Lukiessani viime päivinä Helsingin Sanomissa (15.1. ja 16.1.) julkaistuja laadukkaita juttuja koskien perhehoidon tukea, jäin miettimään omia viimeaikaisia ajatuksiani perhehoidon tuen kehittämisestä.
Se oli jännittävä hetki! Olin koonnut yhteen pienen viisivuotiaan tytön läheisiä. Keskustelimme siitä, miltä tuntui siinä tilanteessa, kun tämä pieni tyttö oli saamassa uuden kodin ja uudet
vanhemmat. Mitä ajattelitte kun tapasitte ensimmäisen kerran? Pelottiko? Sijaisäiti kertoo kuinka hän pelkäsi heihin kohdistuvaa arviointia ja sitä, että heidän mahdollisesti ajateltaisiin ”ryöstävän” jonkun toisen ihmisen lapsen. Lapsen mummo, jolla oli tärkeä rooli lapsen läheisenä sijoitustilanteessa, kertoi muistavansa ikuisesti sen hetken kun uudet sijaisvanhemmat tulivat huoneeseen ja tervehtivät iloisesti. Kuinka hänestä heti tuntui, että kemiat kohtasivat! Hänellä oli ollut suuri huoli pienestä tytöstä ja nyt hän saattoi kertoa tytölle, että hän voi turvallisella mielellä alkaa tutustumaan uuteen kotiinsa. Pienen tytön äiti ei kyennyt osallistumaan lapsensa tukemiseen sijoitusvaiheessa, mutta hänelle oli tärkeää tietää että mummo oli paikalla.
Keskustelun kuluessa perheen ja lapsen sosiaalityöntekijä auttoi pientä tyttöä piirtämään ja kirjoittamaan ja olemaan siten osallisena keskustelussamme. Pieni tyttö ei juurikaan puhunut. Hän kuitenkin selkeästi oli koko ajan tilanteen tasalla ja esimerkiksi kipaisi sijaisisän syliin juuri siinä kohdassa kun puhuttiin siitä, miten hän sijaisisänsä kanssa yhdessä järjesti viisivuotissyntymäpäiviä, kun sijaisäiti yllättäen joutui sairaalaan. Näin hän osoitti meille kiintymystään ja hyvää oloaan! Välillä hän taas halusi muistella mummon kanssa viime vierailuaan mummon luona. Keskusteluhetkemme päättyessä pieni tyttö toi minulle listan nimistä; tässä on teille lista minun uusista kavereistani, niin tiedätte keitä he ovat! Voiko pieni lapsi selkeämmin osoittaa olevansa osallisena omassa elämässään ja tuntevansa, että minä olen tärkeä näille ihmisille!
Olen tutkinut pienimuotoisesti perhehoidon alkuvaiheen suhteiden rakentumista ja sen yhteydessä järjestänyt edellä mainitun kaltaisia keskusteluja sijaisvanhempien ja lasten vanhempien tai läheisten kesken. Heiltä olen kuullut ajatuksia siitä, että täytyy oppia tuntemaan, että ei voi olla suhteessa, jos ei opi tuntemaan! Täytyy siis istua yhdessä ja jutella, osoittaa tunteita, kaikenlaisia; niitä pelkoja ja epäluulojakin! Joskus täytyy riidelläkin oppiakseen tuntemaan. Kemia on tärkeää – ja keskinäinen luottamus ja kunnioitus! Ja se, että lapsi on tärkein!
Perhehoidon tukemisessa kaikenlaiset tuen muodot ovat tärkeitä. Lapsen hyvä olo lepää kuitenkin läheisten ihmissuhteiden varassa. Jos minulla olisi mahdollisuus valita, niin keskittäisin kaikki voimavarat perhehoidon suhteiden tukemiseen! Kuinka paljon energiaa se vapauttaakaan kaikilta osapuolilta. Perhehoidossa on erityisen tärkeää, että lapsen syntymäsuvun ja sijaisperheen ihmissuhteet ovat kunnossa ja lasta samaan suuntaan tukevia. Kaiken perhehoidon tuen tulee tähdätä tähän tavoitteeseen.
Pelastakaa Lapset on ottanut perhehoidon tuen vahvistamiseen liittyvässä kehittämistyössään painopisteeksi perhehoidon suhteiden vahvistamisen ns. PERHOS-työskentelyn muodossa. Minulla on ollut ilo olla toteuttamassa ja kehittämässä perhehoitoa myös Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmaan liittyvässä työryhmässä. Olen iloinen siitä, että fokus tässäkin työskentelyssä on lapsilähtöisyydessä ja lapsen ihmissuhteiden vahvistamisessa!
Paula Marjomaa
kehittämispäällikkö
Pelastakaa Lapset ry