Tämä on Jemenissä asuvan ja siellä poikaansa kasvattavan Sukaina-nimisen äidin kirjoittaman kolmiosaisen blogisarjan kolmas osa. Sukaina työskentelee Pelastakaa Lapsille Jemenissä. Maa on ollut sodassa vuodesta 2015.
Sota on muuttanut kaiken niin minulle, minun perheelleni kuin perheille ympäri Jemenin. Niin moni on lähtenyt.
Aviomiehelläni oli hyvä työ, mutta hän menetti sen talouden romahtaessa. Hänellä on tutkinto. Hän puhuu hyvin englantia, mutta juuri nyt hän lähtee joka päivä etsimään hanttihommia. Siitä on yli kaksi vuotta, kun virkamiehille, julkisten koulujen opettajille ja lääkäreille on viimeksi maksettu palkkaa.
Veljeni on hammaslääkäri, mutta nyt hän opettaa biologiaa lukiossa. Olemme iloisia siitä, että hän löysi työn yksityisestä koulusta, joka maksaa palkkaa opettajille. Serkullani oli mahtava työ erään yrityksen taloushallinnossa, mutta yrityksen oli pakko lopettaa, kun sota alkoi. Nyt siitä on neljä vuotta ja hän yrittää epätoivoisesti etsiä mitä tahansa työtä huolehtiakseen vaimostaan ja kahdesta tyttärestään. Olen huolissani hänestä – hänen kasvonsa ovat muuttuneet kalpeiksi ja hän on todella uupunut huolehtiessaan päivittäin tyttöjensä elättämisestä.
”Monet perheet käyttävät muovipusseja tai liinoja lasten alusvaatteissa vastasyntyneille vauvoilleen, koska heillä ei ole varaa vaippoihin.”
Ihmiset kuten minä, jotka ovat tarpeeksi onnekkaita pitääkseen edelleen työnsä, elättävät myös koko lähisukuaan. Minä elätän vanhempani, veljeni perheen, isoäitini sekä serkkuni perheen. Vaikka tarjoamani tuki on todella vaatimatonta ja hädin tuskin tarpeeksi, on se tyhjää parempi. Kaupoissa kaikki on niin kallista. Minulla oli tapana ostaa vaippoja ajattelematta asiaa. Nyt ei. Ne ovat luksustuote. Monet perheet käyttävät muovipusseja tai liinoja lasten alusvaatteissa vastasyntyneille vauvoilleen, koska heillä ei ole varaa vaippoihin.
Liikenne, sairaala, koulut, päiväkodit – kaikki luhistuvat.
”Kaikki hylkäävät Jemenin. Minä en voi. Olen koko perheeni elättäjä. En voi hylätä heitä. En voi hylätä maatani.”
Viimeisen kuuden kuukauden aikana olen vienyt poikani seitsemään eri päiväkotiin. Usein se on täpötäysi. Hän tulee kotiin likaisena, koska päiväkodissa on vain yksi hoitaja kymmentä lasta kohti. Etsin uutta päiväkotia, mutta haluan sen olevan lähellä työpaikkaani, koska ilmaiskujen alkaessa minun pitäisi pystyä juoksemaan sinne hakemaan hänet turvalliseen paikkaan.
Muutama kuukausi sitten meillä oli mahdollisuus jättää Jemen. Aviomieheni matkusti Malesiaan ja löysi hyvän työn. Suunnittelin hänen seuraamistaan. Lopulta pyysin häntä tulemaan takaisin. Olen varma, että pohdit ”miksi?”.
Kaikki hylkäävät Jemenin. Minä en voi. Olen koko perheeni elättäjä. En voi hylätä heitä. En voi hylätä maatani. Ajattelin sen olevan henkisesti uuvuttavaa minulle, enkä tulisi löytämään iloa muualla elämisestä tietäen, että maani, perheeni ja ystäväni taistelevat selviytyäkseen.
Sen vuoksi olen vielä täällä.
Eniten satuttaa se tunne, että muu maailma on laiminlyönyt meitä. Olen kiitollinen Pelastakaa Lapsille ja heidän kannattajilleen siitä, että he eivät ole unohtaneet meitä. Työmme näkeminen Jemenissä on suuri helpotus minulle.
–
Suomessa Pelastakaa Lapset on käynnistänyt vetoomuksen, jolla nostetaan sodan jaloissa kärsivien lasten ääni kuuluviin. Allekirjoita vetoomus ja vaadi kanssamme Suomea ryhtymään välittömiin ja tuntuviin toimiin lasten suojelemiseksi konflikteissa: pelastakaalapset.fi/loppusodallelapsiavastaan
Äidin tarinan 1. osa – Pysyn rauhallisena poikani vuoksi »
Äidin tarinan 2. osa – Synnytys pommien putoillessa »