ALLEKIRJOITA VETOOMUS LASTENSUOJELUN PUOLESTA >>
Viimeisen vuoden aikana, ja ehkä pidempäänkin, on lastensuojelusta kirjoitettu paljon, ja se on noussut moniin otsikoihin traagisten uutisten myötä. Toisaalta Ylen kanavilla pyörivä sarja lastensuojelusta herättää tunteita ja tekee osaltaan näkyväksi lastensuojelun arkea, vaikka se draamana ei tietenkään ole yksi yhteen todellisuuden kanssa. Paljon tuttua siinä kuitenkin on. Ajattelin siksi itsekin kirjoittaa lastensuojelusta sellaisena kuin sen olen kokenut, kun olen vuosikaudet tehnyt työuraani lastensuojelun kentässä.
Päädyin kaivamaan esiin vanhan kirjoitukseni lähes kymmenen vuoden takaa ja totesin, että siinä on se, mitä tänäkin päivänä haluaisin lastensuojelusta kertoa. Ei draamaa eikä lehtiotsikoita, vaan ihan tavallista lastensuojelua.
Aloitetaan tunnustuksesta: olen Riitta, lastensuojelun sosiaalityöntekijä. Ryhdyin lastensuojelijaksi jo nuorena sosiaalityöntekijänä. Lastensuojelu tempaisi minut nopeasti pauloihinsa, vaikka nyt jälkikäteen ajatellen olin varmasti monissa kohdin täysin tietämätön lapsiperheen arjesta ja lasten kasvattamisesta. Asiakkaiden silmissä nuori ja ymmärtämätön untuvikko. Olin kuitenkin innostunut oppimaan ja vuosien myötä käytäntö opettikin paljon. Tietenkin myös opiskelin lisää lastensuojelua ja siihen läheisesti kiinnittyviä teorioita ja käytäntöjä.
Nyt takana on lähes 30 vuotta erilaisia lastensuojelun tehtäviä; pisimpinä rupeamat lastensuojelun avohuollon sosiaalityöntekijänä, johtavana sosiaalityöntekijänä ja lastensuojelun johtajan. Myös vastuullani olleet kehittämistyön tehtävät, sivutoimeni työnohjaajana sekä tutkimustyö ovat avanneet näkökulmia lastensuojeluun. Olen ammattilaisena täysin lastensuojelun kyllästämä.
Ammattini on tehnyt minusta enemmän ihmisen kuin muuten olisin
Sosiaalityöntekijän ammatti ei ole arvostuskyselyiden kärkeä, eikä myöskään palkkatilastoiden ykkösiä. Varsinkaan nuorempana en kovin helposti kertonut ammattiani vieraissa seurueissa, koska se aina herätti keskusteluja siitä, millaisia kokemuksia ja tarinoita epäonnistuneista asiakasprosesseista kenelläkin oli ollut. Ei siis ole uutta, että lastensuojelu herättää tunteita, kuten viime aikoina mediassakin on nähty.
Lastensuojelu herättää tunteita, ja se on tehnyt niin aina myös minun mielessäni. Olen kokenut tekeväni haastavaa työtä, jossa olen saanut tutustua itseeni ja tunteisiini sellaisella syvyydellä, jota en varmasti monessa muussa työssä olisi päässyt tekemään. Työ on ollut myös merkityksellistä. Olen oppinut tuntemaan valtavan määrän mielenkiintoisia ihmisiä ja saanut elämän eri puolista sellaista ymmärrystä, jota minulla ei ilman tätä työuraa olisi. Ammatti on antanut paljon: kasvattanut minua suvaitsevammaksi, radikaalimmaksi ja vahvistanut arvomaailmaani. Tehnyt minusta enemmän ihmisen kuin muuten olisin.
Tarinoiden monet kasvot
Lastensuojelun sosiaalityöstä kerrotaan niitä tarinoita, joissa työntekijät ovat totaalisesti epäonnistuneet, tehneet vääriä ja kohtalokkaitakin arviointeja. Kohdelleet ihmisiä, myös lapsia, huonosti, ala-arvoisesti ja kyynisesti. Tarinoiden toinen genre ovat hirviövanhemmat, jotka uhkailemalla, kiristämällä ja valehtelemalla onnistuvat salaamaan totuuden lasten kaltoinkohtelusta, hyväksikäytöstä ja piinaamisesta aiheuttaen lapsilleen lopun elämää kestäviä traumoja ja psyykkisen sairastumisen.
Nämäkin tarinat ovat tosia, on olemassa huonoa lastensuojelua ja on olemassa huonoja vanhempia. Näiden ääripäiden väliin mahtuu sitten valtaosa tarinoista, joissa tapahtuu pieniä onnistumisia ja pieniä epäonnistumisia, askel eteen ja kaksi taakse, joskus toisinpäin.
Lastensuojelussa tehdään töitä sellaisten asioiden kanssa, jotka osin selittyvät rakenteellisilla elinolosuhteisiin liittyvillä tekijöillä ja osin sukupolvesta toiseen siirtyneillä toimintamalleilla; kasautuneella huono-osaisuudella ja hapertuneilla läheisverkostoilla, yksinäisyydellä, yhteiskunnan yksilöön kohdistuvilla kovenevilla vaatimuksilla ja vähäisillä resursseilla. Kun ongelmat ovat päässeet kasautumaan ja lapsen kannalta ongelmallinen elämäntapa ja toimintamallit ovat syvään juurtuneita, ei muutoksia saada aikaan taikasauvan heilautuksella. Tarvitaan pitkäjänteistä yhteistyötä perheiden kanssa.
”Tarvitaan huolellista lasten ja vanhempienkin kuuntelua, yhteisten suunnitelmien tekemistä ja toteuttamista, jotta lasten olosuhteet kohentuvat ja elämä helpottuu. ”
Huostaanotto on kipein asia ja vihoviimeisin keino
Lastensuojelun perimmäinen tarkoitus on auttaa lapsia yhdessä lasten vanhempien kanssa. Vain akuutti vaaratilanne tai pitkään muuttumattomana jatkuva lasta vaurioittava elämäntilanne voi johtaa siihen, että lapsi erotetaan vanhemmistaan ja sijoitetaan kodin ulkopuolelle.
Kun työskentelyprosessissa päädytään huostaanottoon, on se aina vaikea ratkaisu, myös työntekijälle, vaikka lapsen etu silloin onkin ehdottomasti päästä muiden aikuisten hoivattavaksi. Olen tehnyt sellaista työtä, jossa päätökset ovat kipeitä läheisille. Ne ovat niin kipeitä, että sanat ja keinot niiden käsittelyyn katoavat. Keinojen loppuessa, on joskus turvauduttu aggressioon. Minua on potkaistu leukaan, heitetty tavaroilla, uhattu tappaa ja kurjinta kaikesta, omaa lastani on uhattu vahingoittaa. Minua on haukuttu huoraksi, idiootiksi ja läskiksi. Minun edessäni on lyöty kiinni ovia. Välillä sijaiskärsijäksi ovat joutuneet tavarat, ja silloin on rikkoutunut tuoleja, lasiovia ja seiniä.
Kaikki tämä on kertonut siitä ahdistuksesta, pelosta ja avuttomasta raivosta, jota lastensuojelu aiheuttaa silloin, kun äärimmäisillä päätöksillä joudutaan puuttumaan vanhemmuuteen, asioista luonnollisimpaan, joka ei aina sujukaan luonnostaan tai oikein. Olen joutunut ottamaan itkevän, äitiinsä marakattina takertuvan lapsen vanhempansa sylistä. Olen juossut vauva sylissäni taksiin äidin juostessa sukkasillaan ja avuttomana huutaen perässäni. Kuka hyvänsä varmasti uskoo, ettei näistä tilanteista pääse läpi ilman, että ne koskettavat meitä ammattilaisiakin syvälle tunteisiin ja sieluun.
”Mutta suurin osa työskentelystä on ollut mielekästä vuorovaikutusta
erilaisten perheiden ja erilaisten yhteistyöverkostojen kanssa.”
Luottamuksellinen suhde on työssäni avainasemassa
Työssäni on koko ajan mentävä lapsen etu edellä. Työssäni ensisijaista on saavuttaa sekä lasten että aikuisten luottamus. Itse käytän käsitettä lähtökohtainen luottamus. Se tarkoittaa minulle sitä, että jokaisella ihmisellä on oikeus lähtökohtaisesti tulla kohdelluksi arvostavasti ja kunnioittaen. Ilman sitä emme voi ryhtyä yhteiseen työskentelyprosessiin. Kun olen aidosti innostunut, kiinnostunut ja motivoitunut työskentelemään perheen kanssa, ja he tuntevat, että minä oikeasti välitän siitä, miten heidän käy, on meillä mahdollisuus saavuttaa hedelmällinen työskentelysuhde. Tämä vaatii myös aikaa.
”On turha odottaa lastensuojelulta hyviä tuloksia, jos työntekijöillä ei ole aikaa perusasiaan: ihmisten kanssa työskentelyyn.”
On turha odottaa lastensuojelulta hyviä tuloksia, jos työntekijöillä ei ole aikaa perusasiaan: ihmisten kanssa työskentelyyn. Vaikeissa tilanteissa on voitava istua yhdessä alas ja tutkia tilannetta rauhassa. Vähitellen syntyy mahdollisuus jutella ja joskus vähän itkeäkin. Miettiä, miten vaikeaa elämä toisinaan on, ja miten pienistä palasista voi rakentua onnen hetkiä.
Isoja ja pieniä, suruja ja iloja, mitä kaikkea elämään nyt kuuluukaan
Niitä onnen hetkiä olen työssäni myös kokenut. Olen nähnyt, miten lapsen silmiin voi ilmestyä valo, kun hän uskaltaa vähitellen ryhtyä luottamaan vanhempiinsa. Tai miten lapsen olemus muuttuu kokonaisuudessaan, kun hänestä ryhdytään pitämään parempaa huolta.
Olen myös päässyt näkemään, miten rakkaus syttyy päihteettömyyden kanssa taistelevan äidin silmiin, kun hän opettelee hoitamaan pientä vauvaansa. Monet asiakkaani ovat kuolleet, mutta monia olen myös voinut onnitella häiden, ristiäisten ja raittiuden vuosipäivien johdosta.
Monen lapsen koulun alkua, rippijuhlaa ja valmistumista lukiosta tai ammattikoulusta on yhdessä iloittu. Isoja ja pieniä, suruja ja iloja, mitä kaikkea elämään nyt kuuluukaan. Sellaista on ollut työurani lastensuojelussa, ihan tavallisten ihmisten kanssa toimimista, vaikka välillä hyvin epätavallisissa olosuhteissa ja tilanteissa.
”Ei mitään suuria tekoja tai rankkoja tarinoita, en ole ollut lööpeissä eivätkä asiakkaanikaan,
me olemme tehneet yhdessä ihan tavallista lastensuojelua.”
Riitta Hyytinen on työskennellyt lähes 30 vuotta lastensuojelun kentällä avohuollon lastensuojelussa ja järjestöissä. Hän on toiminut mm. sosiaalityöntekijänä, johtavana sosiaalityöntekijänä ja projektipäällikkönä. Lisäksi hän on tehnyt tutkimusta, kouluttanut ja toiminut työnohjaajana. Tällä hetkellä Riitta työskentelee Pelastakaa Lasten kotimaan ohjelman johtajana. Riitalle olennaista lastensuojelutyössä on hyvän vuorovaikutussuhteen rakentaminen niin lasten kuin aikuistenkin kanssa sekä toiveikkuus ja luottamus työskentelyn lähtökohtana.
