Teksti ja kuvat Anne Heinonen
Käytävästä kurkkii sisään nuoria iloisia kasvoja. Jokainen niistä huikkaa innokkaan moin liikuntasalin puolella oleville Viktor Bondestamille, Antti Koivulehdolle ja Sakari Koivulehdolle. Nuoret miehet moikkaavat yhtä iloisesti takaisin.
Koivulehdot ja Bondestam ohjaavat jalkapalloa alaikäisille turvapaikanhakijoille kerran viikossa Leppävaaran lukion liikuntasalissa. Idea vapaaehtoistoimintaan syntyi viime vuoden puolella. Suvun naiset ovat olleet ahkerasti mukana hyväntekeväisyydessä Eva Ahlströmin säätiön kautta, ja pojatkin tahtoivat mukaan. Mediassa pyörineet negatiiviset jutut turvapaikanhakijoista eivät herättäneet heissä vieraan pelkoa vaan halun auttaa.
– Halusimme, että turvapaikanhakijat saisivat erilaisen kuvan suomalaisista kuin mitä mediasta tai kaduilla ehkä saisi. Halusimme heidän näkevän, että kaikilla suomalaisilla ei ole mitään heitä vastaan. Toivomme heidän tuntevan olonsa täällä kotoisiksi ja tervetulleiksi, Antti Koivulehto toteaa.
PARI KUUKAUTTA kestänyt vapaaehtoistyö on antanut mahdollisuuden nähdä yksilöitä uutisten takana.
– Täällä näkee, että turvapaikanhakijat ovat ihan tavallisia ihmisiä. Ne haluavat vain saada turvapaikan eivätkä halua olla sodissa. Pojat ovat ihan samanlaisia kuin me olimme nuorempina, Viktor Bondestam toteaa.
– Heillä on vain paljon vaikeampaa, lisää Antti Koivulehto.
Bondestam kertoo yllättyneensä siitä, miten pitkä turvapaikanhakuprosessi on. Vaikka pojat ovat olleet Suomessa jo yli neljä kuukautta, menee vielä kauan ennen kuin he saavat tiedon siitä, saavatko he jäädä vai pitääkö heidän palata takaisin.
Odottaessa on paljon aikaa pelata jalkapalloa.
MIEHET TOIMIVAT alaikäisten poikien tuomareina ja pelikavereina. He myös pitävät järjestystä yllä, kun siihen on tarvetta. Tarvetta ei tosin juuri ole ollut.
– Kun 20 – 30 nuorta ottaa pelin tosissaan… ajattelin että riitoja voisi tulla, mutta ei ole tullut. He tulevat hyvin toimeen. Me olemme pelanneet itsekin, ja meidän peleissämme sanaharkkaa on tullut, Antti Koivulehto toteaa.
– Meille tulee aina sanaharkkaa kun pelataan, Viktor Bondestam tarkentaa.
Turvapaikanhakijoilta saatu palaute on ollut positiivista. Pelipäivää odotetaan, ja osa tahtoisi lisää pelikertoja viikkoon.
– Pojista näkee, että he ovat iloisia täällä. Eivät he halua ottaa sitä riskiä, etteivät pääsisikään tänne, Antti Koivulehto arvelee.
Vapaaehtoiset kertovat jalkapallovuorojen olevan hieno kokemus itselleenkin. Into tarttuu.
– Kun teemme yhdessä ja onnistumme, tulee tosi hyvä fiilis, Viktor Bondestam toteaa.
KUN YKSI PELAAJISTA saa salissa iskun päähänsä ja kaatuu, ojentuu pian vierestä käsi nostamaan häntä ylös. Jostain päin salia kuuluu suomeksi huuto: ”Anteeksi!”
Etukäteen vapaaehtoisia mietitytti jalkapalloharjoituksissa kommunikointi. Suurin osa pelaajista on kotoisin Afganistanista. Yhteistä kieltä ei ollut, oli vain hajanaisia sanoja englannista ja suomesta. Kun toiminnan alussa sovittiin, montako pelaajaa kentälle pääsee kerralla, asia selvitettiin enimmäkseen käsin. Muutos parempaan on jo näkyvissä. Aiemmin tervehdykset vaihdettiin englanniksi, nyt kysellään kuulumisia jo suomeksi. Paljon small talkia pidemmälle keskustelussa ei päästä. Silti tärkeimmät asiat on jo ehditty selvittää. Kuten se, kuka on katsellut Mestarien-liigaa ja mikä on kenenkin suosikkijoukkue.
Ei potkita sääreen
– Täällä pelataan paljon ystävällisemmin. Afganistanissa saattoi loukkaantua pelissä, eikä siellä ollut lääkäreitä vammoja hoitamaan. Ei myöskään ollut kunnon ruokaa. Täällä voi pelin jälkeen juoda maitoa, vertailee turvapaikkapäätöstä odottava afganistanilaispoika eroja pelikokemuksissaan.
Ennen ohjattujen treenien alkamista pojat pelasivat jalkapalloa keskenään. Ohjatussa toiminnassa on puolensa.
– Aiemmin joku saattoi potkaista sääreen tahallaan. Nyt sitä ei enää tapahdu. Opimme täällä kontrolloimaan itseämme.
Viikoittainen jalkapalloharrastus antaa mahdollisuuden myös harjoitella suomen kieltä.
– Puhun vähän suomea ja ymmärrän paljon. Mutta meitä on paljon Afganistanista, ja puhumme keskenämme paljon omaa kieltämme. Tarvitsemme lisää ihmisiä, kenen kanssa voi opetella suomea.
Treenit pitävät myös yllä terveyttä ja antavat nuorille muuta ajateltavaa.
– Leiri on keskellä metsää ja siellä vain nukutaan. Se masentaa meitä. Mutta täällä tuntuu tosi hyvältä kun pelaamme. Kun lähdemme täältä ulos, jokainen miettii taas omia asioitaan.