Olen toiminut puolisoni kanssa tukiperheenä kaksi vuotta. Noin kerran kuussa luonamme asuu viikonlopun ajan 3 alakouluikäistä lasta. Elämämme on silloin varsin erilaista kuin muutoin. Meillä ei ole omia lapsia. Halusimme tukiperheeksi, koska toivoimme, että voimme tukea muutaman lapsen kasvua ja saamme itse maistiaisia lapsiperhe-elämästä. Kokemus on ollut hieno.
Tukiperheviikonloppuina pääsen ihmettelemään lasten kanssa niin maailman syntyä kuin koiran viiksikarvan väritystäkin. Saan nähdä pahvilaatikoiden muuttuvan roboteiksi, syöttää maalin, lukea iltasadun, silittää selkää. Saan improvisoida, ratkoa riitoja, lohduttaa, pelleillä, kannustaa ja kuunnella.
Saan nähdä, kuinka nämä kolme lasta hahmottavat maailmaa ja jakaa heille palan omasta elämästäni. Tämä kaikki tuntuu valtavan merkitykselliseltä, hetkittäin väsyttävältä, ja usein todella palkitsevalta.
”Tulee lämmin olo, kun näen heidän tossunsa ja unilelunsa, joita he säilyttävät meillä.”
On ollut hätkähdyttävää huomata, että lapsista on tullut aika läheisiä. Se ei tapahtunut heti. Alusta saakka nautin viikonlopuistamme, mutta energiaa kului paljon jatkuvaan organisoimiseen, jonkinlaiseen valppaana ja varuillaan oloon, siitäkin huolimatta, että lapset viihtyivät ja viikonloput sujuivat hyvin.
Oli kulunut suunnilleen vuosi, kun tunsin, että suhteemme oli syventynyt. Aloin tuntea lapsia yhä paremmin yksilöinä – ja he meitä. Oma luottamukseni asioiden sujumiseen kasvoi ja opin ehkä olemaan kokonaisvaltaisemmin ja rennommin läsnä. Huomasin myös, että lapset ovat usein mielessäni viikonloppujen välilläkin ja juttelemme heistä puolisoni kanssa. Tulee lämmin olo, kun näen heidän tossunsa ja unilelunsa, joita he säilyttävät meillä.
Viikonlopuista sopiminen ja lasten asioiden käsittely heidän äitinsä kanssa on ollut mutkatonta. Arvostan sitä, että hän luottaa meihin. Viikonloppujen aikana lapset soittavat päivän päätteeksi äidilleen ja minä tekstaan hänelle päivän kuulumiset. Lasten tullessa tai lähtiessä juttelemme vähän enemmän.
”Prosessi etenee vaiheittain ja joka askelella saa rauhassa pohtia, haluaako vai eikö sittenkään halua ryhtyä tukiperheeksi.”
Jos pohdit tukiperheeksi ryhtymistä yksin, puolison kanssa tai lapsiperheenä, kannustan sinua etenemään. Kyse ei ole elämää suuremmasta ratkaisusta. Prosessi etenee vaiheittain ja joka askelella saa rauhassa pohtia, haluaako vai eikö sittenkään halua ryhtyä tukiperheeksi.
Tukiperhe-ehdokkaille ehdotetaan heille sopivaksi katsottua lapsiperhettä. Sitten tutustutaan puolin ja toisin ennen päätöksen tekemistä. Sekin on hyvä muistaa, että vaikka tukiperhetoiminnassa tähdätään pitkäaikaiseen suhteeseen, on kyseessä vapaaehtoistoiminta, jonka saa ja joka pitääkin päättää, mikäli jatkaminen kuormittaa liikaa tai tuntuu muuten hankalalta. Jos elämäntilanteesi sen sallii, kannattaa rohkeasti ottaa ensimmäinen askel ja ilmoittautua seuraavaan tukiperhekoulutukseen.
(Kuva: Esa Kerttula)
Sirkku Varjonen, tukiperhevanhempi