Päivystin #sekasin-chatissa kahtena iltana, molempina klo 19 – 21. Keskustelin kymmenkunnan nuoren kanssa, hyvin erilaisista asioista eripituisia aikoja. Jotakuta neuvoin vartin, toisen kanssa meni kolmekin kertaa se aika. Olin siinä mielessä onnekas, että mitään haudanvakavia aiheita ei kuitenkaan osunut omalle kohdalle, olinhan ensimmäisiä kertoja päivystäjänä.
Kokemus oli positiivinen. Nuorilla on halua ja rohkeutta kiinnittää huomiota ja hakea apua ongelmiinsa, ja jos auttamieni nuorten kirjoituksista voi jotain päätellä, myös enemmän voimia näiden asioiden käsittelemiseen kuin ehkä itse tietävätkään. Kaikenlaiset mielenterveysasiat ovat raskaita käsitellä, eikä niistä yksin selviä. Tähän väliin tahdon todeta asian, jonka pitäisi olla ilmiselvä muttei valitettavasti ole: etteivät ne ole mikään häpeä. Ahdistus, masennus, syömishäiriöt ja vastaavat eivät ikinä ole oma vika. Ne ovat muutoksia aivokemiassa, ja niitä voidaan hoitaa, tai huono ympäristö, josta voi ja pitää päästä pois.
Kampanjan suosio yllätti kaikki, ja vaikka hyvä puoli on, että nuoret tosiaan hakevat apua, kääntöpuolella näkyy ongelmien yleisyys. Vaikka kampanjan aikana neuvottiin yli 1000 nuorta, moni ei päässyt jonoa pitemmälle. Jotkut odottivat yli kuusi tuntia jonossa. Kuten mediassa on puhuttu, kampanjalle tarvitaan ehdottomasti jatkoa.
Mutta miksi me yllätymme apua tarvitsevien nuorten määrästä? Ehkä siksi, että harva osaa ja muistaa kuunnella nuoria. Nämä asiat ovat hankalia aikuisille – emme voi odottaa nuorten olevan niistä avoimia yhteiskunnassa, jossa jo sanaan ”mielenterveys” liittyy niin vahva stigma ja ennakkoluulo ja jossa ”angstilla” kuitataan aidot ongelmat. Tarvitaan turvallinen, kiireetön, anonyymi ympäristö, jossa nuori ei ole ”tapaus” vaan autettava ihminen. Jos nuori sanoo, että on paha olla, se pitää ottaa todesta. Sitä ei saa pyyhkäistä syrjään ”angstina” eikä varsinkaan lauseella ”Se kuuluu nuoruuteen.” Kuului tai ei, nuorta ei saa jättää yksin. Aikuiset eivät välttämättä ole unohtaneet millaista on olla nuori, vaan näistä asioista ei yksinkertaisesti puhuttu ennen.
Vaikka on jo korkea aika havahtua nuorten (ja kaikkien muidenkin) mielenterveyden hoitamiseen, ja tunnustaa sitä tarvitsevien määrä, on ainakin kaksi syytä myös iloon: apua halutaan antaa, ja sitä halutaan hakea. Toisen päivystysvuoroni viimeinen nuori kirjoitti lopuksi kaksi suorastaan sydäntäsärkevän hellyttävää lausetta: ”Oot kiva tyyppi” ja ”Arvostan tätä työtä mitä teet”. Eikä tuon parempaa motivaatiota tähän työhön löydy mistään.
Henri Hyttinen
vapaaehtoinen