossaan paljastuminen, luottamus ja yhteisrintamaksi asettuminen elvyttää ja yhdessä on mahdollista kokea voittamattomuus. Ilman sellaista hullunkurista hybristä ei murrosiästä kyllä selviäisikään.
Näyttäisi siltä, että vapauttava nauru pelastaa pojat. Lopulta he kykenevät nauramaan itseään suuremmalle huolelle ja pelolle. Sattuman kautta ja itsekään sitä heti tajuamatta, he ovat vihdoin ja viimein vapaita. Elämä kantaa!
Epäilemättä heidän ystävyytensä tulee jatkumaan kauas eteenpäin senkin jälkeen, kun teoista vastuunottamisen hetki on koettu. Mutta elokuva päättyy tähän, vapauttavaan nauruun.
Usko vahvaan ystävyyteen on hyvä lopetus, kaikkien kannalta.
Visa Koiso-Kanttila on aiemmissakin elokuvissaan tutkinut miehenä olemisen rooleja, poikien kasvatusta, sukupolvien välisiä suhteita ja nuorten syrjäytymistä. Kaiken se kestää on hänen debyyttinsä käsikirjoittajana ja fiktio-ohjaajana.
Teksti: Raili Mykkänen