Olen juuri päättänyt matkani lasten kokemusten maailmaan. Väitöstutkimukseni (Lehto-Lundén 2020) on valmis ja se kertoo tärkeää tietoa siitä, miten tukiperheessä käyvät lapset tukiperhetoiminnan kokevat. Lasten puolesta eivät ole puhuneet aikuiset heidän ympärillään, vaan tutkimukseni ainoana äänenä ovat olleet lapset itse. Tutkimukseni auttaa ymmärtämään tukiperhetoiminnan sisältöjä lasten näkökulmasta.
Vietin tukiperheessä käyvien lasten ja nuorten kanssa paljon aikaa ja myös lapset itse olivat aktiivisia osapuolia tutkimukseni aineiston keruussa. Keräsin tietoa lasten kokemuksista tukiperhetoiminnasta monimuotoisesti: yli puolitoista vuotta kestävässä aineistonkeruuprosessissa oli mukana yhteensä 11 lasta. Lapset saivat haastatteluiden lisäksi halutessaan dokumentoida valokuvaten ja videoiden sekä matkaansa tukiperheeseen että viikonloppuarkeaan tukiperheessä. Se, millaisina lasten kokemukset näyttäytyivät, antaa moniulotteisen kuvan tukiperhetoiminnasta.
Tukiperhetoiminta näyttäytyi lasten kokemuksissa kokonaisuutena, jotka kiteytin neljään elementtiin: 1) kulkeminen kahden kodin välillä, 2) suhteet, 3) toimintaympäristö ja 4) toiminnallisuus. Kaikkien näiden neljän elementin merkitys lasten kokemuksissa vahvistuu, mitä pidemmän aikaa lapset ovat tukiperheessä käyneet.
Tukiperheeseen lähteminen ja matka, aloittavat lapsen kokemuksissa tukiperheviikonlopun. Tukiperhetoiminta onkin toimintaa, joka konkreettisesti liikuttaa lasta kahden kodin välillä. Tukiperheet voivat asua kaukanakin lapsen omasta kodista ja hyvin erilaisessa ympäristössä kuin lapsi itse. Tukiperheeseen siirtymiseen lapset liittivät tiiviisti omien tavaroiden pakkaamisen, odotuksen sekä matkustamisen.
Toisena elementtinä lapset kertoivat kokemuksistaan suhteista, joita tukiperheeseen liittyi. Suhteet eivät olleet vain ihmissuhteita tukiperheen aikuisiin tai siellä oleviin lapsiin, vaan myös tukiperheissä olevat lemmikit olivat lapsille erittäin tärkeitä. Tukiperhetoiminnan aloittaminen on lapsille jännittävää ja uuteen perheeseen tottumiseen tulee antaa aikaa.
Kolmas elementti tukiperhetoiminnassa lapsen kokemuksissa on toimintaympäristö, joka tarkoittaa, että tukiperhetoiminta tuo lapsen elämään uusien ihmisten lisäksi uuden paikan ja siellä olevat kodin tavarat ja lelut, joihin lapsen toivotaan kiinnittyvän ja asettuvan. Ympäristön vaihtaminen ja uusi paikka ovatkin olennainen osa tukiperhetoimintaa. Tärkeintä ei ole se, missä tukiperhe asuu, vaan se, miten lapsi kiinnittyy tukiperheen kotiin ja sen ympäristöön. Paikkatunteen syntyminen vie aikaa, ja sitä kasvattavat rutiininomaiset tekemiset ja toiminnot, arkipäivän kokemukset sekä merkittävimmät elämän tapahtumat.
Tukiperhetoiminta näyttäytyy lapsille ennen kaikkea erilaisina tekemisinä ja tapahtumina tukiperheessä yhdessä tukiperheeseen kuuluvien perheenjäsenten kanssa. Neljäntenä elementtinä tukiperhetoiminnasta lapset puhuivat toiminnan kautta. Tukiperheviikonloppuina leikittiin, katsottiin telkkaria ja retkeiltiin koko perheen voimin. On nähtävissä, että lapset arvostavat erityisesti yhdessä vietettyä aikaa ja sitä he myös tukiperheeltä odottivat.
On muistettava, että tukiperhetoiminta on lapsiperheille tarkoitettua palvelua, jota käytetään laajasti ja siihen liittyy yleensä hyvin positiivinen vire. Lasten kokemukset kuitenkin osoittivat, että tukiperhetoimintaan liittyy myös negatiivisia ja ei niin miellyttäviä asioita tukiperhetoiminnasta: lähtö viikonlopuksi tukiperheeseen voi katkaista lapsen omat suunnitelmat, lisäksi lasta saattaa kuormittaa epätietoisuus tilanteessa, jossa hän ei tiedä, milloin on menossa tukiperheeseen. Toisin sanoen tukiperhetoiminta näyttäytyy lapsen näkökulmasta yhä hyvin aikuisvetoisena.
Tutkimukseni kuitenkin vahvistaa, että tukiperhetoiminta voi tarjota lapsen elämään kannattelevia toimintamalleja ja luoda lapsille positiivisia muistikuvia ja tunne-elämyksiä, jotka parhaassa tapauksessa tukevat lasta aikuiselämään asti.
Tutkimukseni tärkeä anti on se, että aikuisten on aktiivisesti luotettava lasten tietoon ja siihen, että lapset kykenevät täysin relevantisti, omalla tavallaan ilmaisemaan kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Meidän on aikuisina aktiivisesti tarjottava siihen mahdollisuus ja tila. Meidän on myös osoitettava lapsille, että heidän tiedollaan on merkitystä. Kuuleminen ei saa jäädä vain näennäiseksi.
Toivonkin, että yhdessä lasten kanssa ihmetellen, keskustellen ja pohtien lasten ääni päätöksenteon eri tasoilla kuuluu jatkossa yhä vahvemmin, tietona, joka voisi olla jopa tasavertainen aikuisen tiedon kanssa. Jokaisen lapsen kokemus elämästä on tärkeä. Lähdetään siis liikkeelle siitä, että aidosti kiinnostutaan, kysytään ja kuunnellaan lapsia.
Tiina Lehto-Lundén
VTT, lehtori Metropolia Ammattikorkeakoulu
Kirjoittaja on työskennellyt Pelastakaa Lasten Etelä-Suomen aluetoimistossa tukiperhetoiminnan sosiaalityöntekijänä vuosina 2012-2018. Tällä hetkellä Lehto-Lundén työskentelee sosiaalialan lehtorina Metropolia Ammattikorkeakoulussa.
Lehto-Lundén, Tiina (2020) Lapsi tukiperheessä. Eksistentiaalis-fenomenologinen tutkimus lasten kokemuksista.
Heikki Waris -instituutin tutkimuksia 3/2020. Helsinki: Pääkaupunkiseudun osaamiskeskus Socca.
Kuvat: Elina Kesäniemi 2020, Tiina Lehto-Lundénin väitöskirjaan perustuen.