Nimeni on Ali. Olen Irakista kotoisin. Olen syntynyt Bagdadissa vuonna 1998. Elämäni alkoi hajota, kun isäni kuoli. Hän kuoli, koska hänen munuaisensa lakkasivat toimimasta. Tämä tapahtui vuonna 2001. Isäni kuoltua sukulaisemme jättivät meidät yksin. Jäljelle jäimme me, minä, joka olen perheen kuopus ja ainoa poika, sekä neljä vanhempaa siskoani ja äitini. Elämästä tuli vaikeaa.
Isän kuoltua meillä ei enää ollut kotia. Äitini ei käynyt töissä. Tämä oli todella pahaa aikaa. Äitini aloitti työskentelyn opettajana. Me yritimme selviytyä.
SITTEN ELÄMÄNI muuttui jälleen vaikeaksi vuonna 2003. Olin tuolloin kuusivuotias. Yhdysvaltojen joukot tulivat kotimaahani. He tuhosivat kaiken. Sotatilan takia äitini lopetti työnteon. Kärsimme sen kaksi vuotta. Tämän jälkeen menin ala-asteelle ja aloin opiskella muun muassa englantia. Pidin koulunkäynnistä todella paljon. Tein kaikkeni. Opiskelin ahkerasti ja pääsin läpi kursseista. Halusin nähdä perheeni olevan onnellinen ja ylpeä minusta.
VUONNA 2006 alkoi sisällissota, sunnien ja shiiojen kesken. Minä en välittänyt. Halusin vain käydä koulua ja opiskella. Se oli minun lapsuuden tavoitteeni.
Tuona sisällissodan kamalana aikana ihmiset alkoivat tappaa toisiaan. Osa ihmisistä piileskeli kodeissaan. Ihmiset tappoivat toisiaan kadulla. Vuonna 2009 minä näin 25 ihmisen kuolevan. Joko heidät ammuttiin aseella tai heidän päänsä leikattiin irti. Ihmisiä heitettiin alas katolta tai kerrostaloista.
Kun valmistauduin lähteäkseni kouluun, rukoilin joka päivä, että pääsen sinne ja takaisin, kuolematta. Tämä on älytöntä, koska olin 9- tai 10-vuotias! Tuollaiset ajatukset ovat lapselle valtavia. Mutta usko tai älä, niin minä rukoilin, ja koulumatkalla, kun näin tappamista, käänsin pääni pois, itkin ja juoksin karkuun.
VUONNA 2010 tilanne alkoi sotatilanne rauhoittua. Yritin saada koulun loppuun ja tehdä töitä auttaakseni äitiä ja siskojani. Tämä oli tavoitteeni. Mutta en saavuttanut tavoitettani. Joka päivä autopommeja räjähti jossain. Muistaakseni neljä aivan lähelläni. Jälleen näin ruumiita, liekkejä, savua, käsivarren siellä ja pään toisaalla. Minulla oli todella paha olo. En voinut auttaa ketään.
Nyt sisällissota alkoi näkyä minunkin elämässäni. Minä olen shiia mutta äitini oli sunni. Asuimme shiia-alueella, koska emme löytäneet muutakaan paikkaa, eikä ollut rahaa muuttaa muualle. Ihmiset alkoivat häiritä minua sanomalla: ”Katsokaa, tässä on Ali, sunninaisen poika”. He yrittivät haastaa riitaa kanssani, mutta en välittänyt, en ollenkaan halunnut tapella, elämäni oli jo täynnä muita murheita.
KESÄKUUSSA 2015 olin koulumatkalla kahden parhaan ystäväni kanssa. Nauroimme ja vitsailimme, tiedäthän teinijuttuja. Silloin äiti sattui soittamaan minulle. En kuullut hyvin, sillä katu oli täynnä autoja ja ihmisiä. Pysähdyin puhumaan puhelua. Ystäväni kävelivät eteenpäin, ehkä 15 – 20 metriä minusta. Kun lopetin puhelun, lähdin heidän peräänsä, kun autopommi räjähti juuri heidän kohdallaan.
Muistan vain, että menetin kuuloni, en nähnyt mitään, koska kaikkialla oli pölyä ja savua sekä tulta. Ihmiset juoksivat ja poliisiautoja ja ambulansseja oli ympäriinsä. Kun nousin ylös ja sain katseeni ystäviini, he olivat tulessa. Kyllä, he paloivat. Minun valkoinen paitani oli aivan liassa ja veressä. Jonkun korva oli paidallani. Itkin ja katsoin heitä, enkä voinut tehdä mitään. Tipahdin maahan ja menetin tajuntani.
Kahden päivän kuluttua heräsin sairaalassa. Äitini oli vierelläni ja rukoili. Kahteen viikkoon en käynyt koulua. Sitten menin takaisin ja sain suoritettua kurssit hyväksytysti.
ONGELMAT EIVÄT kuitenkaan loppuneet siihen. Äitini (muistattehan, hän on sunni) työskenteli shiiakoulun rehtorina. Olisikohan se ollut elokuu 2015, kun eräs mies tuli äitini luo ja syytti häntä lastensa ajatusten myrkyttämisestä. Mies alkoi tehdä ongelmia turhasta. Äitini ei voinut tehdä mitään. Siksi, että hän on nainen, ja toiseksi, hänellä ei ollut varaa menettää työtään. Silloinhan me olisimme olleet rahattomia.
Niinpä äitini yritti puhua tälle typerälle miehelle. Myöhemmin saimme tietää, että hän on johtaja eräässä ryhmittymässä. Tämä ryhmä on vaarallinen, ja usko tai älä, myös armeija pelkää heitä, koska heillä on valtaa. Käytännössä he ovat hallitus.
HE EIVÄT SAA satuttaa naisia, mutta he tiesivät, että äidilläni on 17-vuotias poika, joten he uhkailivat äitiäni, että tulevat satuttamaan minua. Kehotin äitiäni pysymään töissä, ja sanoin pärjääväni. Tietenkin olin peloissani, koska he voisivat tappaa minut milloin vain. Niinpä he yrittivät haastaa riitaa ja aiheuttaa ongelmia. Lopulta he kävivät käsiksi, löivät jalkoihini ja muuttivat elämäni helvetiksi. Yksi miehistä tuli jopa kotiimme ja uhkasi, ettei minulla ole enää paljon elinpäiviä.
Silloin äitini kehotti minua lähtemään:
”Jos jäät tänne, niin sinut tapetaan, mene turvaan”.
Onnistuin pääsemään pakoon, joten nyt tulen tähän selviytymismatkaan.
SYYSKUUSSA 2015 tulin Suomeen. Etsin rauhaa. Aloin opiskella suomenkieltä kansanopistossa. Tykkäsin asumisesta ja opiskelusta opistossa, mutta sisälläni asiat eivät olleet ok.
Olin huolissani perheestäni ja lisäksi minulla oli öisin pahoja painajaisia. Näen painajaisia ystävieni kuolemasta silmieni edessä ja vaikeasta elämästäni.
Sain Suomessa kuitenkin ystäviä ja pidin heistä todella, he ovat tosi hyviä ystäviä!
Aloin nauttia elämästäni ensimmäistä kertaa.
OPISKELIN. Koulu loppui. Odotin yhä vastausta oleskelulupahakemukseeni Maahanmuuttovirastosta. Täytin 18 vuotta. Minut siirrettiin toiseen kaupunkiin, aikuisten vastaanottokeskukseen. Oltuani siellä muutaman viikon, poliisit saapuivat hakemaan minua kuulemaan tiedoksiantoa päätöksestäni.
Olin yhtä aikaa onnellinen mutta samalla peloissani siitä, entäpä jos saan kielteisen päätöksen ja he lähettävät minut Irakiin kuolemaan. Ryhmittymä odottaa minua ehkä jo lentokentällä, kun nimeni ilmaantuu taas sinne, he tappavat minut. En halua kuolla, en ole vielä valmistunut, enkä edes naimisissa.
Menin poliisilaitokselle. Sain kuulla kielteisen päätöksen. Olin todella maassa ja masentunut. Lähdettyäni poliisilaitoskelta ajattelin tapoja, joilla tulisin kuolemaan Irakissa. Olen yrittänyt selviytyä.
EN HALUA KUOLLA vielä tässä iässä. Tulin tänne 17-vuotiaana, nyt olen 18-vuotias. Kuukausi siitä, kun tulin täysi-ikäiseksi, sain kielteisen päätöksen.
Kokemukseni Suomesta on mielenkiintoinen. Ehkä ensi kertaa elämässäni hymyilen joka päivä. Olen tutustunut tyttöön, josta todella pidän. Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun olen rakastunut. Mutta en tiedä, jäänkö tänne, vai lähetetäänkö minut takaisin kuolemaan.
Elämä on älytöntä. Haluan jäädä asumaan tänne, mutta se ei ole minun päätettävissäni. Se on Migrin päätös. Tämä on tarinani tähän asti. Haluaisin elää rauhassa. Olen kiinnostunut autoista ja haluaisin opiskella mahdollisimman paljon.
Ali (nimi tekaistu) on kirjoittanut tekstinsä englanniksi, josta se on käännetty suomeksi.