Koronakevät. Sana kuvaa hyvin tapaa, jolla käsittelemme tällä hetkellä lähes kaikkea. Karanteenimaiset olosuhteet ovat tulleet suurelle osalle tutuiksi. Perheissä lapset tuijottavat kyllästymiseen asti televisio-ohjelmia tai saavat raivokohtauksia, kun oppiminen ei etene. Vanhemmat sinnittelevät pelkojensa kanssa samalla kun yrittävät keksiä vielä yhden vartissa syntyvän ruokalajin. Isovanhempia ja ystäviä ei voi tavata ja ympärivuorokautinen yhdessäolo kiristää niin vanhempien kuin lastenkin pinnaa. Kevään lämmetessä moni kerrostaloasukki on pyrkinyt helpottamaan oloaan siirtymällä vapaa-ajan asunnolle, kuitenkin pelko viruksen leviämisestä on aiheuttanut vihamielisiä reaktioita mökeille tulijoita kohtaan.
Aikaa leimaa epävarmuus tulevasta, risteilevät tunteet ja takaraivossa jomottava epämääräinen stressi, oikean tiedon löytämisen tuska, ehkä myös helpotuksen tunne, kun kiireisestä arjesta on saanut hengähdystauon ja perheelle löytyykin enemmän aikaa.
”Meidät kaikki on yhtäkkiä heitetty tilanteeseen, johon emme osanneet varautua.”
Vaikka tilanne on uusi, huomaan, että siinä on paljon tuttua. Samanlaisiin tunneskaaloihin olen törmännyt aiemminkin, vastaanottokeskuksissa. Turvapaikanhakijaperheiden arjesta löytyy paljon sellaista, johon on nyt helpompi samaistua.
”Vastaanottokeskuksissa asuvien lapsiperheiden haasteena on erityisesti pienten lasten tylsistyminen ja oireilu.”
Kun lapsilla ei ole pääsyä päivähoitoon, eikä turvaverkkoa, ovat vanhemmat hyvin yksinäisen kasvatustehtävän ääressä. Ympäristökin on vieras. Ulkona metsä saattaa pelottaa, ja muiden ihmisten vihamieliset katseet lannistavat. Vastaanottokeskuksissa perheet asuvat usein ahtaasti, eikä tilaa löydy vanhempien omalle ajalle tai läksyjen teolle. Kitka kasvaa perheiden sisällä. Samalla kun turvapaikanhakuvaihetta leimaa pelko siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, on monilla lisäksi huoli kotimaahan jääneistä sukulaisista ja tuttavista.
”Turvapaikanhakijana ei yleensä enää ole välitöntä vaaraa.”
Epävarmuus voi olla aika ajoin kestämätöntä. Silti joillekin turvapaikanhakuvaihe on tuonut tarvittavan hengähdystauon. Kouluikäiset lapset ovat päässeet kouluun. Ne onnekkaat perheet, joiden keskuksissa on ollut vapaa-ajan aktiviteetteja myös pienille lapsille, ovat saaneet jälleen kuulla lasten iloa ja nähdä taitojen kehittyvän. Omasta ja lasten terveydestä on pystynyt ehkä huolehtimaan paremmin kuin ennen. Hetken ajan elämä on ollut turvatumpaa ja lasten kanssa on ehtinyt viettämään aikaa.
Koronakevät on tuonut kuitenkin nyt oman mausteensa myös turvapaikkaa hakevien lasten ja perheiden arkeen. Lapset ovat jääneet pois koulusta, eikä etäopiskelu ilman sopivia laitteita tai kielitaitoa ole ollut kovin antoisaa. Ulos lähtemisen kynnys on kasvanut entisestään.
”Oikeaa ja ajantasaista tietoa viruksesta omalla kielellä ei ole välttämättä saatavilla tai sen löytäminen on vaikeaa.”
Pelko viruksen leviämisestä on aito, kun asutaan ahtaasti monen sadan hengen keskuksissa, joissa jaetaan keittiöt ja peseytymistilat useiden perheiden kanssa.
”Tuen tarve on entistä suurempi, mutta sitä on entistä vähemmän tarjolla.”
Pakolaistaustaiset lapset ja perheet eivät ole kadonneet, vaikka heitä ei näkyisi medioissa. Tähän pitää voida pysähtyä samalla kun mietitään, miten tuetaan poikkeusoloissa lapsia, jotka jäävät muutenkin näkymättömiin. Tämä ryhmä on yksi näkymättömimmistä avun tarvitsijoista niin Suomessa kuin maailmalla. Pidetään heidät mielessä. Näilläkin lapsilla on pitkä aikuisuus edessä, ja meillä Suomessa on kaikki mahdollisuudet saatella heidät tukevasti sen alkuun.
Eveliina Viitanen
erityisasiantuntija – pakolaisuus ja lapset liikkeellä
Pelastakaa Lapset