Yksi keskeisimpiä kasvatukseen liittyviä ongelmakohtia on suhtautuminen lapsen kokemiin nöyryytyksiin. Kasvatuksen sokeilla pisteillä on vaikuksensa lapsen kasvuun ja kehitykseen.
- LAPSI SAA TEHTÄVÄKSEEN TOTEUTTAA VANHEMPIENSA TOIVEITA.
Vanhempien toivekuvitelmat vaikuttavat, vaikka he eivät ilmaisisi niitä sanallisesti. Vanhemmat voivat unelmoida mielessään – ja miksi eivät haaveilisi –, että oma lapsi olisi parempi kuin muut. Näin lapsi ehkä itsekin haluaisi, mutta tehtävä on vaikea ja nostaa pintaan epäonnistumisen pelon.
- LASTA PYRITÄÄN KARAISEMAAN.
Lapselle on nöyryyttävää, kun hän ei saa olla oma itsensä, herkästi reagoiva. Hänen on yritettävä tukahduttaa sekä aistiensa tuomat tarkat havainnot että tunneherkkyytensä. Tässä mielessä hänen on tyhmennettävä itsensä.
Vanhemmat voivat ajatella valmentavansa lasta siihen, että hän kestäisi julmiakin totuuksia. Sen he tekevät esimerkiksi pelottelemalla. Lasta ja nuorta aikuistakin voidaan nöyryyttää luomalla hänelle pelkoja esimerkiksi sanomalla, ”jos et tee niin kuin sanotaan, niin sitten…” Tai lapselle kerrotaan, mitä kaikkea kauheuksia maailmassa on taas tapahtunut: nälänhätää, sairauksia, sotia, maanjäristyksiä, tulipaloja… Annetaan kuva, että maailma on kova paikka, joka voi murskata sen, joka ei pysty olemaan yhtä kova.
- LAPSEN ON SELVIYDYTTÄVÄ ITSENÄISESTI, HÄN EI SAA OLLA LAPSI.
Rohkeuden ohella nykyisen kasvatuksen tavoitteena on lapsen itsenäistäminen mahdollisimman nuorena. Se tarkoittaa nopeaa aikuistumista siinä mielessä, ettei lapsen tarvitsisi turvautua kehenkään. Hänen olisi oltava lapsiaikuinen, joka ottaa vastuun tekemisistään ja osin myös vanhemmistaan. Jotkut ihmiset tajuavat vasta terapioissaan, että he eivät ole koskaan saaneet olla avuttomia, eivät edes lapsena. Sellaista helpotusta ei ole heille suotu.
- LAPSEN PITÄISI OLLA UJOSTELEMATON.
Nykyajan uudeksi ongelmaksi on noussut se, että kaikista lapsista haluttaisiin kouluttaa ujostelemattomia ja ulospäin suuntautuneita esiintyjiä. Opetussuunnitelmien mukaan koulussa harjoitellaan vuorovaikutustaitoja ja kykyä toimia muiden kanssa ryhmissä. Tavoite on hyvä, jos samalla otetaan huomioon lasten yksilöllisyys. Ryhmissä toimiminen on toisille helppoa, mutta toiset tarvitsevat siihen enemmän aikaa, jotta tilanteista ei tulisi traumaattisia.
- LAPSEN SIELULLISUUTTA EI OTETA HUOMIOON.
Hyvää tarkoittavat vanhemmat voivat loukata lapsen omanarvontunnetta kiinnittämällä huomiota pääasiassa vain lapsen käyttäytymiseen ja siihen, mikä näkyy päällepäin. Ei ajatella, mistä lapsi on loukkaantunut, kun sanotaan toruvasti vain: ”Älä näytä tuollaista naamaa”, tai tokaistaan epätietoiselle lapselle: ”Älä töllistele suu auki, näytät ihan idiootilta.” Lapsen tunteiden ymmärtäminen jää silloin vähemmälle ja lapsi kokee, että hän itse ei tule nähdyksi. Monet lasten ja nuorten raivonpurkaukset selittyvät parhaiten tästä näkökulmasta.
- KRITIIKILLÄ KASVATTAMINEN.
Lasta väheksytään ja hänen kykyjään ei arvosteta. Hänet huomataan vain silloin, kun hänessä on jotain moitittavaa. Kuvitellaan yleensäkin, että ihmiselle pitää osoittaa virheet ikään kuin hän ei muuten huomaisi niitä. Itsekriittisyyttä opetetaan nuoresta pitäen, ja se voi johtaa lopulta siihen, että ihminen ei voi enää vapautua siitä omin voimin. Paljon moitteita saanut ihminen alkaa uskoa, että hän on tosiaankin puutteellinen ja viallinen.
Paljon puhuva pään pudistus tai väheksyvä tuhahdus on nöyryyttävämpää sen takia, että siihen on vaikeampi reagoida tulematta nolatuksi. Suuttuminen johtaisi vain siihen, että tulisi uudestaan tyrmätyksi. Ja aikuinen voisi vääristää todellisuutta väittämällä, että ”nyt sinä tulkitsit minua ihan väärin, ei olisi ollut mitään aihetta suuttua”.
- LAPSELTA VAADITAAN SOPEUTUVUUTTA JA KILTEYTTÄ.
Sillä tavalla lapsesta ei tietenkään voi tulla omat rajansa tietävää ja aitoa ihmistä. Sellaiseksi ei tulla käskien vaan jokaisen yksilön itsenäisistä pohdinnoista ja halusta kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Lapsen vihan tukahduttaminen voi vaikuttaa niin, että hän taantuu ja menettää kykynsä puolustautua. Koko hänen persoonansa muuttuu pelokkaaksi ja passiivisen alistuvaiseksi. Hän on mieliksi muille eikä uskalla ilmaista omia käsityksiään vaan jää haitallisen riippuvaiseksi muiden mielipiteistä.
Voi käydä myös niin, että alistava kasvatus opettaa nöyristelemään aina silloin, kun on heikoilla, mutta toimimaan julmasti ja nöyryyttävästi silloin, kun tuntee olevansa niskan päällä.
- LAPSI PIDETÄÄN VANHEMPIEN KONTROLLISSA.
Lapsen on vaikea löytää omaa arvoaan ja autonomiaansa, jos häntä seurataan ja valvotaan koko ajan. Kontrolli on äärimmillään niin tiukkaa, että lapsen viestejä seurataan, hänen puhelujaan kuunnellaan eikä hän saisi omistaa lukittavaa tilaa, laatikkoa tai kaappia, jonne vanhemmilla ei olisi pääsyä. Jotkut vanhemmat, vaikka eivät myöntäisi sitä, pitävät selvänä sitä, että lapsi kertoisi heille kaikki asiansa.
Jatkuva valvottuna ja silmälläpidon alaisena eläminen voi merkitä lapselle vuosikausien nöyryytystä, koska se riistää häneltä oikeuden yksityisyyteen. Lapsi kokee myös, että hänellä ei ole tunneyhteyttä vanhempiinsa silloin, kun hän on heidän tarkkailunsa kohteena. Lapsi joutuukin omaksumaan erityisen hyvät keinot suojella itseään ja intiimeintä sisintään. Se voi johtaa sulkeutuneisuuteen, jota ihminen ei kykene enää aikuisena avaamaan.
Samalla tavalla estetään itsenäisyyden harjoittelua, jos vanhemmat säätelevät autoritaarisesti hänen rahankäyttöään vielä silloinkin, kun lapsi itse osaisi hyvin päättää, mitä tekee taskurahoillaan.
- LAPSEN IKÄÄ EI AINA HUOMIOIDA.
Vanhempien hyvää tarkoittavat neuvot ”muista syödä hyvin” ja ”onko sinulla nyt riittävästi päälläsi” voivat ärsyttää, kun ne tuntuvat vähätteleviltä. ”En minä ole avuton vauva. Tiedän hyvin itsekin, mitä syön ja miten pukeudun kylmällä säällä tai sateella, ei tarvitsi aina neuvoa.”
- LAPSEN LAIMINLYÖNTI.
Piittaamattomuus ja henkinen heitteillejättö voivat johtua myös vanhempien psyykkisistä sairauksista tai alkoholismista tai he ovat itse niin nöyryytysten traumatisoimia, ettei heillä ole kykyä ja voimia huomioida lapsiaan.
Kulttuurin pitäisi muuttua sellaiseksi, että se ei katsoisi läpi sormien lapseen kohdistuvaa väkivaltaa, ei henkistä eikä ruumiillista. Oikeuden ratkaisut saattavat vaikuttaa tähän suuntaan.
Läimäys tai piiskan sivallus jättää ihoon todisteen käytetystä väkivallasta, mutta pahempi asia, sielullinen haava jää usein piiloon, koska sen myöntäminen tuntuu häpeälliseltä. Moni ihminen kärsiikin kokemansa pahoinpitelyt vaieten, haluaa sulkea ne pois mielestään.
Psykiatri Martti Paloheimo (1913 – 2002) toi aikoinaan kirjoissaan esille, kuinka lapsuudenperheessä tapahtuneet traumat heijastuvat myöhemmän elämän vaikeuksissa. Hän puhui kotivammaisuudesta. Oikeastaan hän esitti aivan uuden diagnoosin. Hän näki sairauden johtuvan lapsuuden nöyryytyksistä: huonosta kohtelusta ja toisaalta siitä, että lapsi ei saanut osakseen sitä huolenpitoa ja ymmärrystä, jota hän olisi tarvinnut.
Teksti Juhani Mattila